30 tuntia järinää

Miten kamalan paljon järisyttäviä asioita noinkin lyhyeen aikaan voi mahtua! Iloisesti järisyttävää ja ikävästi järisyttävää ja kohtalokkaasti järisyttävää ja järisyttävästi järistyttävää ja rauhoittavasti jär... -tai no, ihan vaan rauhoittavaa.

Kaikki järinä alkoi, kun nousimme taksista KYSin edessä. Tai ehkä vasta sitten, kun lääkäri alkoi kysellä minulta samanlaisia asioita Arton sairautta koskien kuin vuosi sitten. Ja annoin suunnilleen samalaisia vastauksia. Siitä tuli vain pikkuisen värinöitä. Suurempia järinöitä. kivoja sellaisia, syntyi kun toinen lääkäri sanoi, että Arton sairaus on edistynyt kovastipaljon odotettua hitaammin eikä sitten tartte tulla tänne tutkimuksiin kuin vasta vuoden päästä.

 Sillä aikaa minä istuin hammaslääkärin tuolissa ja koin ihanaa pientä järistelyä kun hammaslääkäri kehui, että olen hyvin hoitanut hampaitani. Sepä on kyllä ihan pakko, jos meinaa sitten vanhana syödä muutakin kuin vauvanmössöä. Mutta löytyipä sieltä hampaankolosta sitten pieni korjattavakin asia, ja siitä johtuvat järinät eivät olleet ihan hauskoja. Varsinkin kun se tarkoittaa huomenna kolmen tunnin lorvimista Kuopiossa bussin lähtöä odotellen. Vaikka minä kyllä oikeasti tykkään bussilla matkustamisesta. Maisemat ovat laajempia kuin pikkuautossa istuessa.

Museon Kantti-kahvilassa ei kyllä mikään järissyt, vaikka pistaasipulla cappuccinon kera olikin tosi namia.

Sitten oli vuorossa silmälääkäri. Se oli kyllä ihan kiva lääkäri, mutta suuria järistyksiä syntyi vasta kun silmä oli perusteellisesti mittailtu ja viipalekuvattu ja kiltti lääkärisetä kertoi että vasen silmä on sen verran pahasti rappeutunut, että sitä ei ehkä leikkauksella saada parannetuksi. Räiskis!

No. Pahempiakin vikoja vanhuksille ilmestyy. Mitäpä tuosta, yhdelläkin silmällä pystyy lukemaan, (jopa nuotteja, tarkastin sen asian) ja se on tärkeintä. Mutta minkähänlaista on elää ilman kolmiulotteisuutta? Jännityksellä jään odottelemaan, kuinka esimerkiksi pyöräily mahtaa sujua. Tai siis ehkä alan sitä miettiä vasta sitten kahden tai useamman kuukauden päästä kun KYSiin pääsee tarkempiin tutkimuksiin.

Vähän se asia järisytteli vielä bussimatkallakin, kun mutustelin banaania ja kääpiökorvapuusteja, ja vielä sittenkin kun kylällä kaivoin heijastimen taskusta ja yritin kävellä nopsasti kotiin, ennenkuin tulee ihan pimeä.

 Pimeä tuli aikanaan, mutta Nukkumatin unihiekka ei osunut silmiini. Tähtien edessä näytti olevan pilviä, mutta lähdinpä kuitenkin laiturille katsomaan, näkyisikö jotain mielenkiintoista.

Ja tosiaankin! Päivän (tai siis, silloinhan olikin jo huominen tai siis tämä päivä, yöllä joskus klo 1-3.) järisyttävimmät järinät olivat tulossa. Pilvet muuttuivat revontuliksi! Ensin ne ohuet tähdetpeittävät hattarat alkoivat väreillä ja liehua ja liikkuivat keskelle taivasta. Ja niitä seurasi paksu, koko taivaanrannan täyttävä paksupiikkisen kamman näköinen kaareva revontuliseinämä. Se oli kirkas, vihreään ja punaiseen vivahtava ja kaiken aikaa muotoaan vaihtava. Kamman piikit ohenivat sitä mukaa kun tulet matkasivat keskitaivaalle, ja lopulta koko näkymä oli kuin pitsiverhokaupassa tuulen pyörteessä ja minä siinä alla niin lähellä, tuntui että muutaman sentin pidempänä olisin ylettänyt koskettamaan niihin. Verhoissa oli vihertävää ja vaalean punaista, mutta niihin edellä kulkeviin harsoihin oli ilmestynyt upeaa tummaa, vanhan englantilaisen ruusun pinkkiä! Kuvitelkaa että seisotte järvellä ja yllänne heilahtelee taivaan täydeltä vihertäviä, punertavia ja kirkkaan valkoisia verhoja. Järiseekö? 

