Luonnollista elämää

 Jos olisin aamulla (16.3. klo 5.58) kävellyt keskelle järveä, siis jäätä pitkin, olisin nähnyt aamu-usvan läpi, kuinka kuu laskeutuu metsän taakse.

Vastakkaiseen suuntaan katsoessani olisin nähnyt taivaanrannan muuttuvan vaaleanpunertavaksi, sitten keltaoranssiksi, auringon noustessa lahden toisessa päässä.

Sisältä ikkunasta maailmaa ihmetellessäni näin, kuinka usva tanssi ja kohosi auringon lämmittämänä,

kuinka lahdentakaiset männyt muuttuivat tulenpunaisiksi.

Kuinka pitkät, siniset varjot piirtyivät valkeaan hankeen. Kuinka hangen pinnalle ilmestyivät auringon ja tuulen taiteilemat kimaltavat kuviot.

Aamukahvilla seuranani oli suuri lauma tiaisia, onneksi vain ikkunan ulkopuolella, halusin syödä myslini itse! Lintulaudalle kipusi myös orava siemeniä napostelemaan, ja pikkulinnut lennähtivät kiireesti sieppaamaan siemeniä lintumökin toiselta puolelta. Tikkakin oli jo oppinut syömään lintumökin reunassa roikkuen. Viherpeipot ja keltasirkut tyytyivät maahan tipahteleviin murusiin.

Mutta mitäs ne nyt pelästyivät, lennähtivät kiiruusti pensaan suojaan?

valitan kännykuvien kehnoa tarkkuutta!

Myyrä! Se on kaivanut käytäviään hangen suojaan, ja lintulaudan alla on monta pientä tunnelin suuaukkoa. Ja yhdestä aukosta pisti esiin pikkuinen kuono, koko pää ja lopulta koko myyrä ilmestyi hangelle, sieppasi muutaman siemenenmurusen ja vilahti takaisin tunneliinsa. Kerääköhän se ruokaa varastoon? Vai viekö perheelleen, onkohan sillä pentuja... 

-no ainakin kaveri! Toinenkin myyryläinen kipaisi hakemassa siemenen, ja se olikin vähän uskaliaampi, jäi hetkeksi hangelle napostelemaan.

Mutta vain hetkeksi, että sai siepatuksi poskiinsa useammankin herkkupalan.

Olisipa mukavaa, jos sillä olisi poikasia! Niistä riittäisi massuntäytettä varpuspöllölle ja kanahaukallekin! Kerroinkohan jo siitä nälkiintyneestä kanahaukasta, joka räpiköi talomme edustalle kannon nokkaan kyhjöttämään pää siiven alla? Tajusimme, että se oli ihan nääntynyt, ilmoitimme eläintenpelastajalle, ja sieltä tulikin sitten Harri, joka pyydysti haukkaparan pahvilaatikkoon ja vei Minnalle eläinsuojaan toipumaan. Reilun viikon päästä lintu tuotiin takaisin kotiseudulleen massu pullollaan kanafilettä, rengastettuna, ja reippaasti se lensi kohti ankaraa talvielämää. Toivottavasti se selvisi hengissä lumessa ja kovassa pakkasessa! En ole sitä sen koommin nähnyt. (Muuten, kutsun sitä mielessäni Harriksi! Juu, oli se uros! Harri kertoi!)

Myöhemmin päivällä, kun katselin taas ikkunasta ulos miettien, lähtisinkö hiihtämään ja minne menisin, näin ketun jolkottelevan järven poikki! Hihkaisin Artolle että tulisi katsomaan (huonokuuloisille hihkaistaan kovaa!) ja kettu taisi kuulla sen, koska tuijotti hetken suoraan minua ja kääntyi sitten oikealle kohti turvallisempia rantoja.

