Miksi mennä mustikkaan...

...kun torilta ja kaupasta saa niitä marjoja ostaa, ja pakastettuinakin, ja valmiiksi piirakaksi leivottuna. Sitä paitsi, jos poimii käsin, sormet tulevat ällön sinitahmaisiksi (ja suu), itikat pistävät ja paarmat purevat ja tulee hiki ja puiden takana luuraa männiäisiä ja kakkiaisia ja karhuja ja susia ja käärmeitä!

 Aika hyviä syitä.

Semmoisia teini-ikäisen syitä. Joskus niitä oli minullakin, mutta sittemmin olen oppinut paremmin tuntemaan metsän "olemuksen".

On syytä rauhoittua ennenkuin astuu metsään, silloin metsä ei niin kovasti pelkää sinne tunkeutujaa vaan päästää sisälleen niinkuin luonto asujalleen tekee.

Minun oli syytä rauhoittua muutenkin, sillä kivet saaren rannassa olivat levästä liukkaat siinä kohdassa, suurten haapojen alla, josta nousin maihin. Heivasin kajakkini ylös kiville. Ei tämä tuuli eivätkä nuo aallot sitä siitä saisi mukaansa.

Ensin kävin kurkkaamassa, onko näin kuivalla ilmalla kasvanut mitään mustikoita. Oli, aika kuivia, harvassa eivätkä kovin isoja, mutta kyllä niillä sormet punaisiksi saisi.

Siispä saappaat jalkaan, muovipussi mukaan ja metsään. Pussissa oli viisi pakastepurkkia, sellaisia puolen  litran, mutta en oikein uskonut että saisin jokaisen niistä täyteen.

(huom!  Kannattaa nostaa muovikassi kivelle tai kannolle, muuten varsinkin tämä harmaa, on vaikeata löytää kun on jättänyt se maahan ja kulkenut kauemmas.)

Mutta voi ei! Hienot uudet aurinkosilmälasini muuttivat mustikoiden ja varpujen väriä niin, että niitä oli vaikeata löytää! Kokeilin ilman laseja mutta silloin kaikki mustikat hävisivät. No pikkuhiljaa aloin tottua väriin ja mustikoita alkoi löytyä.

Sammal oli pehmeää eikä tehnyt mieli astua sitä lyttyyn. Se ratisi saappaan alla murusiksi ja askeleista jäi syvä jälki. Mutta jos tulee sade,(niinkuin se eilinen rankka kuuro, johon oli pakko astua kastumaan), sammal paranee nopeasti. Kun sillä ei ole juuria niin että veden ei tarvitse valua ihan maahan asti kun sammal jo saa siitä juodakseen.

Välillä nostin silmäni ylös marjoista ja näin metsän. Tällä alueella puut olivat mäntyjä, tumma kuusikko on tuossa vieressä, siinä on varmaan märempää. Mutta varmaan liian pimeää mustikoille.

Mummolan metsässä oli kyllä käärmeitä. Ne varmaan hätääntyivät kun me, iso serkuslauma ryntäsimme niiden rauhallisena matelevaan päiväänsä. Joku meinasi tappaa käärmeen. Isoveli sanoi:"ei saa!" ja kaikki pysähtyivät katselemaan, kuinka käärme luikerteli kauas kauas pois meidän ihmiskammotusten luota.

Hetken aikaa sain kuunnella, kuinka marjat putosivat rapisten tyhjään astiaan, mutta kohta niiden ääni vaikeni ja saatoin kiljua:"pohja peitossa!" Tai no. En kiljunut. Ei ollut serkkuja joiden kanssa kiljahdella. 

Ja sepä olikin hyvä, sillä nautin enemmän niistä hiljaisista jutuista, joita metsä minulle kertoo.

En kerro, menkää itse kuuntelemaan!

Täällä metsässä kuuluu muutakin: haavan lehtien soittoa. Ei se kuulostanut havinalta vaan räpinältä. Olivatkohan lehdet ihan kuivia?

Kolmen ja puolen purkillisen jälkeen kyllästyin poimimiseen ja kävin kurkkaamassa kuusikon puolelle.

tatti!

Siellä tuli kotoinen olo. Hyvinkäällä, lapsuudenkodin takametsässä oli enimmäkseen kuusia, ja tuoksu tuntui täällä samalta kuin siellä.  Ketunleipiä! Nam!

 Järveltä kävi vieno tuuli mäntyjen välistä ja se tekikin hyvää auringon paahtamalle minulle.

