Talvi säätää

Lumi täytti huopikkaat kun menin jäälle tutkimaan millainen hiihtokeli olisi päivän kestäneen lumipyryn jälkeen. Paksun lumikinoksen alla oli vettä, joten se sitten siitä hiihtokelistä. Ehkä, jos yöpakkasia riittää, pääsen vielä hankikannolla yrittämään latuseikkailua. Vai olisikohan se liian uhkarohkeata, kun noita pieniä railoja oli jäässä aika paljon? Maakrapu ei aina oikein ymmärrä järven käyttäytymistä.

No, jäihän noista helmikuisista viidestä hiihtelystä ainakin hyvät muistot. Ehkä niillä jaksaa ensi talveen. Kun maisemat olivat sellaisia kuin niiden kuuluisi talvella ollakin:

Niin ja sitten vihdoin viimein sain hankituksi itselleni luistimet. Kun ne hyvät vanhat menivät kierrätykseen silloin kun muutimme Englantiin. Kun Manchesterissä oli ulkojäätä vain joulunaikaan torilla ja siinä luisteltiin vain ympyrää. Ei siinä pienenpienellä kentällä olisi mahtunut kääntymään edes. 15v. sitten oli Ruokeasuon jäällä usein koko suuri kentällinen jäätä ihan itselleni.

Meidän lahdella hieno sileä jää kesti hyvänä enemmänkin kuin kaksi päivää, ja kun oli asiaa Kaapuntiin, päätin samalla hankkia uudet luistimet. No, sillä kerralla en ehtinyt, bussi olisi jättänyt, mutta onneksi oli hampaassa kolo ja sain uuden hammaslääkärin ylihuomiseksi. Ja silloin oli paljon aikaa odotella bussia ja siinä sivussa ostaa luistimet.

Sinä välipäivänä olivatkin reippaat naapurilaiset auranneet ison luistelukentän! Kävin sitä ihailemassa, se oli suuri ja ihan sileäkin, eikä kovin railoinen.

Heti huomenna kun tulin kaupunkimatkalta kotiin, sidoin uudet luistimet jalkaan. Vähän jänskätti, sujuuko luistelu enää ollenkaan joten aloitin ihan varovasti. Ja sujuihan se! Oli jäänyt liikuntamuistiin niinkuin polkupyöräily. Senkun vain liukastelin hienolle kentälle lumisen jään yli. Koko kenttä oli minun! Sain harjoitella sirklaamiset, kolmoset ja kahdeksikot kuntoon. Takaperin sirklaaminen oli vähän haastavampaa, kun en oikein nähnyt niitä pieniä halkeamia selkäni takana. 

Vaan olipa tosi hauskaa! Seuraavana päivänä aurasin napanuoran, siis pitkän kapean polun lumen läpi luistinradalle. Siinä matkallakin oli pieniä halkeamia jäässä. Kuinkahan kauan tässä uskaltaa luistella?

 

Kolmantena päivänä jää näytti tältä:

Jää oli suojasäässä pehmennyt ja halkeamien reunat olivat niin murentuneita etten oikein uskaltanut muisteluluistella kolmosia ja piruetteja, kun niillä oli tapana mennä vähän minne sattuu. Ja päästäkin alkoi sellainen pyöriminen heittää. Sitten keksin, että auraan pienen kentän oman laiturin lähelle, ehkä siellä ei ole vielä halkeamia. Ei sen tarvitse iso olla, kunhan vain vähän pyörähtelen, naapurin jäällä voi luistella vauhdikkaammin.

Ja niinpä minulla oli napanuoran toisessa päässä temppukenttä ja toisessa vauhtikenttä.

Vaan eipä sitä riemua kauan kestänyt kun satoi vähän räntää ja se jäätyi yöllä ohueksi kovaksi röpelöksi  jään pinnalle. Hienoja kuvioita siihen voi tehdä:

Huomaatteko, ihan melkein kahdeksikon näköinen! Ja vaakaluisun viivat siinä päällä! Mutta sitten talvi alkoi taas säätämään jotakin, eli tuiskutti jäätävää sadetta plussan puolella keikkuvaan lämpötilaan, ja jään päältä suli kaikki lumi lätäköiksi.

lätäkössä luistelu ei ole kivaa

 

Pihallakin alkoi olla pälviä näkyvissä ja ajatukset siirtyivät kesähommiin (lupiinien kiskontaan ja muuhun mukavaan). Tintit titityivät, tikat paukuttivat puita ja etupiha suli melkein kokonaan. Ajattelin, että kohta voin kunnostaa pyörän...