Minun sieluni järisi. Osa siitä taisi kylläkin olla palelemista, mutta joka tapauksessa mahtavan upea, unohtumaton kokemus.

Puuttui vain kamera. Itse en sitä muistanut kaivatakaan, mutta olisi tietty ollut kiva saada tällaiseen juttuun kauniita kuviakin. Saatte tyytyä tähän pöhköön kuvaan, jossa näkyy kuinka kuljeskelin jäällä sinne tänne järisyttävien revontulien alla.

Tuossa kuvassa näkyykin sen ladun alku, jonka tein lähtiessäni tänä aamuna ihastelemaan huurteista maailmaa. Kamera oli mukana ja saatte nyt paremman puutteessa (siis revontulikuvien) nauttia hiukan rauhoittavista pitsilumikuvista:

Luonto osaa järisyttää, mutta myös rauhoittaa. Tällä hetkellä kyllä tuntuu siltä, että jonkinlainen järinä on jäänyt sieluuni loppuelämäksi.

Uusi päämäärä

 

Kun järvi näyttää tuolta ei kauheasti tee mieli lähteä hiihtelemään. Siksipä muistelen teidän kanssanne vielä yhtä hiihtoretkeä, tämän talven mukavinta. Tai oikeastaan kahta retkeä samaan paikkaan, Metsä-Rajon laavulle. Se on siis saari tuolla lähempänä Suvasveden avoimia aavoja, ja sillä on kaverina Aukea-Rajo, mikä on luonnonsuojelualue. Niiden välissä on Rajonsalmi, ja siellä piilossa on se laavu.

Pakkasin anorakin taskuun appelsiinin, kuori veitsellä halkaistuna neljään osaan, juuri niinkuin lapsuuden hiihtoretkillä. Ja oli eväänä yksi ikivanha eväspatukkakin, jos vaikka en jaksakaan hiihtää takaisin ja joudun jäämään sinne yöksi. Vaikka tiesinhän, että jaksan. On vaan niin hauskaa kuvitella jotain kamalia seikkailuja retkilleen.

Ensimmäinen ennennäkemätön juttu matkalla oli lintujen tanssipaikka.

Ei siinä näkynyt mitään syötävää linnuilla olleen, ehkä leikkivät piirileikkiä. Vai olikohan siinä vain yksi keväästä hullaantunut lintu juoksennellut päättömänä ympäriinsä? Senpä olisin halunnut nähdä!

Saarikaverukset nimeltä Kaksoset olivat tutut ennestään, melontaretkiltäkin, ja toissapäivänä hiihdin niiden välistä ja pysähdyin kuuntelemaan talitiaisen paikanvaltausviserrystä. Se oli ihan täydellinen titityy kahdella ti-tavulla. Jotenkin tykästyin niihin saariin, ehkä siksi, että olen itsekin kaksonen...

ja sitten, vähän matkan päässä näin kaukaisuudessa toisenkin saariparin. Ensi ajatus oli, että tuollako ne Rajosaaret ovat, mutta heti tajusin, että nehän ovat väärässä suunnassa ja väärässä asennossakin, taitavat olla liian pieniäkin. Sitten välähti mieleeni, että olisivatkohan ne ne Kaksoset, jotka karttaan on merkitty? Kaivoin karttalehden taskusta ja niinhän se varmaan on: Toiset Kaksossaaret! Onpas tässä nyt meitä kaksosia ihan laumoittain!