Hörppäsin vettä maailmoja nähneestä juomapullostani. Olenkohan jo kertonut sen jutun Skotlannista, kun tämä samainen pullo esitti vesielementtiä Binnein Mor-munron huipulla? Vai kerroinko sen jo "Kotona ulkomaalla"-blogissa? No, nyt en kyllä jaksa, täällä sisällä on 27 C lämmintä. Taidan käydä alakerrassa jäähdyttelemässä...

Mutta yhden iloisen-surullisen jutun voin kertoa: 

Mummo oli paistanut kääretortun, täyttänyt sen mustikkaretken kunniaiksi mustikoilla, ripotellut sokeria päälle ja kantanut sen ulos portaalle jäähtymään. Kohta saisimme suumme mustikanpunaisiksi! Mutta voih! Kun mummo avasi voipaperin, oli kääretortun kimppuun ehtinyt jo muurahaisten serkusparvi!

Se, mitä me ihmisserkukset sitten saimme on häipynyt mielestäni.

Niinkuin häipyivät tummat ajatukset mielestäni metsässä tänään. Kaikki suru ja ikävä haaleni metsän siimeksessä. Metsän lempeiden henkien syleilyssä.

Siis hei! Jos ette halua mennä mustikkaan, menkää metsään! Mutta älkää pelätkö sitä, se pelkää enemmän teitä. Menkää hiljaa ja antautukaa... 

Pois lähteminen on aina surullista, niin tästä saarestakin. Käännyin kuitenkin ottamaan kuvan metsän vartijoista, suurista haavoista. Niiden luokse aina palaan.

Huomenna hän tulee!

 Usein kun odottelen jotain, vaikkapa vieraita tulevaksi, tai synttäreitä, tai joulua, jotain oikein hauskaa, tulee mieleeni tämä lause: "Huomenna hän tulee!" Se on Beckettin näytelmästä, jossa odotellaan Godota tulevaksi, kaksi päivää, mutta ei häntä kuitenkaan kuulu, ei näy. Ja sepä siinä onkin omituista, että näytelmää katsellessa ihan alusta alkaen tietää, ettei mitään Godotia ole tulossa vaikka häntä niin kovasti odotellaan. Ja silti jännitys säilyy ihan loppuun asti. Ja sitten kaikki lätsähtää. Tai oikeastaan ihan vaan loppuu. Miten kiehtova näytelmä!

Ja nyt saatte jännittää, kuinka kävi tässä näytelmässä, jota olen elänyt keväästä asti. Tuleeko "Godot", jota niin kovasti odotan?

Esikoiseni teki minulle ehdotuksen:"Mentäiskö tänä kesänä yhdessä melontaretkelle?"

"Wautsi, heipparallaa, jippijaijee, jesjesjes!" kiljui sydämeni ja vastasin:"joo, mennään vaan." Ja niin se oli varmistettu.

Mutta jonakin päivänä tuli mieleeni, että minähän olen vanha, jaksanko reippaan Esikoiseni kanssa ollenkaan, vaikka menisimme hiljaa, jaksaisinko, väsyisinkö? Niinpä tartuin melanvarteen ja harjoittelin. Monena kauniina aamuna meloskelin Pannusalmelle ja takaisin, joskus hissukseen maailmaa ihastellen, joskus niin kovaa kuin jaksoin. Se oli sellainen aamulenkki. Hyväntuulenhankintaretki.

Sitten kyllästyin ja lähdin pidemmille lenkeille. Huttujoensuulle.

Pölläkänlahdelle.

Tai Hakosaarenkierrokselle. Ja lopulta päätin kokeilla, kuinka pitkästi oikeastaan jaksaisin.

Päätin kiertää Vuorisalon. Siitä tulisi ehkä 20 km tai jotain sellaista, onkohan se sopiva melontapäivämatka? Ehkä minunlaiselleni eikovinaktiivimelojamummelille? No kokeillaan! Yrittänyttä ei laiteta. Vaikka en kyllä ymmärrä mitä se tarkoittaa.

Pakkasin vähän evästä (keksiä) ja vesipullon (vaikka vettä oli koko ajan ympärillä) ja puhelimen (jossa oli kartta) ja paperikarttalehden,(jossa ei näkynyt koko reittiä) ja lippiksen (aurigon kuumuutta hillitsemään). Siis kaiken tärkeän.

Ja sitten lähdin.

