Luonnonkukkien päivä

 Onhan lupiinikin luonnonkukka, mutta ei Suomessa. Siksi haluan rajoittaa sen kasvua, koska nyt viiden kevään jälkeen tajuan, että hävittämään en sitä tämän elämäni aikana pysty, niin runsas on tämän tontin lupiininsiemenpankki. 

Kukat pystyn kyllä poimimaan niin ettei uusia siemeniä enää tälle pihalle putoile.

Ajatelkaapas tätä: jokaisesta kukasta, ei kukkatertusta vaan tuosta pienestä kukasta syntyy palko, jossa on ehkä 10 siementä. Jos tuosta nyt puolet kukista ehtii valmistaa siemenet, sanotaan 30 palollista saamme iloksemme ehkä 300 uutta lupiinia. Että lisääntyminen ei ole tälle kasville varsinainen ongelma.

Niissä pienissä ensimmäistä kertaa kevääseen heräävissä on se hyvä puoli, että ne kasvavat usein lähekkäin, koska tuuli ei niitä lennättele. Pienelläkin lapiolla pystyy minitaimia nostamaan 5-10 kerrallaan ylös! Ehkä 1500-3000 tulevaisuuden lupiinia menettää henkensä muutamassa sekunnissa.

Sellaisia ihania ajatuksia syntyi päässäni toissapäivänä kun kykin taas kerran heinikossa tonkimassa juuria maasta. Onneksi oli "luontoradio" päällä ja voin siinä kykkiessäni kuunnella lintukonserttia.

 Kovimmalla äänellä esiintyivät Punakylkirastas ja Viitakerttunen, kertoi Muuttolintujen kevät-äppi. Kolmantena vaihtoehtona oli Satakieli, jonka kyllä hyväksyin, sillä niin monella kielellä yksin se liverteli.

"Barnaby!", se visersi. Ilmeisesti Midsomer murdersien ystävä. Ja sitten "kopotikopoti!".

Ehkä pysähdyin liian pitkäksi aikaa kuuntelemaan, kun se kehotti:"dig it! dig it!" Ja nauroi päälle. Niin nauroin minäkin.

"Ideby!". Sellainen paikka ehkä voisi olla Ruotsissa, miksei Suomessakin tai muissa pohjoismaissa.

"Oui!"  Lisää naurua!

Jospa opettaisin sen visertämään "Vehmeri"! Kun sain siltä suunvuoron, aloin toistaa Vehmeriä.

Se kuunteli. Oli pitkään hiljaa, sain ainakin 5 Vehmeriä viserretyksi sille.

Sitten se yritti:"Vihmeli!" Nauroin, Sekin nauroi.

Tätä sitten jatkui jonkin aikaa, onneksi naapurit eivät vielä ole hereillä näin aikaisin!

Toivottavasti emme herättäneet heitä.

Kun saan tämän alueen lupiinittomaksi, tartun voikukkia niskasta. Koska haluan edistää luonnon monimuotoisuutta, eikä sitä auta voikukan 30-50cm halkaisijaltaan oleva lehtiruusuke. Varsinkaan jos niitä on 5 niinkuin tällä alueella.

Koska tässä kasvoi aiemmin paljon keltavuokkoja ja horsmia ja valkoinen puna-ailakki. Ehkä ne vielä tulevat takaisin, jos teen niille vähän tilaa hengittää.

Voikukkaa on kyllä aivan riittävästi muualla tälläkin pihalla. Nypin niitä ihania siemenpalloja pois ennenkuin siemenet lentävät tiehensä, tai siis meidän plantaasillemme. Minun puutarhaani.

Mutta ei kai sitäkään  pitäisi tehdä, sillä ehkä joku syö voikukan siemeniä. Ainakin marjaluteilla on jotain asiaa niihin siemenpalleroihin. Syövätkö ne niitä siemeniä!? Vai poikivatko siihen!? Kuinka marjalude poikii!?

