Pieni pyöräilyretki

 Kesän ensimmäinen helleaalto oli jo alkanut, mutta eräänä aamuna oli sen verran viileää, että uskalsin ehdottaa Artolle pyöräilyä Haisovan kanavalle, jonka löysin jo viime kesänä karttaa tutkiessani. En toki ajatellut, että siellä olisi mitään Englannin kanaviin verrattavaa, tuskin edes sulkua, niin ainakin karttaa tulkitsin, mutta jostain syystä jo itse sana "kanava" kiehtoo kovasti mieltäni. Se pitää päästä näkemään.

Ajelimme reipasta vauhtia ja yritin kuikuilla ympärilleni, jotta muistaisin takaisin tullessani, mitä valokuvattavaa ja missä olisi matkan varrella. Jos vaikka kirjoittaisin Jutun kesäisestä suomalaismaisemasta.

Voi miten paljon kauniita maisemia! Suurin osa tiestä oli toki jo tuttua, mutta juuri tällaisena kesäpäivänä sitä en ollut nähnyt. Ja kun käännyimme Litmaniementieltä Roikanniementielle, kaikki oli uutta. Mutta näette kuvat ottojärjestyksessä, eli paluumatkalla. Aloitetaan Haisovasta.

Tässä. Mutta eihän se näytä ollenkaan kanavalta, salmi siitä ennemminkin tulee mieleen. Ja sen yli kulkee tie, jolla on ihka uusi rumpu:

Onkohan joku asetellut nuo kivet tuohon ympärille, kun sehän on aika kauniin näköinen? Tai no.

Kukkaniitty siinä ympärillä, tai hiekkakuopan reunalla oikeastaan, oli nätimpi. Ja puna-ailakin siemenet olivat jo kypsiä, varistelin niitä hiukan nenäliinan sisään. Voin sitten ripotella niitä omalle niitylleni, vaikka onhan siellä jo näitä puna-ailakkeja ennestäänkin. Mutta jotain täytyy saada matkamuistoksi tältä pieneltä pyöräretkeltä. Ei ollut tällä kanavalla matkamuistomyymälää.

No lähdetäänpä sitten paluumatkalle.

Ehkä tätä ei voi kauniiksi sanoa, mutta siinä oli sellaista tunnelmaa, jonka aina aistii soratiellä, jonka varrella kasvaa kesäkukkia. Jotain ikuista. Joka kesä uusiutuvaa. Onnellistuttavaa.

Vähän matkan päässä oli heinä leikattu...-voi kun en tiedä näitä nykyisiä maatyösanoja! Sanotaan vaikka hauskoiksi tötteröiksi. Ennenvanhaan, kun hevonen veti haravakonetta, tötteröt olivat saroilla poikittain ja siitä ne nosteltiin seipäille. Minäkin olin mukana nostelemassa, sitten vähän isompana kuin pienenä. Ja ihan isona sain haravoida hevosen (se nimi oli Pirkko) kanssa kokoon "jälkiä", niitä heiniä, jotka olivat jääneet seipäille nostelijoilta maahan lojumaan. Mutta tälle pellolle oli tulossa traktori (vai onkohan se nimeltään jotain muuta?), joka kierittää sen muoviin valkoiseksi, lumipallon näköiseksi.

Toisella puolella tietä oli toisenlainen pelto. Minusta se näytti koiranputkelta, mutta saattoihan se olla kuminaakin. Maustepelto. Tuoksu kyllä oli sama kuin meidän pihalla niissä koiranputkikohdissa.

Ja sitten vähän matkan päässä toisella puolella tietä oli laidun! Ihan oikeita lehmiä! Niitä ei enää näe niin usein kuin ennen. Ja mummolan lehmät olivat ruskeankirjavia. Nämä ovat jotain muuta kuin ayrshiret. Kävimme muuten Skotlannissa kävelemässä Ayrshiren laaksossa. Hups! Minne se ajatus taas vaelsi!

Tämä pikkuinen ei ehkä ollut koskaan ennen nähnyt polkupyöräilijää, niin tarkasti se minua katseli ohi ajaessani.

Soratie päättyi, ja oikealle käännyttyäni pysähdyin Mantereensalmen sillalle ottamaan kuvan samaisesta laitumesta, vastakkaisesta suunnasta:

Hups! Sepäs onkin kaukana! Zoomataan vähän:

Noin! Siellä ne lehmät laiduntavat kauniissa maisemassa.