Alkumatka oli tuttua, mutta sitten kun olin ohittanut Metsä-Ahosen saaren vanhat haavat, siis haapapuut, maisemat olivat uusia. Vuorisalon saareen tunkeutuu Repolahti, jonka sulkee Lempelänselän puolelta Palanut Reposaari. Sen palamishistoriaa en tunne, mutta lahti on kaunis, vähän kaislikkoinen, ja mietin, onko siellä lintuja pesimässä. En huomannut, mutta rannalla oli laavu ja mietin, kenen se mahtaa olla ja voisikohan sinne mennä yöpymään. No mutta enhän nyt ollut yöretkellä! Annoin sitten aamutuulen keikutella kajakkia ja kuuntelin hiljaisuutta. Olipa ihanaa.

Matkaa  jatkaessani lueskelin kartasta saarien nimiä: Tuoppiluoto. Ränninkorva. Pieni Einesalo. Rahasaari. Putrinlahti. Olisipa hauska tietää noiden nimien takana piilevä historia! Vuorisalon saaren rannalla oli isoja taloja ja pieniä taloja ja mökkejä kaikenkokoisia. Kaikkialla vielä nukuttiin. Luulisin. Ihmisiä ei näkynyt eivätkä koirat haukkuneet.

Sitten taloja ei enää ollut, ja ajattelin että kohta tässä pitäisi olla se Lapinsalmi jonka yli pääsee korkealla olevaa siltaa pitkin. Minusta matka tuntui liian pitkältä, mutta eihän sen ohi nyt ihan huomaamatta voi meloa, kun salmesta läpi menee laivaväyläkin. Ja siinähän se sitten äkkiä olikin, parkkeerasin kaislikkoon ja otin kuvan.

En ollut ollenkaan valokuvaustuulella ja ottamani kuva onkin ainoa, jonka tällä retkellä otin. Muut kuvat ovat aiemmilta retkiltä.

Ylhäältä tieltä olen nähnyt salmen ennenkin, mutta veden pinnalla kelluessa se tuli jotenkin enemmän tutuksi. Se ei enää ollut nähtävyys vaan kulkureitti. Kiva sellainen.

Siinä kohdassa näin ensimmäiset ihmiset. He olivat varmaan olleet viikonlopun mökillä ja kuljettivat tavaralastia venellä autolleen, kotiin lähdössä. Siltä se näytti. Moikkasin ja meloin ohi.

Lapinsalmen toisella puolella aukesi suurempi ulappa. No ei se suuri ollut mutta suurempi kuin se äskeinen. Siellä olikin isommat aallot, ja mietin, pitäisikö mennä rannemmaksi. Mutta olin sitten kamalan rohkea ja meloskelin merimerkiltä toiselle (vai ovatko ne järvimerkkejä?) niemen ympäri. (kotona karttaa tutkiessani huomasin, että se olikin saari, Keränsaari, ja siitä pääsi maasiltaa pitkin Keränkantaan ja Keränmäen jyrkille rinteille.)

Niemen, siis saaren, takana oli Ukkolanlahti ja siellä aallot olivat vielä suurempia, mutta uskoin selviäväni niistäkin. Ja tietysti selvisinkin koska olen tässä nyt. Hehehe!

Täällä Vuorisalon rannat olivat kaislikkoisia ja katselin tarkasti, etten törmäisi kiviin. Siellä Luokkiniemellä olikin sitten lokkiyhdyskunta ja kiersin sen kauempaa kun en halunnut häiritä lintuja. Enkä huitoa niitä melalla kauemmaksi. Ja siinä oli myös pikkuinen luoto nimeltä Huutopetäjä. Mistähän ihmeestä sekin on  nimensä saanut?

Sitten tuli näkyviin Vuorisalonhovin vanha rakennus. Ja nytpä löysinkin netistä jotain tietoja: Päärakennus on rakennettu 1700-luvun lopussa sotakomissaari Johan Malmin virka-asunnoksi.  Mutta ei siinä jutussa sen hauskempia tietoja ollut.

Meloin siitä raihnaisen laivalaiturin ohi kaislikkoon kun uskoin, että sieltä  pääsisi oikaisemaan sen verran ettei tarvitse kiertää Kotisaarta. Siinä salmessa oli Siikakivi, mutta en nähnyt siikoja vaikka kurkistelin veteen. Kiven jälkeen alkoikin sitten Roikanselkä, ja siellä aallot olivat vieläkin korkeammat, ja olin iloinen, että reittini ei kulkenut selän yli vaan rantoja pitkin Mansikkasaaren ja Kuvonsaaren ohi Virtalansalmeen ja sillan ali tutuille vesille. Tyynemmille. Sen vesialueen nimi on Myhninvesi, ja se on villin näköinen paikka Vuorisalon jyrkkien rinteiden keskellä. Hiihdin siellä talvella ja rämmin sitten saaren yli Hiisilahdesta Hietalahteen ryteikössä umpihangessa. Kaikkea sitä ihmisen pitääkin tehdä! Mutta se tuntui kyllä vähän kivalta seikkailulta.