-vaan sitten tuli tämä paksu lumihanki joka täytti huopikkaat. On ollut toistakymmentä astetta pakkasta öisin ja päivisin aurinko helottanut kirkkaalta taivaalta. Talvi ei varmaan osaa päättää, miten ilmastonmuutokseen pitäisi reagoida. Mutta nythän vasta tuntuukin oikealta keväältä. Vaikka näyttääkin ihan talvelta.

Koska ajatukset jo kääntyivät kevään puolelle, päätin aloittaa kasvukauden, tai siis kasvatuskauden, ja pistellä muutamia siemeniä multaan. Vai onko liian aikaista? Saammeko taas syödä pinaatit ennenkuin ne ehtivät ulos kasvamaan, niinkuin viime keväänä? Vaikka mitäpä se haittaa, kun niitä voi sitten kylvää lisää ihan pihalle.

Joulukortteja

Kun aamulla kävin viemässä linnuille ruokaa, järvi ulvahti. "Oi, se alkaa laulaa!" ajattelin, ryntäsin sisälle pukemaan lisää vaatetta päälleni ja kipaisin laiturille.

"Uuuuiiii!" sanoi järvi.

"Enpä taida", vastasin ja pyysin anteeksi, että edellisenä päivänä olin rikkonut uuden kauniin jään pitkille halkeamille avantoa hakatessani.

Varmaan järvi antoi anteeksi, sillä se aloitti upean konsertin yksin minulle. Tai no, tuolla kauempana on toinen yksinäinen, pilkkijä. Kuinka hän on jo uskaltanut tuonne jäälle? 

Vastarannan jää piti hiljaista hyminää koko pituudeltaan. Lyhyitä sooloulvahduksia, hiukan kovemmalla äänellä, kuului sieltä ja täältä. Ja yhtäkkiä suoraan jalkojeni alta kuului riehakasta ritinää ja rätinää ja heti perään mahtava sudenulvahdus. Huiii! Seisoin pitkään ihan hiljaa paikoillani ja kuuntelin hienoa konserttia.

"Tähän kohtaan tarvitaan taas sellainen sydämenhypähdysulvahdus", ajattelin. Siirryin aivan laiturin reunaan ja yritin keikuttaa sitä. Se oli kyllä tiukasti kiinni jäässä, mutta ehkä se hiukan kallistui.

UUUUUUIIIIIII! sanoi jää laiturin alta ihan pelästyttävän karmealla äänellä. Asuukohan järven haltia laiturin alla? Herätinkö sen? Suuttuiko se?

Ei se suuttunut, sillä konsertti jatkui yhtä kauniina ja yllättävänä kauemmin kuin jaksoin, tarkenin kuunnella.

Kuusen vieressä seisoo kauris. Sen pilkut eivät näin kirkkaana päivänä näy kovin hyvin, mutta kun alkaa hämärtää, ne näkyvät. Ja sitten myös huomaa, että eihän se ihan oikea kauris olekaan!

Eräänä päivänä, aamuhämärissä kylälle kävellessäni näin kolme pientä kaurista. Voi miten pieniä ne olivat, varmaan pienempiä kuin tämä kuvan valokauris. Ne kiiruhtivat tien yli, yksi hyppäsi metalliaidan yli, mutta toinenpa pujahtikin aidan ali! Niin pieniä ne olivat. Siihen ne jäivät seisomaan, lähtivät metsään vasta kun kolmaskin pikkuinen oli rauhallisesti kävellyt tien yli.

Puiden takaa ilmestyvä aurinko maalasi vitivalkeaan, kylmään maisemaan tulenpunaisen lämpimän männikön! Oi, mikä kontrasti! Tämä kuva on vain minun aivoarkistossani, mutta en malttanut olla kuvailematta sitä teille. Mutta sanat eivät riitä kertomaan. Ehkä aurinko jonakin päivänä yllättää teidätkin maalailullaan.

Kylällä oli Jouluremmakka, kaikenlaista jouluohjelmaa, torilla myytiin, soitettiin ja laulettiin, tarhalaiset opettivat viittomaan "joulupuu on rakennettu". Oli myös joulukuusenkoristelukilpailu. Kyllä nämä mielikuvitukselliset villasukat hyvin käyvät kuusen koristeeksi, samoin kuin karkkipaperit.

Omin käsin askarrelluista koristeista, niiden tekemisestäkin, jää pysyvimmät muistot.