Siirryin vähän lähemmäs Lempelänniemeä etten vaan eksyisi sinne kaukaisten Kaksosten luokse. (Paikalliset älkää naurako! Maakravulle talvisellakin vieraalla järvellä liikkuminen on outo seikkailu!)

Mutta mitä ihmettä! Yhtäkkiä edessä oli jäätie. Ja se oli ihan jäässä. Kuinkahan näillä riukusuksilla pääsee siitä kaatumatta yli? Varovasti, varovasti, onhan sauvoissa terävät piikit. Vähän sitä kaatumista pitää varoa näin vanhuksena, vaikka ei osteoporoosista vielä merkkejä olekaan näkynyt.

Kuvassa tuo ei oikein näytä autotieltä, mutta on se; toisella reissullani näin auton ajavan sitä pitkin. En kyllä oikein ymmärrä, minne sitä pitkin pääsee. Jonkun kesämökille?

Sitten tulin laivaväylälle. Se oli minulle merkki: Tuossa heti toisella puolella on se Rajo. Vaikka eihän siinä nyt tarvitse laivan ohimenoa odotella, senkun vaan hiihtelen. Miksihän en ollenkaan ottanut kuvaa Metsä-Rajon hienoista kallioista? Olin varmaan niin innoissani kun olin päässyt melkein perille. Vaikka nyt pitäisi vielä löytää se laavu.

Päätin kiertää saaren etelän kautta, se puoli näytti kartassa mielenkiintoisemmalta.

Kuvassa vasemmassa reunassa on Metsä-Rajo. Nuo pienet saaret jököttivät siinä vieressä jonossa. Tuli mieleeni kartassa näkemäni Aukean Rajon kapea lisäke, jonka nimi on Rajon Ketvele. Netistä en löytänyt sanalle kunnon suomennosta, mutta ikivanhasta Nykysuomen sanakirjasta varmistui arveluni, että se tarkoittaa kannasta. Mutta mitä tarkoittaa Rajo? Onko se jokin viännös sanasta raja? Uskon niin, siihen asti kun joku oikaisee luuloni.

Saaressa on hienoja lahtia. Tämän lahden rannalla kasvaa upeita haapoja, vaikka kuvassa ne eivät kovin isoilta näytäkään. Toinen lahti on pidempi, se melkein jakaa saaren kahtia.

Ja sitten olinkin jo Rajonsalmessa. Mutta missä se laavu on? Onko metsässä piilossa niin etten löydä sitä? No varmaan tuossa:

Ainakin portaat ja laituri. Kai siellä laaavukin sitten on, kunhan vielä käännyn tuon laiturin ohi.

 

Ja olihan siellä! Ihanasti metsän painanteessa, suojassa maailman myrskyiltä.

 

Jätin sukset rantaan, mäntyä vasten nojalleen

Kipusin kovaa hankea pitkin ylös laavulle. Onpas se hieno! Hyvässä kunnossa, on pilkkeitä ja sytykkeitä ja tulitikutkin (jotka "unohdin" kotiin yönuotiota ajatellen). Ja halkovajassa halkoja, ja taaimmaisena ihan käymäläkin. Hirvi oli käynyt pusikossa syömässä. Vai ovatko nuo ihmisen jälkiä? Mutta miksi joku ihminen katkoisi oksia, kun puuvaja on täynnä halkoja ja syttyjäkin on valmiina?

Ne maisemat! Aukea-Rajo tuossa salmen toisella puolella. Ketvele on siellä takana. Puiden takana isompi selkä. Seuraavalla retkellä kierrän Aukean Rajon, ja siitähän ei näytä olevan kovin pitkästi niille kaukaisille kaksosille, ja siitä vähän matkaa eteenpäin on mielenkiintoisen muotoinen Kiviniemi...mutta hei, vähän rajaa unelmointiin!

Appelsiini maistuu hyvältä! Ihanat lapsuusmuistot! Ja uusi muisto: naistenpäivänä 2024 hiihdin Metsä-Rajoon.

Kotimatkalla ei tapahtunut mitään erikoista, siispä siirrymme kaksi päivää muistoissa eteenpäin toiselle Rajoreissulle.