Hiihtäessäni löysin kivan reitin Viitaniemen poikki. Siellä metsässä oli pieni lampi, kartasta katsoin, että sen nimi on Paskolampi, mutta kyllä se ihan lumivalkoinen ja kaunis oli ainakin nyt talvella! Sen toiselta laidalta luisuttelin metsikön halki Viitalahdelle. En ollut koskaan ennen käynyt siellä, aikonut vain kajakoida kesällä. Sekin oli kaunis paikka, ja lahden suulta näinkin tuttuja maisemia: pitkän saaren, nimeltänsä, heh, Pitkäsaari! 

Hiihdin sen halki päästä toiseen, koskemattomalla hangella auringon lämmittäessä, omassa rauhassani, tai no, oli siellä jokunen pupu ja hiironen juossut, ehkä lintunenkin pomppinut.

Ei hirviä. Olipa se kiva saari, ainakin lumen peittämänä. Taidankin ensi kesänä kajakkoidessani rantautua sinne tutkimusretkelle!

Yöllä katselin tähtiä. Lahden takana joku, pöllökö? esitti serenadin, luonnollisesti minulle!

Magneettimyrsky

 Joskus muinoin, 1960-luvulla kun olimme pääsiäislomalla Pyhätunturilla hiihtämässä, joku herätti minut kesken unien: taivaalla leiskuu revontulia! Tietysti lähdin innoissani katsomaan, olin kuullut revontulista ja varmaan ne ovat ihmeellisiä, kirjavia verhoja, jotka rätisevät ja paukkuvat...-mutta eivät ne olleetkaan! Vain jotain vaaleaa, vihertävää ehkä loisti kuin kirkkaat pilvet jossain kaukana taivaanrannassa ja välillä ne vähän heilahtelivat. Olin todella pettynyt. Ajattelin, että se punainen valo Kultakeron huipulla, linkkitornin varoitusvalo, jota kutsuttiin revontuliksi (koska silloin YLEn pääjohtajana oli Esko Repo!) oli paljon hienompi. Olin varmaan unenpöpperössä. Tai sitten ne revontulet olivat tosi haaleat.

Ajattelin siis, että tänä talvena haluan nähdä ihan oikeat revontulet, kirjavat, leiskuvat, ja ajoimme vähän pohjoisempaan niitä etsimään. Iso Syöte on Suomen eteläisin tunturi, lyhyimmän ajomatkan päässä, ja vaikkei sitä niin kovasti revontulien takia mainostettukaan, siellä oli majoja ihan tunturin huipulla ja jos jostain niin sieltä niitä näkisi, kun olisi taivas avoinna joka suuntaan.

Mutta voih! Kaikki kolme yötä, jotka siellä vietimme olivat pilvisiä, eikä mitään revontulia edes ennustettu niiksi öiksi! Ja päivätkin olivat ihan sumussa, niin emme nähneet laajoja maisemiakaan!

Mutta oli siellä upea lumipuumetsä, joten ei se reissu ihan hudiksi mennyt!

Merta edemmäs kalaan kuitenkin menimme!

Sillä viime torstaina aurinko sylkäisi syvyyksistään sähköisiä hiukkasia, jotka vaelsivat sunnuntaiksi tänne meidän Telluksemme magneettikentille kisailemaan! Miten satuinkaan katsomaan ulos juuri oikeaan aikaan! En ensin  uskonut niitä revontuliksi, ajattelin vain, että aika oudon muotoisia pilviä, sillä pilvistä oli sääennusteessa luvattu täksikin yöksi.

 Mutta sitten ne kasvoivat ja alkoivat heilua kuin verhot!

Olin aivan innoissani! Ryntäsin terassille tulia ihailemaan. Ne leijuivat hiljalleen, muuttivat muotoa, heiluivat kuin levät vedessä. Vaaleita ne olivat, eivät noin vihreitä kuin kuvissa, mutta suuria. Kuvittelin, että revontulet loimuavat pohjoisessa ja joudun menemään lahden toiselle puolelle että näen ne, mutta siinähän ne olivat ihan melkein käden ulottuvilla, lännessä, auringonlaskun suunnassa. Ihneellisiä värejä niissä ei nyt näkynyt, mutta muuten ne olivat täydellisiä. Kunnes vaalenivat ja katosivat. Menin nukkumaan ja toivoin näkeväni unta revontuli-ilotulituksesta.