 Vaikka piirakoita leivotaan ja syödään ja ostetaan torilta jokaisena vuodenaikana, kyllä ne kuitenkin jouluna maistuvat parhailta. Koska nehän on leivottu joukolla, ehkä joululauluja laulellen ja aikaisempia jouluja muistellen. Jouluremmakan piirakat olivat käsin tehtyjä jyvistä alkaen. Ja namskis, hyviä! Vaikka syötiinkin ennen joulua.

"Koti tuolla jo vilkkuvi kultainen..."

Kun puissa ei ole lehtiä koti näkyy hyvin lahden toisella puolella. Kotimatkalla alkoi jo hämärtää. Päivä on lyhimmillään eikä kylällä ehdi pitkään olla, jos aikoo valoisaan aikaan takaisin. Mutta viikon päästä alkavat päivät jo pidentyä, eikä aikaakaan, kun viimevuotisen polttamatta jääneen kokon sytyttämistä voi yrittää. Niin se aika vierii.

Käännähdän. Laskeva aurinko maalaa minulle viimeisillä säteillään kultaisen joen järven rantaan. En ollenkaan tiedä, kumpi on kauniimpi, kesä vai talvi. Onneksi on molemmat.

Rauhallista joulua kaikille ystävilleni!

(Teillekin, jotka ette höpinöistäni 👍 tykkää.😉)

Heräsin,

kello oli kolme. Oli pimeää, puhelimen näytön jälkikuva silmissäni hiivin keittiöön, join lasillisen vettä.

Pihan puolella kaikki oli sysimustaa.

Kuljin varovasti, varpaillani portaita etsien, olohuoneen ikkunaan ja aah! Taivas oli pilvetön, tähtösiä täynnä! Taivaanrannassa soturi Orion, joka tähtäsi jousellaan Härkää jota Ajomies yritti kirittää pois tulilinjalta. Yleisönä Kaksoset Kastor ja Pollux, seuranaan Jupiter.

Nyt äkisti ulos! Leijona on varmaan herännyt!

Onneksi ulkovaatteet ovat paikoillaan ja osaan pukea pimeässä, myös villasukat ja saappaat ja pipo ja lapaset, eihän sitä koskaan tiedä kuinka pitkään tähtiä haluaa tuijottaa.

Vaellan kasvimaalle, siinä on rinteessä tasainen alue jossa pysyy pystyssä taivaalle kurkkiessaan. Pohjoinen taivas on pilvessä, mutta keskitaivaalla loistaa Otava, Iso karhu kaikkine käpälineen tallustamassa, kuono pitkällä tuulta haistellen.

Vaikka tuulta ei kyllä ole yhtään. Koko maailma on aivan paikallaan ja hiljaa. Rauhassa.

Leijonan pitäisi piileskellä talon takana. Tästä sitä ei näy. Kuljen siis rantapolkua pitkin kohti laituria ja puiden lomasta näen Leijonan pään. Laituri on märkä mutta onneksi ei liukas, saappaissa ei ole enää pitoa ollenkaan.

Tähtitaivas kuvastuu tyynen järven pintaan. Kuvittelen laiturin sillaksi, joka kulkee avaruudessa Linnunradan päästä päähän, kaikkialla ympärillä pelkkää avaruutta ja tähtiä. Upeaa! Huimaa!

Menen aivan laiturin päähän, ja sieltä näen koko Leijonan.

Se leikkii Mars-pallolla. Pallo on punainen. 

Pieni Leijona makailee ylempänä, Ison Karhun käpälissä.

Ilves tarkkailee tilannetta vähän kauempaa.

Pohjoisen tummat pilvet matkaavat kohti etelää, kohta puoli taivasta on pilvessä. Pian pilvi peittää Ison Karhun ja Leijonat, Mars-pallon punainen tuikkii pilvien läpi hiukan kauemmin. Hiljalleen pilvet peittävät Kaksoset ja Ajomiehen, Ilveksenkin, eikä Orion kohta näe saalistamaansa Härkää.

Viimeisenä Orionin koira Sirius asettuu levolle puiden latvuksiin. Siinä se makailee pitkään ennenkuin sulkee silmänsä.

On hyvin pimeää. Ja kylmä. Käperryn villavaatteissani peiton alle uinumaan. Uneksimaan Linnunradan sillasta.

Aamulla järvi oli jäätynyt. Niin ohuesti, että kun keinutin laituria, jääpeite aaltoili. Ei mennyt rikki.

Jääkö jää?

 Joskus tuntuu, että eikö tuo jää ikinä voi sulaa, vaikka loppujen lopuksi, sehän sulaa ihan hirveätä vauhtia, 80 sentin paksuinen jää, vasta kolme viikkoa lämmintä ja senkin välissä pakkasta ja tuiskua eikä aurinkokaan ole monena päivänä paistanut, ja nyt jo jää on hötöä, kaunista helisevää jääpuikkoa.