Ja kas, sieltäpä löytyikin kuva saaren hienoista kallioista:

ja laavun lähellä kasvavasta "bonsai"männystä:

Toiselta matkalta lähdin kotimatkalle saaren eteläpuolta. Hirvi oli mennyt sen isomman lahden poikki metsään. Ehkä eilen. Lähdin sen perässä. Ei sitä näkynyt, mutta oli kiva nähdä saaren sisälle, vaikka vain puita talvihorroksessa. Tulin siis takaisin järvelle saaren toiselta puolelta ja sen enempää ajattelematta lähdin hiihtelemään kotia kohti. Mutta kohta alkoivat maisemat näyttää oudoilta. Olinkohan ollenkaan menossa oikeaan suuntaan? Katsoin taakseni, eikä Rajonsaaressa ollut ollenkaan kallioita. Hups! Olinkin menossa Lempelänniemen väärää puolta, kylää kohti. Pitkäniemen rannat näyttivät niin samanlaisilta kuin Savonsaari. Onneksi huomasin harhailuni hetikohta. Pieni suunnanmuutos, ja siinä sitten olivatkin tutut maisemat.

Se pitkä lahti minut varmaan eksytti. Kuvittelin tulevani ulos metsästä Savonsaaren kohdalle, mutta lahti olikin enemmän vinossa kuin tajusin, ja vastapäinen metsä olikin Pitkäniemen eteläranta. Mutta hyvinhän siitä selvisin.

Oli tosi lämmintä ja riisuin pipon ja lapaset anorakin taskuun. Taas tuo jäätie! Onneksi on nämä piikit sauvoissa...-mut hei! Toisessa sauvassa ei olekaan piikkiä! Irronnut! Minne se on joutunut? Onneksi se oli ihan muutaman kymmenen metrin päässä ja ihan näkyvissä. Että sittten kotona voimme liimata sen takaisin. Yhdellä sauvalla hiihtäminen - se piikitön upposi aina hankeen eikä sillä voinut tyrkkiä - oli hiukan vaivalloista mutta ei se paljon haitannut.

Aurinko alkoi paistaa ja oli niiiin lämmintä ja mukavaa, etten ollenkaan olisi halunnut mennä kotiin sisälle. Niinpä hiihtelin Metsäahosen saareen ja istahdin sen rannalla isolle lämpöiselle kivelle ihailemaan naisemaa. Popsin sen ikivanhan retkipatukan. Muutama murunen tippui hiirulaisille.

Kauaa ei voinut siinä istuskella, tuli vilu. Pipo päähän ja... -missä lapaset? Ei missään! Olivat pudonneet taskusta, minne lie, vai kyllästyneet mököttämään pimeässä taskussa, mistä sen tietäisi, mutta ei niitä missään näkynyt. Täytyi siis hiihdellä ilman tumppuja kotiin. Käyhän se niinkin, kun ei pakkasta ole, ainakaan monta astetta.

Ennen kotilahtea pysähdyin ihailemaan lumettomia mäntyjä. Mutta mikä on tuo humina? Tuuli! Puut ovat heränneet talviuniltaan! Kevät!

Hankikanto

 " -Kerro minulle lumesta, sanoi Muumipeikko istuutuen isän kauhtuneeseen puutarhatuoliin. Minä en käsitä sitä.

 -En minäkään, sanoi Tuutikki. Sen luulee olevan kylmää, mutta jos siitä tekee lumitalon, on talo lämmin. Sen luulee olevan valkoista, mutta toisinaan se on punertavaa ja toisinaan sinistä. Se voi olla hyvin pehmeää ja se voi olla kovaa kuin kivi. Mikään ei ole varmaa."

Tämän talven ensimmäinen hiihtoretki järvellä oli kamala. Lunta oli jään päällä puoleen sääreen ja sen alla kymmensenttinen vesisohjokerros. Kapeat latusukseni upposivat syvälle ja monot täyttyivät lumella. Ei se ollut hiihtämistä vaan typerää tallustelua, ihan väkisin piti päästä edes laavulle asti kun kerran matkaan lähdin.