Mikähän se mahtoikaan olla, joka herätti minut keskellä yötä? Kasvava kuuko kurkotti kutittelemaan kasvojani? Raotin silmäluomiani, ja räväytin silmät selkosen selälleen: siellä ne taas ovat, oikea revontulten ilotulitus! Ja kuu, ja tähdet, Castor ja Pollux, ja onkohan tuo Capella? Mutta Aurora, se on kaikkein kaunein! Kuuluukohan nyt sähköistä rätinää?

Puin kiireesti pitkän toppatakin yöpaidan päälle, nykäisin tupsupipon mukaan, crcocsit saivat nyt riittää villasukkajalkoihin, onneksi olen lapioinut polkua laituria kohti, siitä näen lähes koko taivaan! Revot heiluttelivat häntiään koko taivaan laajuldelta, ne olivat valkoisia, ehkä naaleja! Ei kuulunut rätinää, ei edes häntäkarvojen sihinää, mutta vastarannalla huhuili joku ?pöllö. Ja jostain kuului veden lotinaa. Ai niin, se on meidän salaojapumppu! Se siis toimii! Hyvä!

Seisoin niska kenossa ihmettelemässä auringonhiukkasten leikkiä. Mitä kaikkea ihmeellistä tässä maailmassa onkaan. " ne liitävät, ne lentävät..." miten se  menikään se revontulten leikki -laulu (lunttaan googlesta, ai ne onkin Ilari Kiannon sanat!):

Ne leimuaa, ne loimuaa

ne roihuaa ja lyö,

ne paistavat kuin patsahat

ja välkkyvät kuin vyö!

 

Ne liitävät, ne lentävät,

ne laukkaa, läähättää,

ne korskuvat kuin konkarit,

joit urhot kiidättää!

 

Ne liehuvat, ne riehuvat,

ne soutelee ja soi,

ne heijailee kuin enkelit

tai aallot ailakoi.

Ne hiipivät, ne kiipivät,

ne kisaellen käy,

ne sukeltavat pilvihin

niin ettei niitä näy.

Ne tummuvat, ne sammuvat,

ne repeevät kuin jää -

ne kirkastuvat kilvan taas

ja yöhön rynnistää!

No, nämä nyt eivät läähättäneet eivät korskuneet hevosten lailla, eivätkä rynnistelleetkään, mutta kylläkin heijailivat kuin enkelit. Kisailivat. Hiipivät ja kiipivät.Tummuvat, sammuvat, kirkastuvat.

Voi, miten ihanaa!!!!

Yöpaita oli pitkä, maahan asti, joten sääret pysyivät lämpiminä pakkasessa, mutta kädet olivat kylmät, samoin hartiat (vanha toppis ei enää jaksa lämmittää), ja niska alkoi jäykistyä omituiseen taivaitapyyhkivään asentoon. Mutta ei vielä, pliis, jatkakaa vielä tanssianne!

Eivät ne jaksaneet koko yötä.

En minäkään.

Jospa joskus vielä näkisin, kuinka räikeänkirjavat revontulet korskuvat ja läähättävät ja ryntäilevät, ja kuulisin niiden rätisevän kuin sähkö. Mutta olipa tämäkin upea esitys! Kiitos reposet!