Tässä kohdassa tietä on kolme salmea ihan peräkkäin: Mantereensalmi, Pippurinsalmi ja Lapinsalmi, jonka silta on korkealla, niin että isotkin purjeet mahtuvat ali. Luulen niin. Semmoisesta on vaikea saada kuvaa, ainakin tieltä, joten jatketaan matkaa.

Tai kas! Tien toisella puolella uiskentelee lintu. Onkos se telkkä vai koskeloisä? Ei se kertonut, tuijotti vain tarkasti mitä aion.

Toisaalla järvessä kasvoi kukkia. Oikeastaan tämä kuva kuuluu sarjaan "taidekuvat", niin epätarkka se on, mutta muuten kaunis.

Tienvarretkin olivat kukassa:

leinikkiniitty

monenlaista sinistä ja punaista

 

Ja vähän kauempaa löysin kuin löysinkin ne ohdakkeet, "partasudit", jotka panin merkille tulomatkalla.

hieno rytmitaju näillä

Ja sitten ihana yllätys, kultakuoriainen! Vai onko se kuparinen?:

Maisemia, joiden kohdalla oli pakko pysähtyä:

koiranputkin koristeltu pelto

viihtyisä vihreys

muinaisten pyöräretkiemme tärkeät pointit: sähköpylväät, maitolava, postilaatikko. Hiekkalaatikko puuttuu tästä pienestä mäestä. Ja tie oli ennenvanhaan soraa.

"katson maalaismaisemaa ja ymmärrän..."

Mukavaa ajeleskella näin kauniissa maisemissa! Ja kesä! Vaikka kohta varmaan kaipaan talvea! Kimaltavia hankia, liukkaita latuja...- mutta hei! Mitäs tuolla on? Eivät ne ole oravanmarjoja vaikka ensivilaukselta niin luulin. Kissantassuja! Tai siis käpäliä. Ja noin paljon, aina vain uusia mättäitä!

Nekin alkavat käydä harvinaisiksi tässä maailmanajassa. Mutta miten hauskoja!

Tiedänpä meidän järven Syvälahden kalliolla paikan, jossa niitä kasvaa. Tänä kesänä en ole vielä käynyt katsomassa, ovatko ne lisääntyneet. Ehkä huomenna menen.

Raparperi

Kerroin joskus Kilikalan aikojen aikojen alussa että meillä on mahdottoman iso raparperi. Siellä se vieläkin on, takapihan muuripuutarhassa (engl. walled garden!), ja toivon, ettei se kovasti enää leviä tai edes kasva, ettei se valtaa koko muurien sisäistä aluetta.

Koska meille kahdelle tässäkin raparperissä on aivan tarpeeksi tuhottavaa. Siis nautiskeltavaa, sillä kumpikin meistä pitää raparperistä.

Ensimmäiseksi leivoin piirakan. Tai no, olinhan jo piilottanut pakastimeen jotakin 10 pussillista kaikkein nuorimpia mehukkaita varsia talvi-iltojen iloksi. Mutta seuraavaksi tein ihan perinteisen raparperipiirakan. Kevään ensiherkun. Ja sen kera vaniljakastiketta, vaikka ostinkin vahingossa sellaisen purkin, missä oli vaahtoutuvaa, siis sellaista kastiketta, joka täytyy itse tehdä valmiiksi! Kun enhän edes tiennyt sellaista olevan olemassa. Maa muuttuu, kun asuu muualla...-ja sitäpaitsi ennenvanhaan tein vaniljakastikkeen itse. Olen tullut laiskaksi...

Olipas se hyvää! Siis se piirakka. Ja kyllä vatkattu vaniljakastikekin.

Samalla kun katkoin toista piirakkaa varten raparperinvarsia, lauleskelin mielessäni, arvaatte kyllä mitä, jos olette tarpeeksi vanhoja: "Äidin kasvimaalla, raparperin alla..." Tänä vuonna en ole nähnyt sammakkoa raparperin vihreiden ja punaisten hirsiseinien sisällä,

mutta viime vuonna näin, ja siksi olinkin varovainen, etten tuhonnut mahdolliselta sammakolta vilpasta lehtikattoa.

Multamaton peittelin  raparperin jättilehdillä. Siitä raparperi pitää. En tiedä pitääkö sammakko.