Karhunkuvatukset laavun seinässä nauroivat minulle täyteen ääneen. Irvistin niille.

Kotimatkalla onnistui suksi jo liukumaan, mutta paikoitellen oli vettä ladulla niin että suksenpohjat jäätyivät.

Seuraavalla kerralla pääsin jo melkein kunnolla hiihtämään laavulle asti, ja siitä jatkoin pitkin metsätietä kuivemmille lumille.

Metsä on kaunis.

Asuuko joku tuolla hämärässä?

Kuusten runkojen välistä pilkistää aurinko

Pitsinnypläyspuut.

Ihanan loiva koivukuja-alamäki.

Siitä retkestä jäi hyvä mieli. Talvilaulut ja -runot muistuivat mieleen.

"Emo huolella käy, eikö lapsia näy kun ilta jo hangella hämärtäy..."

Ei, vaan: "Arto huolella käy, eikö eukkoa näy kun nälkä jo vatsaa ärsyttäy..."

Vaan sitten tulivat lumituiskut ja paukkupakkaset! Ja välillä taas suojakeli niin että järvessä oli taas kaksi jääkerrosta päällekkäin. Mutta nyt syntyikin päällimmäiseksi kunnollinen kestävä hanki! Oi autuutta! Oli iiiihanaa liukua hangella, välillä voi yritellä luisteluhiihtoakin (jota en ollenkaan osaa) kun suksi luisti kuin lentäen. Hankiaisella hiihdellen pääsee nopeammin kuin vedessä melomalla. Tai ainakin minä pääsen. Vaikka en kylläkään yleensä pidä kovaa vauhtia kun lumessa ja maisemissa on niin paljon ihmeteltävää.

kimallusta

 

jälkiä

 

 

 

 

jäätynyttä sulaa

ohutta kirkasta jäätä

jäätyneitä kuplia avannossa

avantoakvaario, jollaisesta en ollut ennen kuullutkaan!

Mutta olisi kiva, jos olisi joku päämäärä minne mennä, uusia maisemia. No tänään voisi mennä vaikka Huttujoelle, kun en ole nähnyt sitä talvella. Hiihdin Haisulin (sillä nimellä kutsun nykyään mielessäni Paskolampea) kautta, joku toinenkin oli siitä hiihtänyt, ja hirvi tallustanut, ja puput. Se toinen hiihtäjä oli mennyt siihen pieneen keltaiseen mökkiin, joka on Viitalahden rannalla. Minä hiihdin Huttulahdelle. Se näytti paljon pienemmältä kuin kajakissa istuessa.

Huttujoen lähelle en uskaltanut mennä, ja hiihdinkin sitten moottorikelkkareittiä pitkin metsän kautta joen rantaan katsomaan, onko joki sula.

 

joku oli popsinut käpyjä oikein urakalla

siinä se virtaa, ohuen jään alla

hieno jää

Mietin, hiihtäisinkö Huttujärventietä pitkin ja metsän kautta kotiin, mutta ehkä tie onkin sula? Käännyin siis ympäri ja lähdin kiertämään Viitaniemen ympäri kotiin.

sinistä valkoisella, valkoista sinisellä

upea aurinkoinen päivä.

Kiertelin Pitkäsaaren rantoja pitkin ja kas mitä löysin:

Saukko oli varmaan etsinyt - ja löytänyt - kalapaikan. Ja joku muukin oli kurkannut koloon. Minäkin.

huhuu, onko siellä joku?!

Aurinko lämmitti keväisesti ja hanki oli jo hiukan pehmennyt. Jostain kumman syystä hiihdin kuitenkin mieluummin hankiaisella kuin moottorikelkkareitillä:

"Muumipeikko mietti hetken talvea. Ehkä talvi oikeastaan johtuikin siitä, että kymmenentuhatta mörköä oli istunut maassa."