Hiihtelen hankia hiljakseen

 Tiistaina käytiin piikillä, kolmas korona on nyt tuikattu olkavarteen. Kolme päivää käskettiin olemaan tekemättä raskaita asioita. No, eihän ikkunanpokan maalaaminen ole rankkaa, eikä järven jäällä käveleminenkään. Eikä lukeminen tai Myrskyluodon Maijan ihmetteleminen. Tai tähtien tuijottaminen aamuyöstä. Mutta tänään vasta uskalsin mennä hiihtelemään, vaikka mieli olisi tehnyt koko viikon, kun aurinko paistoi täydeltä terältä, tintit visertelivät ja tuoksui melkein keväältä. Mutta niinpä se teki vielä tänäänkin!

Sunnuntainen latu oli vielä avoin. Joku oli kyllä yrittänyt luistelutyyliä siinä, mutta ei se kamalasti haitannut, kun hanki oli kova, vain vähän pakkaslunta sen päällä. Ilman latuakin oli mukava sujutella.

Lähdin vasten aurinkoa kohti avarampia vesiä, tai siis, jäitä, ja tuntui kuin olisin ollut hiihtolomalla, ja muistot lapinlomista nousivat mieleen: Kun näin ensi kerran Pyhänkasteen lammen. Söin appelsiinia palovartijan majalla. Lasketeltiin kolmosen huipulta alas kohti Huttukämppää. Pulahdettiin ensi kertaa avantoon kiljuen. Ja monta muuta! Hyviä muistoja! 

Mutta täällä Viitaniemenselällä on jään pinta ihan vaaterissa. Metsät näyttävät samanlaisilta kuin kesällä, paitsi että puiden takaa talot näkyvät enemmän. Ja ranta on ihan eri: metri tai puolitoista lunta on peittänyt rannan kivet ja puut kasvavat ihan kiinni järvessä!
Aurinko, tuuli ja pakkanen ovat tehneet muitakin taikatemppuja:

monenlaista kirjontaa on jäälle ilmestynyt

suomuja

aaltoja, ja kettu juoksi yli järven veden päällä

tämä kraaterimaisema syntyi puista pudonneesta lumesta

 

 Ihana valo! Ihana lämpö! Pysähdyin aistimaan talven koko kehollani. Suljin silmät ja kuuntelin hiljaisuutta.

Päätin kurkistaa Viitaniemen taakse, miltähän näyttää se ranta, jossa kesällä pysähdyin nautiskelemaan kajakkiretkelläni.

Siinä se on! Kivet ovat metriä, puoltatoista matalampia, ei niiden taakse nyt pääse auringolta piiloon. Mutta mitäs jos poikkeaisin katsomaan, mitä metsässä on? Pidän kyllä enemmän metsässä hiihtämisestä kuin järvellä tai pellolla, mutta näitä kapeita suksia ei ole suunniteltu metsähiihtoon, latujen tekoon. Ehkäpä hanki on sielläkin jäätynyt, etten ihan kokonaan uppoa siihen.

En uponnut, mutta joku muu siellä oli kävellyt ja uponnut ainakn reiteen asti! Mutta miten pitkät koivet sillä on ollut kun ei ole joutunut kömpimään nelinkontin ylös? Ja noin pitkät askeleet! Katsoin tarkemmin. Hirvi! Hirven sorkkahan siihen on tehnyt ansakuopan, ja tuolla on pipanoitakin, niin että tunnistus on kyllä oikea.

Jätti oli kuljeskellut järvellä ja rantametsässä edestakaisin, ja olikohan tuossa makaillutkin hetken? Tuskin sentään kompastunut! Hihii!

Lepän oksien takaa järvi näytti elävämmältä.

 

Vaikka ihan kuolleitahan nuo ruokojen heiluvat korret ovat. Tai ehkä joku pikkuruinen öttiäinen on niiden sisällä talviunilla. Niinkuin nämä veneet? Laivat? Kalastusalukset? Sanat hukassa, kun enhän ole meri/järvi-ihminen.

Koti tuolla jo vilkkuvi kultainen...-mutta kännykkä ei enää suostunut ottamaan kuvaa. Akku oli ihan lopussa!

Siispä laitan tähän lopuksi viikon vanhan kuvan: me ja naapurit!