Nyt kesällä meloin ihan siististi Hakosalmen läpi... -ei tässä kartassa olekaan tuolle vesialueelle mitään nimeä! No, sitä pitkin kuitenkin osasin mennä Pannusalmelle ja Hormalahdelle. Siis kotiin.

Olin minä vähän väsynyt. Ehkä olisin jaksanut paremmin, jos olisin muistanut syödä keksini ja juoda veden... Mutta nytpä tiedän suunnillen, minkä pituisen matkan jaksan meloa kerralla ja vähän siitäkin, minkälaisia aaltoja uskallan uhmata.

Mutta tietenkään "Godot" ei tullut, vielä emme lähde melontaretkelle.

Sillä huomenna tulee jotain vielä parempaa kuin Godot ja melontaretki: Kaksi tytärtä ja vävy! Pitkästä aikaa!

Jippijaijee!

Lupiinisilmä, itikkakorva, sireeninenä

Yöllä kaikki pilvet ovat vaaleanpunaisia niinkuin hattarat.

 

Istun punakoivukujalla kaivamassa lupiininjuuria ylös maasta, sellaisia ihan pieniä joissa on vielä sirkkalehdet mukana.

Sitä on mukava tehdä ensimmäiseksi aamulla, kun on vielä viileää, on hiljaista, vain muutamat linnut juttelevat. Viserrän punavarpuselle samoin kuin se vaikken tiedä mitä laulu merkitsee. Lintu vastaa heti, ja siitä syntyy vuoropuhelu kunnes minua alkaa se juttu hirveästi naurattamaan. Eikä varpunen sitten enää jatka juttua. Minun ajatukseni hyppelehtivät sinne tänne, tänä aamuna enimmäkseen melontaretkillä kokemiini asioihin.

 Vaikka lintujen pesintäaikaan yrittää olla melomatta lähellä rantaa joskus haluaa mennä niin kapeaan paikkaan, että joutuu vesikasvitiheikköön. Silloin on paras nostaa peräsin ylös ja lipua niin hiljaa ettei karahda kivelle. Näin alkukesästä ei voi tietää, onko vesi tässä salmessa yhtä korkealla kuin toissapäivänä.

 Lupiininperkausaamuina kuuluu muutakin kuin linnunlaulua: itikoiden ilkeää ininää. Siispä minua ei vaatteiden ja hyttyspäähineen alta ollenkaan näy. Eivätkä itikat pistele, paitsi mitä nyt ohuiksi kuluneiden työhousujen polvista.

Kun on pitkään kitkenyt lupiinivauvoja ja sen jälkeen sulkee silmänsä, näkee silmäluomien takana kauhean määrän lupiineja, niinkuin jälkikuvia mutta oikean värisiä. Kun kävelen puutarhassani kaikkialla silmään pistävät ensimmäisinä lupiinit.

kauniit kastepisarat

Ja sitten, silmänräpäyksen jälkeen näen lumoavan  keväisen kauneuden.

Vesikasvien sekaan on hauska mennä kun siellä on paljon elämää. Täällä ulpukanlehtien keskellä kirmailee kymmenittäin sinisiä neidonkorentoja.

onpas aurinko kirkas!

outo väriyhdistelmä

 Ja kas! Uusi sudenkorento on ryöminyt ulos kotelostaan!

siipien oikominen!

 Kun aurinko aamulla kurkistaa puiden takaa piha herää eloon.

Kastepisarat kimmeltävät.

Valo muuttaa kasvien terälehdet ohuiksi, lähes läpinäkyviksi. Värit kirkastuvat, kukat aukeavat, varret oikenevat.

Aivan tyyni järven pinta heijastaa koko maailman, oudosti väärinpäin. Ihmettelen, otan kuvan, käännän sen ja tapahtuu ihme: kivikko muuttuu enkeliksi.

Tuuli herää. Puiden lehdet värisevät,

 

kaislikossa suhisee, heinikossa kahisee. Joku herää aamupalalle.