Sellaisia ajatuksia, kun menin toissapäivänä laiturille ja se keikkui. Istahdin penkille ja odotin laiturin keinuntaa. Mutta ei se tietenkään itsestään keinunut, vesi on vielä jään alla eikä sitä tuuli pääse liikuttamaan, eivätkä aallot laituria. Oli noustava seisomaan haara-asentoon ja keinuttava puoleleta toiselle ja kuviteltava, että vesi se sitä laituria keinuttaa enkä minä.

Kohta jäätä ei ole. Kohta ei ole avantoa.

Kesti aika kauan, että pääsin avantoon sen jälkeen kun se pääsiäisenä tehtiin. Ensin portaat olivat jäässä niin että en voinut kiivetä niitä pitkin veteen. Sitten vesi jäätyi ja sain rikkoa sitä kaiken aikaa joka päivä. (siltä se tuntui!) Mutta sitten, eräänä saunapäivänä ajattelin että meni syteen tai saveen, tänään menen avantoon. Saunan lämmetessä hakkasin avannon auki, vaikka en jaksanut sitä kovin isoksi avata. Onneksi yksi aurikoinen päivä oli sulattanut portaiden jään pehmeäksi, niin että sain niihin jalan mentävät kolot.

Vaikka laituri kyllä oli vielä veden alla ja lujasti jäässä kiinni.

Pakkasta ei ollut ja se oli mukavaa. Olin puhdistanut saunapolun laatat lumesta ja kipaisin paljain jaloin laiturille. Itse asiassa tuntui vähän kesältä.

Sanovat, että avannossa pitäisi olla 20 sekuntia ennenkuin sillä olisi jotain terveydellisiä vaikutuksia. Pääsin laskuissa kymmeneen ja sitten sääret olivat jäätulessa, äkkiä ylös!

Mutta kohta: voi miten ihanaa! Seisoin laiturilla ja ihastelin vastarannan horroksesta heränneitä puita (ei vielä viherrystä). Sinitiainen visersi ja vastasin sen tervehdykseen epäsointuisella tuherrusvihellyksellä. Se kyllä tunsi minut ja minä sen. Vaikka ne kaikki 20 talvivierassinitiaista kyllä ovat aika samannäköisiä

Pesin tukkani, mutta avannon ihanuus ei lähtenyt mielestäni, niinpä hypähtelin saunapolkua pitkin pulahtamaan uudestaan jäätävään veteen. Mikä autuus!

Halusin vielä mennä unelmoimaan jälkilöylyihin, mutta sauna olikin vielä niin lämmin, että tuli väsähtänyt olo. Siispä avantoon! Uudestaan!

Se oli kyllä vähän liikaa. Sääret muuttuivat jääkalikoiksi ja sormetkin vapisivat vaikken niitä edes kastellut. Mutta parempi kuin saunan kuumotus. Olisikohan huomennakin saunapäivä?

Vaikka voihan avantoon ilman saunaakin mennä, ja meninkin, vaikkei se sitten sellainen seikkailu, unelmointireissu, ollutkaan kuin saunoessa. Mutta kiva kuitenkin.

Mutta sitten pakkaset kutistivat avantoa niin etten oikein meinannut järveen mahtua, enkä uskaltanutkaan kun jotenkin pelästyin. Mutta pääsin ylös ja sitten oli taas kivaa.

Tänään, vappuna, pujahdin avantoon sen jälkeen kun olin pari tuntia repinyt vatunjuuria ja lupiineita ylös tulevasta perunamaasta. Potkin ensin vähän avannon reunaa niin että ohuet jääpuikot irtosivat veden pinnalle kellumaan. Se näytti nätiltä.

Ihan kuin jotain satua, ja sinne minä siis laskeuduin ja laskin melkein kahteenkymmeneen, ja se oli tosi nautinto, vaikka en siitä jäätymisestä pitänytkään. Outoa, eikös vain?

Aurinko on paistanut kirkkaalta taivaalta koko iltapäivän. Saa nähdä, joko avanto aamulla on yhtä suuri kuin se, joka ensimmäiseksi joulunaikaan avattiin. Vai onkohan sitä enää ollenkaan?

Ja sitten onkin jo kesä.

Hankikanto

 " -Kerro minulle lumesta, sanoi Muumipeikko istuutuen isän kauhtuneeseen puutarhatuoliin. Minä en käsitä sitä.