 Yksi mitä en kitke pois on raparperin kukka. Voi minkälainen vilske siinä käykään kukinta-aikaan. Kauniimpia vieraita ovat kultakuoriaiset. Alkuviikosta näin 3 sellaista yhdessä kukassa. Ja sitten sellaisia pieniä, melkeinpä näillä silmälaseilla näkymättömiä otuksia.

Hankin muutaman paatsamapensaan, kun ajattelin, että olisi kiva jos täällä lentelisi paatsamasinisiipiä, Suomen kansallisperhosia.

Vaikka ne kuulemma lentelevät puiden latvoissa, joten ei niitä varmaan edes näkisi. Ehkä pensaissa pian möngertää paatsamasinisiiven toukkia. Sekin olisi mukava nähdä.

Vaikka onhan noita lähes saman näköisiä sinisiipiä vaikka kuinka. Leikkisinkö, että joku niistä tykkää paatsamasta?

Vielä en ole erikseen alkanut rajoittaa oreganon kasvua, vaikka se leviääkin oikein antaumuksella. Koska sitä on helppo kuivattaa, ripustaa vain kimppuja hellanpelteihin, tai siis takan. Ja minulla sitä kuluu rutkasti sitten talvella perjantaipitsan päällä.

Ja kyllä kesäisinkin. Kun aina ei jaksa lähteä Millibaarin pitsoista nautiskelemaan.

 Kaikki kuvat on otettu 12.6. tänä vuonna meidän pihalta. Ja on vielä paljon sellaisia, jotka eivät vielä kuki. Ja niitä, jotka jo ovat kukkineet. Vaikkapa ohdake, varsinainen pölyttäjien kesäterassi!

Luonnonkukkien päivä on huomenna! Poimikaa lupiineja! Montako kukkaa löydätte? 

Vetäisinkö lipun salkoon? 

 

 

 

 

Lupiinisilmä, itikkakorva, sireeninenä

Yöllä kaikki pilvet ovat vaaleanpunaisia niinkuin hattarat.

 

Istun punakoivukujalla kaivamassa lupiininjuuria ylös maasta, sellaisia ihan pieniä joissa on vielä sirkkalehdet mukana.

Sitä on mukava tehdä ensimmäiseksi aamulla, kun on vielä viileää, on hiljaista, vain muutamat linnut juttelevat. Viserrän punavarpuselle samoin kuin se vaikken tiedä mitä laulu merkitsee. Lintu vastaa heti, ja siitä syntyy vuoropuhelu kunnes minua alkaa se juttu hirveästi naurattamaan. Eikä varpunen sitten enää jatka juttua. Minun ajatukseni hyppelehtivät sinne tänne, tänä aamuna enimmäkseen melontaretkillä kokemiini asioihin.

 Vaikka lintujen pesintäaikaan yrittää olla melomatta lähellä rantaa joskus haluaa mennä niin kapeaan paikkaan, että joutuu vesikasvitiheikköön. Silloin on paras nostaa peräsin ylös ja lipua niin hiljaa ettei karahda kivelle. Näin alkukesästä ei voi tietää, onko vesi tässä salmessa yhtä korkealla kuin toissapäivänä.

 Lupiininperkausaamuina kuuluu muutakin kuin linnunlaulua: itikoiden ilkeää ininää. Siispä minua ei vaatteiden ja hyttyspäähineen alta ollenkaan näy. Eivätkä itikat pistele, paitsi mitä nyt ohuiksi kuluneiden työhousujen polvista.

Kun on pitkään kitkenyt lupiinivauvoja ja sen jälkeen sulkee silmänsä, näkee silmäluomien takana kauhean määrän lupiineja, niinkuin jälkikuvia mutta oikean värisiä. Kun kävelen puutarhassani kaikkialla silmään pistävät ensimmäisinä lupiinit.

kauniit kastepisarat

Ja sitten, silmänräpäyksen jälkeen näen lumoavan  keväisen kauneuden.

Vesikasvien sekaan on hauska mennä kun siellä on paljon elämää. Täällä ulpukanlehtien keskellä kirmailee kymmenittäin sinisiä neidonkorentoja.

onpas aurinko kirkas!

outo väriyhdistelmä

 Ja kas! Uusi sudenkorento on ryöminyt ulos kotelostaan!

siipien oikominen!