Hirven hiihto

 Hirvi oli kulkenut poikki moottorikelkkauran. Käännyin seuraamaan sen jälkiä... -tai no, se olikin varmaan mennyt toiseen suuntaan, niin että menin sinne mistä se oli tullut. Sinnepäin olin ajatellut mennä, kohti huurrelumista pitsimetsää, ja tässä nyt oli hirvenpolku, joka ei ehkä upottaisi niin paljon kuin umpihanki. Vaikka eihän se mikään polku ollut, vain syviä koloja hangessa ja niiden pohjalla sohjoa. On se lumi hyvä eriste, kun sohjo ei koskaan jäädy! Sauvat vain uppoavat siihen ja kohta on koko sompa pyöreä jääpallo. Ensi vuodeksi hankittava suuremmat sommat, jotka eivät niin helposti uppoa sohjoon asti.

Olin menossa katsomaan, mitä pienen lahden pohjukassa seisovassa isossa keltaisessa kyltissä luki. VESIJOHTO. Siis tämä ei ollut se lahti, jota etsin. Hiihtelin hirvenpolkua pitkin takaisin kelkkauralle, kopsuttelin jääpallot irti sauvoista ja jatkoin matkaa.

Mieleeni muistui eräs kesäinen päivä, kun kävelin kapeaa tietä pitkin, ja yhtäkkiä metsästä loikkasi eteeni kaksi nuorta hirveä! Varmaan tämän kesän poikasia, vai pentuja, vai mitä ne nyt ovatkaan, vasoja, ajattelin jälkeenpäin, sillä en ehtinyt edes tervehtiä hirvilapsia kun ne jo loikkasivat tien yli niitylle. Olinkos minä noin pelottava, ajattelin, ja kyllä minunkin sydänparkani laukkasi jonkin aikaa ennenkuin toivuin äkillisestä kohtaamisesta.

Mutta näin niiden silmät. Eivät ne pelänneet. Melkein kuin olisivat hymyilleet tuttavallisesti. Ehkä ne eivät olleet vielä koskaan nähneet julmaa ihmisotusta.

Mutta tuolla nyt on se lahti, jota etsin! Sen perukoilla on pitkä kapea salmi, jota pitkin pääsee Salalammelle, tai siis Pölläkänlampihan sen oikea nimi on. Meloin sinne ensimmäisenä kesänä ja nyt halusin nähdä sen talviasussaan. Ei ollut hirvenpolkua, jota olisin voinut seurata lahden perälle, joten piti vain tallustaa umpihankeen. Eipä se ihan kamalasti upottanutkaan. En uskaltanut mennä salmea pitkin vaan suuntasin metsään ja hiihtelin sen rantaa, siitäpä oli joku hirvikin taivaltanut, eikä ollut mennyt salmen poikki. Ehkä se tiesi, että siinä oli virtaus. Pupu siitä kyllä oli loikkinut.

Tässä on se kyltti jonka muistin salmella olevan:  ja siellähän olivat johdotkin, korkeuksissa, ei ylettänyt. Edes sauvoilla...-heh!

Mutta puut olivat korkeampia!

Uljaita paksukaarnaisia vanhoja haapoja kasvoi rannalla komeana haavikkona! Niin paksuja ne olivat, etten melkein saanut halausselfietä otetuksi, kännykkä oli siinä kädessä, jolla puuta halasin, ja täytyi vähän kurkkia että pääsin kuvaan.

Mutta ei se lampi ollut sen kummemman näköinen kuin muutkaan jäätyneet, lumiset lammet.

Haavikon jälkeen metsä muuttui tiheäksi kuusikoksi, enkä viitsinyt ilman machetea lähteä sinne seikkailemaan. Mietin, onkohan se metso/teeri/männiäinen vielä hengissä, se, jonka näin juomassa vettä, kun olin melomassa.

Käännyin kotimatkalle. Selkäni takaa kuului koputusta: tikka! Kuuntelin. En kääntynyt katsomaan enkä muuttunut suolapatsaaksi.

Paluumatka sujui mukavasti avatulla ladulla, aurinko paistoi, timantit välkkyivät hangella.

Ennenkuin hiihdin laiturille, kuuntelin hetken lintuorkesteriamme: viherpeipotkin jo virittelivät soittimiaan!