 -En minäkään, sanoi Tuutikki. Sen luulee olevan kylmää, mutta jos siitä tekee lumitalon, on talo lämmin. Sen luulee olevan valkoista, mutta toisinaan se on punertavaa ja toisinaan sinistä. Se voi olla hyvin pehmeää ja se voi olla kovaa kuin kivi. Mikään ei ole varmaa."

Tämän talven ensimmäinen hiihtoretki järvellä oli kamala. Lunta oli jään päällä puoleen sääreen ja sen alla kymmensenttinen vesisohjokerros. Kapeat latusukseni upposivat syvälle ja monot täyttyivät lumella. Ei se ollut hiihtämistä vaan typerää tallustelua, ihan väkisin piti päästä edes laavulle asti kun kerran matkaan lähdin.

Karhunkuvatukset laavun seinässä nauroivat minulle täyteen ääneen. Irvistin niille.

Kotimatkalla onnistui suksi jo liukumaan, mutta paikoitellen oli vettä ladulla niin että suksenpohjat jäätyivät.

Seuraavalla kerralla pääsin jo melkein kunnolla hiihtämään laavulle asti, ja siitä jatkoin pitkin metsätietä kuivemmille lumille.

Metsä on kaunis.

Asuuko joku tuolla hämärässä?

Kuusten runkojen välistä pilkistää aurinko

Pitsinnypläyspuut.

Ihanan loiva koivukuja-alamäki.

Siitä retkestä jäi hyvä mieli. Talvilaulut ja -runot muistuivat mieleen.

"Emo huolella käy, eikö lapsia näy kun ilta jo hangella hämärtäy..."

Ei, vaan: "Arto huolella käy, eikö eukkoa näy kun nälkä jo vatsaa ärsyttäy..."

Vaan sitten tulivat lumituiskut ja paukkupakkaset! Ja välillä taas suojakeli niin että järvessä oli taas kaksi jääkerrosta päällekkäin. Mutta nyt syntyikin päällimmäiseksi kunnollinen kestävä hanki! Oi autuutta! Oli iiiihanaa liukua hangella, välillä voi yritellä luisteluhiihtoakin (jota en ollenkaan osaa) kun suksi luisti kuin lentäen. Hankiaisella hiihdellen pääsee nopeammin kuin vedessä melomalla. Tai ainakin minä pääsen. Vaikka en kylläkään yleensä pidä kovaa vauhtia kun lumessa ja maisemissa on niin paljon ihmeteltävää.

kimallusta

 

jälkiä

 

 

 

 

jäätynyttä sulaa

ohutta kirkasta jäätä

jäätyneitä kuplia avannossa

avantoakvaario, jollaisesta en ollut ennen kuullutkaan!

Mutta olisi kiva, jos olisi joku päämäärä minne mennä, uusia maisemia. No tänään voisi mennä vaikka Huttujoelle, kun en ole nähnyt sitä talvella. Hiihdin Haisulin (sillä nimellä kutsun nykyään mielessäni Paskolampea) kautta, joku toinenkin oli siitä hiihtänyt, ja hirvi tallustanut, ja puput. Se toinen hiihtäjä oli mennyt siihen pieneen keltaiseen mökkiin, joka on Viitalahden rannalla. Minä hiihdin Huttulahdelle. Se näytti paljon pienemmältä kuin kajakissa istuessa.

Huttujoen lähelle en uskaltanut mennä, ja hiihdinkin sitten moottorikelkkareittiä pitkin metsän kautta joen rantaan katsomaan, onko joki sula.

 

joku oli popsinut käpyjä oikein urakalla

siinä se virtaa, ohuen jään alla

hieno jää

Mietin, hiihtäisinkö Huttujärventietä pitkin ja metsän kautta kotiin, mutta ehkä tie onkin sula? Käännyin siis ympäri ja lähdin kiertämään Viitaniemen ympäri kotiin.

sinistä valkoisella, valkoista sinisellä

upea aurinkoinen päivä.

Kiertelin Pitkäsaaren rantoja pitkin ja kas mitä löysin:

Saukko oli varmaan etsinyt - ja löytänyt - kalapaikan. Ja joku muukin oli kurkannut koloon. Minäkin.

huhuu, onko siellä joku?!

Aurinko lämmitti keväisesti ja hanki oli jo hiukan pehmennyt. Jostain kumman syystä hiihdin kuitenkin mieluummin hankiaisella kuin moottorikelkkareitillä:

"Muumipeikko mietti hetken talvea. Ehkä talvi oikeastaan johtuikin siitä, että kymmenentuhatta mörköä oli istunut maassa."