 Kun aurinko aamulla kurkistaa puiden takaa piha herää eloon.

Kastepisarat kimmeltävät.

Valo muuttaa kasvien terälehdet ohuiksi, lähes läpinäkyviksi. Värit kirkastuvat, kukat aukeavat, varret oikenevat.

Aivan tyyni järven pinta heijastaa koko maailman, oudosti väärinpäin. Ihmettelen, otan kuvan, käännän sen ja tapahtuu ihme: kivikko muuttuu enkeliksi.

Tuuli herää. Puiden lehdet värisevät,

 

kaislikossa suhisee, heinikossa kahisee. Joku herää aamupalalle.

Vai onko tänään apilanleikkuu vuorossa?

Lähden ulos lahdelta suuremmille selille. 

Haluan meloa isommissa aalloissa jotta oppisin, uskaltaisin paremmin meloa kauemmas, pitempään, suuremmilla aavoilla, uusissa maisemissa. Tänään aallot ovat kuin pehmeää samettia, eivät ollenkaan vettä. Harmaita, tummanvihreälaikkuisia. Tuntuu kuin kajakki ei ollenkaan liukuisi vedessä vaan ehkä suolla, sammaleessa, pehmeästi, raskaasti.

Pian aurinko paistaa jo lämpimästi, kohta kuumasti, ja koko puutarha herää, pienimmätkin ötökät kiiruhtavat kesätöihin.

Mutta tänäänkään aallot eivät ole suuria.

Keinahtelen siis hiljalleen poikkiaalloissa paremman puutteessa. Kajakki on tukeva, heijaa kuin kehto. Lintu lentää järven yli, onkohan se haukka? "Kukkuu!" se vastaa, ja huomaan, että vielä käki ei ole saanut ohranvihnettä kurkkuunsa ja muuttunut haukaksi, niinkuin ennenmuinoin uskottiin.

Kotimatkalla kuulen kaikki naapurit: teeren,  rantasipin, sepelkyyhkyn, tiltaltin, peipon...-ja laiturilla istuu lokki. Ennenkuin olen kotona se nousee siivilleen, korkealle sineen.

Laiturilla leyhähtää nenääni ihana tuoksu: sireeni. Se sama tuoksu, joka lapsuudenkodissakin ilmoitti kesän alkaneeksi.

Aamujumppaa

 Kello oli neljä. Siis aamulla. Pyöriskelin sängyssä ja toivoin, että kello olisi kuusi niin pääsisi aamukahville.

Seuraava ajatus oli: Ja pöh! Ulkona on ihan valoisaa, voin ihan hyvin lähteä pihahommiin. Kaksi tuntia aamukahviin! Siinä ehtii vaikka mitä!

Niinpä lähdin lapion ja tyhjän multapussin kera metsälle. Siellä odotti vapiseva Lupiinien Armeija. Jos niillä olisi jalat, ne juoksisivat minua karkuun. Olisikin! Juoksisivat maailman ääriin, sinne, mistä niiden suku aikoinaan tänne tuotiin. Olisi mukavampiakin hommia aamujumpaksi kuin lupiinien tappaminen näin ihanana aamuna. Luonnon herätessä, lintujen viserrellessä.

Mutta hei! En minä lupiineja vihaa, enkä niitä kasvitieteilijöitä, jotka ne tänne pohjolan perille asuttivat. Muistan kyllä, kuinka ihastunut olin joskus 60v sitten kun näin ensimmäisen kerran upean sinisenä loistavan lupiinirykelmän jonkun tien varressa. Aaah! Jos minulla olisi piha, istuttaisin sen täyteen lupiineja! Silloin ajattelin niin. Ja ehkä niin ajatteli myös tämän pihan edellinen hoitaja. Ainakin lupiinit ovat tänne kotiutuneet ja nauttivat elämästään.