Toiseen herkkupiirakkaan tein sitten kermaviilistä täytteen. Siitä tuli mehukkaampi kuin perinteisestä, ja jätskin kanssa se olikin ihan mainiota! Siis vaniljajätskin. Miltähän se maistuisi "lumoava laksitsi"-jäätelön kanssa? Tai "paahdettu pekaanipähkinä ja suolainen kinuskikastike"? Vielä on siis piirakkakokeiluja tekemättä!

Facebook kehotti tekemään rhubarb banana breadia. Niinpä tein. Ei se oikein leipää ollut, kakkua tai pullaa ennemminkin, ja sitä paitsi jäi vähän liian pehmeäksi sisältä. Joten maistelun jälkeen se pääsi pakastimen rauhaan. Kyllä se talven pakkasissa tuo kesän mieleen.

Eräänä päivänä puutarhassa kierrellessäni napsin kymmenkunta raparperinvartta sisälle vietäväksi. Kyllä niistä jotain saa aikaiseksi, ajattelin. Osasta voisi keittää hilloa aamujugurtin kanssa syötäväksi. Kun kaikki pakastemarjat ovat jo lopussa. Sitä raparperihilloa on vielä kolme pientä purkillista jäljellä. Täytynee tehdä lisää, ennenkuin marjoja saa. Ai mutta johan noita mansikoita on!

Lopuista raparperinvarsista tein rhubarb crumblen, vaikka kylläkin ihan suomalaisista aineksista, niistä mitä kaapista löytyi. Voitakin oli! Ja tietysti jätskin ja vaniljakastikkeen kera. Siis eri kerroilla, kun crumblesta riitti kahteen kahdenhengen herkutteluun.

 Leirin iltanuotiolla huudettiin: leiriläiset jaettiin kolmeen osastoon. Oltiin niinkuin jossain jalkapallomatsissa: yksi osasto huusi "palloo maaliin, palloo maaliin", jatkuvasti sitä samaa. Toinen osasto huusi "kumikuttaperkka ja kassi...". Mitä ihmettä sekin jalkapallo-ottelussa teki? Olisin mielelläni ollut siinä osastossa, mutta ei saanut siirtyä, ja niin sain huutaa "raparperi, raparperi" jne. Ensin huudettiin ihan hiljaa, joku ryhmä aloitti ja toiset yhtyivät huutoon yksitellen, huuto koveni ja koveni, kunnes ihan kiljuttiin ja silloin huudonohjaaja heilautti kätensä alas ja kaikki lopettivat huudon siihen paikkaan. Se oli jännä hetki. Vaikka en kyllä koskaan oikein tajunnut, miksi leirinuotiolla piti huutaa täyttä kurkkua.

Muffini. Raparperimuffini oli melko hyvää, mutta siinä oli liian vähän raparperia. En oikein osannut arvioida, kun tein ne puolukkamuffinin ohjeella. Mutta nopeasti ne keittiön työpöydältä katosivat, vaikka meitä oli yhä vain kaksi syömässä.

Ajattelin, että ehkä raparperileipä säilyisi vähän kauemmin. Arton mielestä se ei oikein ollut leipää, joten saan varmaan syödä sen itse talven kuluessa; pakastimessa se säilyy kyllä. Siihen tuli kyllä vähän kova kuori, mutta muuten minusta ihan ok.

Mutta eilenpä teinkin kesän parhaan raparperiruuan: raparperiketsuppia! Sitä varten täytyi tosin pyöräillä kylään Saleen ostamaan inkivääriä ja valkoviinietikka, mutta hyvää se pieni liikunta vain tekee. Ketsuppiin laitettiin myös tomaattimurskaa, sipulia, kanelia, sokeria, fariinisokeria suolaa, ja sen  keittäminen kesti reilusti tunnin. Ja sitten grillattiin makkaraa ja nautittiin. Se oli tosi hyvää! Ja jäi sitä vielä jäljellekin. Ohjeessa sanottiin, että sitä tulee yksi purkillinen, mutta minulle tuli neljä pikkuista purkillista. Riittää hetkeksi! Ja toiseksi!

Nyt raparperi kukkii! Niin, kyllä, sanotaan, että kukat pitäisi poistaa jo nuppuina, mutta olen vastarannan kiiski ja jätän ne pölyttäjien herkuksi. Sillä viime kesänä raparperinkukissa pörräsi miljoona pörrääjää. Tänä vuonna paljon vähemmän. Ehkä ne innostuvat lisääntymään vietettyään runsaan raparperiherkkuhetken.

