Kotona Savommualla: PUU

Maisemassa kasvoi koivu. Ei se ollut ensimmäinen jonka huomasin, koska muissa koivuissa oli vielä syksyn huomiovärejä tallella. Tämä oli paljas, käppyräisyydessään ihmeellinen. Huoneessa ei ollut paikkaa, jossa istua, muuten olisin varmaan istunut tuntikausia ihailemassa vanhusta.

Puu ei näyttänyt kuolleelta: se oli ympäriinsä kauniin mustavalkoisen tuohen peittämä. Joskus lapsuudessaan se oli ollut kaksihaarainen, mutta toinen runko oli sahattu pois ja kanto lahonnut, ei ihan kokonaan, koska se kesti vielä kun kiipesin sen päälle.

Koivu kasvoi rantatöyräällä, polun varrella, ja varmaankin sen juuret olivat niin pitkät, että ulottuivat järven veden pinnan alapuolelle.

Syysmyrskyt riepottelivat puuta, ja tuuli pudotteli heikoimpia oksia maahan. Puu harveni, mutta näytti silti elinvoimaiselta. Katselin, kuinka käpytikka tarkasteli sen runkoa, nakutteli sieltä täältä, taisipa löytää muutaman kirjanpainajamakupalankin puun kolosista.

Mutta välillä maistui helpommin saalistettava ruoka!

Tuli talvi.

Joinakin aamuina huurre kimalteli koivun paljailla oksilla, ja sitten satoi lunta, jonka aurinko taas sulatti.

Joulukuusen valot heijastuivat ikkunaan koristamaan vanhusta.

Sitten eräänä päivänä kuulin puusta kovaa nakutusta. "Tuo ei ole käpytikka", ihmettelin, ja hain kiikarin, koska paljain silmin en huomannut nakuttajaa. Ja sielläpä olikin palokärki!

Ahkerasti se kierteli runkoa nakutellen nokallaan, kallistellen päätään, tutkien ja kuunnellen mönkiikö joku tuohen alla. Ja ilmeisesti mönki, koska Palokärki vietti ainakin puoli tuntia kierrellen puuta alhaalta ylös, ylhäältä alas, pitkää kieltään silloin tällöin lipsauttaen. Avasin varovasti oven, jotta kuulisin naputuksen paremmin. Palokärki katsoi kohti, mutta jatkoi sitten ateriointiaan.

Muutaman päivän päästä palokärki oli taas nakuttelemassa, ja iltasella huomasin, että koivun koko järvenpuoleinen sivu oli kaavittu puhtaaksi, ei tuohen tuohta kirjanpainajien suojana. Ja tuskin yhtään kirjanpainajaakaan.

No tässä kuvassa kuorintaoperaatio on vasta aluillaan!
"Eipä taida koivuvanhus enää ensi kesänä lehtiä", ajattelin, ja olin melkein oikeassa. Vain yhteen oksaan ilmestyi pieniä lehtiä. Mutta jotain ötököitä siellä vielä asui, koska useampikin pikkulintu kävi Koivuravintolassa lounaalla.

Tuli totuuden hetki.

Vanha laituri huojui aikamoisesti, ja ajattelimme uusia sen. Mutta ennen sitä täytyisi varmaan kaataa koivu, koska se taitaa olla aika laho, ja on ikävää, jos se rojahtaa uuden laiturin päälle, kun on sinne päin kallellaan. Niinpä kutsuttiin Kaataja.

Maisema muuttui.

Vei aikansa tottua uuteen näkymään.

Ja vielä kauemmin kestää kunnes tämä pikkuinen muuttaa maiseman uudelleen.

Mutta jäihän meille kanto! Siitä voi muotoilla kukkaruukkuja!

Kaksi pölkkyä aseteltiin istumapaikaksi kannon viereen. Jos tarkasti katsotte, näette koivun kaverina kasvaneen pihlajan; ehkä siitä kasvaa uusi katseenvangitsija!