Kunnes lapioni iskeytyy lupiinin viereen, vääntää ja -jos onni on myötä- lupiini nousee juurineen ylös maasta.

Saattaa tietenkin käydä niin, että lupiini onkin kymmenen toisiinsa kietoutunuta lupiinia, joilla kaikilla on juuri. Tai kolme juurta. Koska lupiinin siemenethän ovat palossa, niinkuin herneen, ja siitä kun ne putoavat maahan, siihen ne jäävät. Ja kasvavat mukavasti toistensa seurassa yhdeksi lupiinikeräksi. Ja sellaisen nostaminen vaatiikin maan ja juurien tunnustelua ja viekkautta. Sillä tarkoitus tietenkin on saada kaikki juuret pois maasta. Kyllä se onnistuu. Tai sitten ei.

Totuus: Lupiini kerää ilmasta typpeä juurinystyröihiinsä ja pystyy elämään vähäravinteisellakin paikalla ja karujen paikkojen kasvit joutuvat väistymään sen tieltä. Fiksu kasvi! Ilkeä kasvi! 

 Nyt keväällä kun kasvit alkoivat kasvaa, menin entiselle mansikkamaalle . Toivoin näkeväni ihanasti suomalaisilla kasveilla peitetyn niityn, sillä viime kesänä kaivoin jokaikisen pienimmänkin lupiinin sieltä pois. Vaan ei! Maa oli peittynyt pikkuruisiin siemenestä kasvaneisiin lupiinivauvoihin! Kääk! Maassa täytyy olla mahtava siemenpankki! 

Masennus. Kiukku. Päättäväisyys.

Näyttää siltä, että loppuelämäni toukokuiden aamut neljästä kuuteen on varattu lupiinien kanssa taistelemiseen. No, mikäs siinä. Toinen vaihtoehto olisi sängyssä pyöriskeleminen. Tai no. Olisihan sitä mukavampaakin puutarhahommaa.

Toinen totuus:Lupiini on myrkyllinen, se ei kelpaa ravnnoksi perhosille eikä toukille, joten kukkaniityllä ei lepattele ainoatakaan kaunista kirjavaa perhosta.

Olipa ihan väärin kaivaa maasta jokainen pikkulupiini. Siinähän multa pehmeni ja hapettui, niin että kaikki siemenpankin pikkulupiinit heräsivät elämään. Kunkahan moneksi vuodeksi niitä riittääkään? Mutta mitä muuta voisin tehdä? Tai siis: Kun herätän kaikki siemenet, saan ne kaikki nitistettyä!

Kolmas totuus: Lupiinin siitepöly sisältää lupaniinia, joka haittaa kimalaisten lisääntymistä. Poimi siis ahkerasti lupiineja ennenkuin kimalaiset ehtivät siitepölyn keruuseen. 

Tosi ihana palkinto lupiinien tappamisesta on nähdä kuinka maa taas peittyy aitoihin suomalaisiin kasveihin. Hitaasti kasvilajit lisääntyvät. Onko siellä siemenpankissa tilaa noin monille lajeille? Kun eiväthän ne voi yhtenä kesänä lisääntyä, noin vauhdikkaasti. Tuntuu ihan siltä kuin olisi tehnyt hyvän työn.

Toistaiseksi ei lupiiniton maisema näytä kovinkaan kauniilta, mutta odottakaapas vain! Katsotaan ensi vuonna uudestaan. Tai sitä seuraavana vuonna.

Kohta on tilaa leskenlehden siemenien kasvaa kevään ensimmäisiksi mesibaareiksi!

Tietoisku: Yhteen tyhjään multapussiin mahtuu kahden tunnin lupiininjuurakot, 100-200kpl, lupiinin koosta riippuen. Jos kerään jokaisena toukokuun aamuna pussillisen, lupiinit vähenevät  ainakin 3100kpl. Olisikohan sitten kaikki tapettu?

Neljäs totuus: Lupiini on tosi kaunis kasvi. Kukasta ei ole kuvaa. (Enkä toivottavasti tänä kesänä lupiininkukkia meidän pihalla näekään.)