Kerroin joskus Kilikalan aikojen aikojen alussa että meillä on mahdottoman iso raparperi. Siellä se vieläkin on, takapihan muuripuutarhassa (engl. walled garden!), ja toivon, ettei se kovasti enää leviä tai edes kasva, ettei se valtaa koko muurien sisäistä aluetta.
Ensimmäiseksi leivoin piirakan. Tai no, olinhan jo piilottanut pakastimeen jotakin 10 pussillista kaikkein nuorimpia mehukkaita varsia talvi-iltojen iloksi. Mutta seuraavaksi tein ihan perinteisen raparperipiirakan. Kevään ensiherkun. Ja sen kera vaniljakastiketta, vaikka ostinkin vahingossa sellaisen purkin, missä oli vaahtoutuvaa, siis sellaista kastiketta, joka täytyy itse tehdä valmiiksi! Kun enhän edes tiennyt sellaista olevan olemassa. Maa muuttuu, kun asuu muualla...-ja sitäpaitsi ennenvanhaan tein vaniljakastikkeen itse. Olen tullut laiskaksi...
Olipas se hyvää! Siis se piirakka. Ja kyllä vatkattu vaniljakastikekin.
Samalla kun katkoin toista piirakkaa varten raparperinvarsia, lauleskelin mielessäni, arvaatte kyllä mitä, jos olette tarpeeksi vanhoja: "Äidin kasvimaalla, raparperin alla..." Tänä vuonna en ole nähnyt sammakkoa raparperin vihreiden ja punaisten hirsiseinien sisällä,
Toiseen herkkupiirakkaan tein sitten kermaviilistä täytteen. Siitä tuli mehukkaampi kuin perinteisestä, ja jätskin kanssa se olikin ihan mainiota! Siis vaniljajätskin. Miltähän se maistuisi "lumoava laksitsi"-jäätelön kanssa? Tai "paahdettu pekaanipähkinä ja suolainen kinuskikastike"? Vielä on siis piirakkakokeiluja tekemättä!
Facebook kehotti tekemään rhubarb banana breadia. Niinpä tein. Ei se oikein leipää ollut, kakkua tai pullaa ennemminkin, ja sitä paitsi jäi vähän liian pehmeäksi sisältä. Joten maistelun jälkeen se pääsi pakastimen rauhaan. Kyllä se talven pakkasissa tuo kesän mieleen.
Eräänä päivänä puutarhassa kierrellessäni napsin kymmenkunta raparperinvartta sisälle vietäväksi. Kyllä niistä jotain saa aikaiseksi, ajattelin. Osasta voisi keittää hilloa aamujugurtin kanssa syötäväksi. Kun kaikki pakastemarjat ovat jo lopussa. Sitä raparperihilloa on vielä kolme pientä purkillista jäljellä. Täytynee tehdä lisää, ennenkuin marjoja saa. Ai mutta johan noita mansikoita on!
Lopuista raparperinvarsista tein rhubarb crumblen, vaikka kylläkin ihan suomalaisista aineksista, niistä mitä kaapista löytyi. Voitakin oli! Ja tietysti jätskin ja vaniljakastikkeen kera. Siis eri kerroilla, kun crumblesta riitti kahteen kahdenhengen herkutteluun.
Leirin iltanuotiolla huudettiin: leiriläiset jaettiin kolmeen osastoon. Oltiin niinkuin jossain jalkapallomatsissa: yksi osasto huusi "palloo maaliin, palloo maaliin", jatkuvasti sitä samaa. Toinen osasto huusi "kumikuttaperkka ja kassi...". Mitä ihmettä sekin jalkapallo-ottelussa teki? Olisin mielelläni ollut siinä osastossa, mutta ei saanut siirtyä, ja niin sain huutaa "raparperi, raparperi" jne. Ensin huudettiin ihan hiljaa, joku ryhmä aloitti ja toiset yhtyivät huutoon yksitellen, huuto koveni ja koveni, kunnes ihan kiljuttiin ja silloin huudonohjaaja heilautti kätensä alas ja kaikki lopettivat huudon siihen paikkaan. Se oli jännä hetki. Vaikka en kyllä koskaan oikein tajunnut, miksi leirinuotiolla piti huutaa täyttä kurkkua.
Muffini. Raparperimuffini oli melko hyvää, mutta siinä oli liian vähän raparperia. En oikein osannut arvioida, kun tein ne puolukkamuffinin ohjeella. Mutta nopeasti ne keittiön työpöydältä katosivat, vaikka meitä oli yhä vain kaksi syömässä.
Ajattelin, että ehkä raparperileipä säilyisi vähän kauemmin. Arton mielestä se ei oikein ollut leipää, joten saan varmaan syödä sen itse talven kuluessa; pakastimessa se säilyy kyllä. Siihen tuli kyllä vähän kova kuori, mutta muuten minusta ihan ok.
Mutta eilenpä teinkin kesän parhaan raparperiruuan: raparperiketsuppia! Sitä varten täytyi tosin pyöräillä kylään Saleen ostamaan inkivääriä ja valkoviinietikka, mutta hyvää se pieni liikunta vain tekee. Ketsuppiin laitettiin myös tomaattimurskaa, sipulia, kanelia, sokeria, fariinisokeria suolaa, ja sen keittäminen kesti reilusti tunnin. Ja sitten grillattiin makkaraa ja nautittiin. Se oli tosi hyvää! Ja jäi sitä vielä jäljellekin. Ohjeessa sanottiin, että sitä tulee yksi purkillinen, mutta minulle tuli neljä pikkuista purkillista. Riittää hetkeksi! Ja toiseksi!
Nyt raparperi kukkii! Niin, kyllä, sanotaan, että kukat pitäisi poistaa jo nuppuina, mutta olen vastarannan kiiski ja jätän ne pölyttäjien herkuksi. Sillä viime kesänä raparperinkukissa pörräsi miljoona pörrääjää. Tänä vuonna paljon vähemmän. Ehkä ne innostuvat lisääntymään vietettyään runsaan raparperiherkkuhetken.
Nyt sitten mietin, mitä tekisin litralla raparperikuutioita, jotka odottelevat jääkaapissa. Kokeilisin mielelläni raparperi- pekonipiirasta, mutta tällä helteellä ei huvita lähteä pyöräilemään kyläkauppaan aineksia ostamaan.
Mutta hei! Mitäs se "Raparperin alla"-laulun viimeinen säkeistö menikään: "äiti puuron laittoi, raparperin taittoi..."! Raparperipuuro on vielä tekemättä! Teenkö vispipuuroa? En koska ei ole mannaryynejä. Mutta riisiraparperihyvettä voisi tehdä! Tosin ei ole maitoakaan, mutta kauramaitoa voisi kokeilla.
Jep! Sen teen. Nyt!
Ps. "Yksi varsi jäikin, hyvähän on näinkin, sammakko se päivänvarjon siitä saa!" Mutta meillä on vielä monta monta vartta jäljellä. Ja netissä monta monta ohjetta...