Vai onko tänään apilanleikkuu vuorossa?

Lähden ulos lahdelta suuremmille selille. 

Haluan meloa isommissa aalloissa jotta oppisin, uskaltaisin paremmin meloa kauemmas, pitempään, suuremmilla aavoilla, uusissa maisemissa. Tänään aallot ovat kuin pehmeää samettia, eivät ollenkaan vettä. Harmaita, tummanvihreälaikkuisia. Tuntuu kuin kajakki ei ollenkaan liukuisi vedessä vaan ehkä suolla, sammaleessa, pehmeästi, raskaasti.

Pian aurinko paistaa jo lämpimästi, kohta kuumasti, ja koko puutarha herää, pienimmätkin ötökät kiiruhtavat kesätöihin.

Mutta tänäänkään aallot eivät ole suuria.

Keinahtelen siis hiljalleen poikkiaalloissa paremman puutteessa. Kajakki on tukeva, heijaa kuin kehto. Lintu lentää järven yli, onkohan se haukka? "Kukkuu!" se vastaa, ja huomaan, että vielä käki ei ole saanut ohranvihnettä kurkkuunsa ja muuttunut haukaksi, niinkuin ennenmuinoin uskottiin.

Kotimatkalla kuulen kaikki naapurit: teeren,  rantasipin, sepelkyyhkyn, tiltaltin, peipon...-ja laiturilla istuu lokki. Ennenkuin olen kotona se nousee siivilleen, korkealle sineen.

Laiturilla leyhähtää nenääni ihana tuoksu: sireeni. Se sama tuoksu, joka lapsuudenkodissakin ilmoitti kesän alkaneeksi.

Pitkä yö

Tästä piti tulla hauska juttu siitä, kuinka täyden kuun aikaan meloskelen keskellä yötä pitkin kuunsiltaa ja ohut jää ritisee kajakin kylkiä vasten. Kuinka löydän jotain ennennäkemätöntä ja innoissani otan siitä kuvia kertoakseni ystävilleni. Mutta ei tullutkaan. Kuu oli monena iltana paksun pilven takana näkymättömissä. Ja sitten kun se eilen illalla oli ihan kokonaan näkyvissä pilvettömällä taivaalla vesi oli jo jäähtynyt niin kylmäksi, että hirvitti mennä istumaan muovikajakkiin. Eikä ollut edes kuunsiltaa, jolla olisi haaveillut.

 Kuu paistoi kyllä heleästi ja sillä oli seuranaan Venus.

No mikäs, voinhan mennä ulos kävelemään, kun on noin valoisaakin. Ehkä saan hienoja yömaisemakuvia, oikein pelottavan halloweenisia.

Meidän koti näytti kyllä oikein kotoisalta, ei yhtään pelottavalta, kun Artolla oli vielä valo huoneessaan. Mutta komeimmat kuvat saa varmaankin laiturilta.

 Onhan nämä ihan kauniita maisemia, kelpaa niitä ihailla,

mutta miksi kuvat ovat näin valoisia? Minun silmäni näkevät maiseman paljon tummempana ja jännittävämpänä, melkeinpä vähän pelottavana, niinkuin Halloweenöinä kuuluukin.

Kamera varmaankin yrittää olla avulias ja valottaa kuvat niin että niissä asiat näkyvät kunnolla. Tällä kuvausreissulla se kylläkin on väärin. Haluaisin sellaisia kuvia, mistä näkee, että yö on pimeä ja vähän pelottavakin.

Kuun kuvajainen kellui järven pinnalla. Kun heiluttelin laiturilla pikkuisen aallokon, kuu muuttui lettupinoksi, joka keikkui hassusti ylös ja alas.

Vesi näytti jähmeältä, niinkuin se juuri olisi muuttumassa lasiksi, tai muoviksi, tai siis, jääksi, mutta ei ihan vielä halunnut. Lämpömittarin naru oli jäästä kankea, se näytti neljää lämpöastetta, sen näki kyllä kuun valossa.

Kuu teki teräviä varjoja, mutta voi ei, näyttää kyllä ihan kesältä tämä synkkä syksyinen yö!

Kajakki lepäili laiturin reunalla yksinäisen näköisenä. Ehkä, jos sittenkin menisin vähän melomaan? Eeei sentään.