Nyt sitten mietin, mitä tekisin litralla raparperikuutioita, jotka odottelevat jääkaapissa. Kokeilisin mielelläni raparperi- pekonipiirasta, mutta tällä helteellä ei huvita lähteä pyöräilemään kyläkauppaan aineksia ostamaan.

Mutta hei! Mitäs se "Raparperin alla"-laulun viimeinen säkeistö menikään: "äiti puuron laittoi, raparperin taittoi..."! Raparperipuuro on vielä tekemättä! Teenkö vispipuuroa? En koska ei ole mannaryynejä. Mutta riisiraparperihyvettä voisi tehdä! Tosin ei ole maitoakaan, mutta kauramaitoa voisi kokeilla.

Jep! Sen teen. Nyt!

Ps. "Yksi varsi jäikin, hyvähän on näinkin, sammakko se päivänvarjon siitä saa!" Mutta meillä on vielä monta monta vartta jäljellä. Ja netissä monta monta ohjetta...

Laituri

 On kivaa kun on laituri. Sieltä voi katsella, vuodenajasta riippuen, auringon nousuja ja laskuja, kuuta, tähtiä, vastapäistä rantaa. Kaikki ne ovat erilaisia eri päivinä.

 

Voi myös nähdä taideteoksia. Tänään löysin arkistostani tällaiset teokset: 

Jään Mudonmuutos Ilman Lämmetessä

Pilvissä Kasvavat Kaislat

Melkein aina kun katson veteen näen jotain ihmeellistä. Tänään yritin selvittää, onko valo aallon harjalla samanvärinen auringonpaisteessa ja varjossa. Ei kai, mutta silmäni eivät sitä varmistaneet.

Nyt kun ilmat ovat lämmenneet voi laiturilla vain istua ja nauttia viileästä tuulesta, joka tuo tullessaan milloin tuomen tai sireenin tuoksua, milloin kalanhajua. Linnuistakin laituri on kiva. Keväämmällä västäräkki etsi laiturin raoista...-hämähäkkejä, luulisin, sillä niitä siellä vilistelee usein. Pääskyset eivät usein laskeudu penkin selkänojalle, mutta tiirat, nuo ihanasti lentävät tiirat melkein asuvat siellä. Seisoskelevat, joskus toinen hakee naposteltavaa ja taas istutaan. Ja toisinaan lauletaan yhdessä karaokea ja sitten paritellaan.

 

Niiden touhuja on mukava katsella, mutta voih!

 

Eilen kun olin menossa saunasta pulahtamaan järveen, laituri oli niin lintujen jätösten peitossa, ettei tiennyt minne olisi jalkansa asettanut! Vesi oli vielä kylmää, varmaankin 13-asteista - huiih! - mutta pulahduksen jälkeen olo oli ihanan virkeä ja tyyni. Suorastaan onnellinen. Huolimatta sotkuisesta laiturista.

 

Tänään sitten pesin laiturin, hinkkasin ja kuurasin ja kaadoin ämpärillisiä järvivettä päälle. Nyt kelpaa mennä uimaan! Paitsi että tiirat ehtivät varmaankin ennen sitä jo taas tulla laiturille lekottelemaan.

Viikko tai pari sitten, kun vesi oli niin korkealla että peitti osan laiturista, lensi sille lokki iso kala suussaan. 

 

 

Siinä se riepotteli kalanraatoa, mutta huomasi, että ehkä se olisi märkänä maukkaampaa, ja huuhteli sen laiturin päällä olevassa vedessä.

 

 Mutta ei maku tainnut muuttua paremmaksi, koska lokki lensi tiehensä ja jätti kalanraadon minulle muistoksi. Minä potkaisin sen järveen. Kalanruuaksi. Tai vesimyyrän. Tai pikkuotusten.

Kun olin tänään lähdössä pois juuri siivotulta laiturilta, huomasin, että kajakki oli aivan kuivuneen siitepölyn peitossa! Sen väri oli kuin etelän torimyyjien inkivääripinojen. Peräsin ja ohjausnarut olivat aivan jäykkinä siitä "mausteesta", ja niinpä sain täyttää ämpärini jälleen kerran vedellä ja jatkaa puhdistustyötä. Siinäpä sitten aika hurahti. Onneksi aurinko meni pilveen, ettei tullut liian tukala olo.

Olipas sitten mukavaa, kun kajakki oli putipuhdas. Tai vainpuhdas. Menisinkö melomaan? En, nyt maha kurisee, ruoka-aika lähestyy!

Hei! Hauskoja laiturihetkiä kaikille!