Istuin hetkeksi penkille kuuta tuijottamaan, tai no, se oli niin kirkas, että katselin mieluummin pimeään yöhön ja vain tunsin kuun kelmeän valon. Yritin muistella kuun kraatereiden kivoja nimiä: Sateiden meri ja Sateenkaarten lahti. Myrskyjen valtameri. Nektarimeri. Ja tietysti Rauhallisuuden meri, jonne kuuraketti Apollo laskeutui 1969, kun minä ja Arto olimme nipinnapin tutustuneet toisiimme. Arto oli silloin Saksassa, mutta minä varmaankin näin telkasta, kuinka Neil Armstrong harppoi kuun pinnalla ja lausui maailmankuulut sanansa. Muistatteko? Olihan meillä jo silloin telkkari, oli!

Ja nyt aiotaan Kuuhun tulostaa  kuun teräväsärmäisestä hiekasta taloja! Huhhei! Ehkä nekin miljardit kannattaisi ennemmin käyttää tämän meidän maapallomme pelastamiseen...- vai pelastetaanko kuuhun sitten kaikki maksukykyiset ihmiset, kun maailmanloppu koittaa? Niinkuin Nooa perheineen muinoin.

Ajatukset laukkaavat.

Päätin napsia kuusta muutamia kuvia, ehkä kamera saa niissä näkymään meriä ja kraatereita ja vuoria. Olipa kuu liian kirkas kameralle. Tein sitten, myöhemmin, kun olin sisällä lämpimässä, vähän kuvankäsittelyä. Tällaisia pelottavia kuita sain aikaiseksi:

hämähäkinseitteihin kiedottu järisyttävän pelottava muumionsilmä ilman iiristä

punakuumana hehkuva metallilevy jossa reikä vihlovankirkkaaseen ulkoilmaan

maanalaisen pilkkopimeän tunnelin suuaukko

sokerikuorrutetun donitsin kuorrutus sulaa

Päätin sitten kiertää vähän puutarhaa, jos siellä vaikka olisi vähän enemmän halloweenimäistä. Voisihan siellä olla jotain karmivaakin, vaikkapa susi! Tai edes pupu.

Tällä kerralla kamera olikin vähän suvaitsevaisempi pimeyden suhteen ja sain aika kivan yökuvan. Ainakin todentuntuisemman.

Ai jaa! Kuu olikin mennyt tapaamaan Artoa sen huoneeseen! (itse asiassa se on kirkasvalolamppu...)

Mut hei! Sainpas bongatuksi yhden kummituksenkin tänä kummitusten yönä! Ja ai niin, etupihan kautta ei kannata mennä sisälle kun siellä on se liiketunnistinval, joka sokaisee silmät äkkiä syttyessään. Siis menin terassin kautta ja olipas hyvä että menin, kun villiviinit olivat niin koristeellisia siinä kuun valossa.

Mutta katsokaa, miten valoisaa naapurin pihalla on kameran mielestä! Ei kyllä todellakaan ollut! Tuohan on kuin juhannusaamu!

Itse asiassa oli aika jännää nähdä pimeän läpi. Vaikkakin kameran välityksellä. Onhan tuossa kuitenkin erilainen tunnelma kuin kesäkuvissa. Ainakin minusta tuntuu siltä. Kun olen nähnyt sen omasilmäkuvankin. Tummemman. Pimeämmän.

Kuu paistoi vielä itäikkunasta ruokapöydälle jossa basilika ja joulukaktus ihmettelivät outoa valonlähdettä.

Näiden rankkojen, järisyttävien Halloweenkokemusten uuvuttamana etsin Areenasta rauhoittavaa tuutulaulumusiikkia, ja löysinkin jännän, vibrafonilla soitetun kappaleen Oktober, jonka on säveltänyt Hansen. Etunimeä ei kerrota. Vibrafonin sointi sopikin hyvin yön tunnelmaan. Nukuin makeasti ohi kellonviisarien kääntelyn, mutta sitten kuu kurkisti ikkunasta herätellen katsomaan, miltä maailma näytti kolmelta aamulla. Kännykameran tulkitsemana.

Ja sitten näin varjot, jotka kuu heitti seinälleni! Aika hauskat! Mitenhän kamera nämä näkee?

Kuu-ukko taisi ihastua 65-vuotiaaseen nallukkaani!

Nukahdin vielä kaksi kertaa, ennenkuin aamu koitti ja lähdin aamukahville. Kuu oli vielä aika korkealla, tällä kertaa Jupiterin seurassa. No oli sillä suunnalla Uranuskin, mutta sitä ei paljain silmin näe.

Kummitus huiskutti heiheit ja painui päiväunille metsän taakse.

Ja aurinko nousi.