Luonnonkukkien päivä

 Onhan lupiinikin luonnonkukka, mutta ei Suomessa. Siksi haluan rajoittaa sen kasvua, koska nyt viiden kevään jälkeen tajuan, että hävittämään en sitä tämän elämäni aikana pysty, niin runsas on tämän tontin lupiininsiemenpankki. 

Kukat pystyn kyllä poimimaan niin ettei uusia siemeniä enää tälle pihalle putoile.

Ajatelkaapas tätä: jokaisesta kukasta, ei kukkatertusta vaan tuosta pienestä kukasta syntyy palko, jossa on ehkä 10 siementä. Jos tuosta nyt puolet kukista ehtii valmistaa siemenet, sanotaan 30 palollista saamme iloksemme ehkä 300 uutta lupiinia. Että lisääntyminen ei ole tälle kasville varsinainen ongelma.

Niissä pienissä ensimmäistä kertaa kevääseen heräävissä on se hyvä puoli, että ne kasvavat usein lähekkäin, koska tuuli ei niitä lennättele. Pienelläkin lapiolla pystyy minitaimia nostamaan 5-10 kerrallaan ylös! Ehkä 1500-3000 tulevaisuuden lupiinia menettää henkensä muutamassa sekunnissa.

Sellaisia ihania ajatuksia syntyi päässäni toissapäivänä kun kykin taas kerran heinikossa tonkimassa juuria maasta. Onneksi oli "luontoradio" päällä ja voin siinä kykkiessäni kuunnella lintukonserttia.

 Kovimmalla äänellä esiintyivät Punakylkirastas ja Viitakerttunen, kertoi Muuttolintujen kevät-äppi. Kolmantena vaihtoehtona oli Satakieli, jonka kyllä hyväksyin, sillä niin monella kielellä yksin se liverteli.

"Barnaby!", se visersi. Ilmeisesti Midsomer murdersien ystävä. Ja sitten "kopotikopoti!".

Ehkä pysähdyin liian pitkäksi aikaa kuuntelemaan, kun se kehotti:"dig it! dig it!" Ja nauroi päälle. Niin nauroin minäkin.

"Ideby!". Sellainen paikka ehkä voisi olla Ruotsissa, miksei Suomessakin tai muissa pohjoismaissa.

"Oui!"  Lisää naurua!

Jospa opettaisin sen visertämään "Vehmeri"! Kun sain siltä suunvuoron, aloin toistaa Vehmeriä.

Se kuunteli. Oli pitkään hiljaa, sain ainakin 5 Vehmeriä viserretyksi sille.

Sitten se yritti:"Vihmeli!" Nauroin, Sekin nauroi.

Tätä sitten jatkui jonkin aikaa, onneksi naapurit eivät vielä ole hereillä näin aikaisin!

Toivottavasti emme herättäneet heitä.

Kun saan tämän alueen lupiinittomaksi, tartun voikukkia niskasta. Koska haluan edistää luonnon monimuotoisuutta, eikä sitä auta voikukan 30-50cm halkaisijaltaan oleva lehtiruusuke. Varsinkaan jos niitä on 5 niinkuin tällä alueella.

Koska tässä kasvoi aiemmin paljon keltavuokkoja ja horsmia ja valkoinen puna-ailakki. Ehkä ne vielä tulevat takaisin, jos teen niille vähän tilaa hengittää.

Voikukkaa on kyllä aivan riittävästi muualla tälläkin pihalla. Nypin niitä ihania siemenpalloja pois ennenkuin siemenet lentävät tiehensä, tai siis meidän plantaasillemme. Minun puutarhaani.

Mutta ei kai sitäkään  pitäisi tehdä, sillä ehkä joku syö voikukan siemeniä. Ainakin marjaluteilla on jotain asiaa niihin siemenpalleroihin. Syövätkö ne niitä siemeniä!? Vai poikivatko siihen!? Kuinka marjalude poikii!?

 Yksi mitä en kitke pois on raparperin kukka. Voi minkälainen vilske siinä käykään kukinta-aikaan. Kauniimpia vieraita ovat kultakuoriaiset. Alkuviikosta näin 3 sellaista yhdessä kukassa. Ja sitten sellaisia pieniä, melkeinpä näillä silmälaseilla näkymättömiä otuksia.

Hankin muutaman paatsamapensaan, kun ajattelin, että olisi kiva jos täällä lentelisi paatsamasinisiipiä, Suomen kansallisperhosia.

Vaikka ne kuulemma lentelevät puiden latvoissa, joten ei niitä varmaan edes näkisi. Ehkä pensaissa pian möngertää paatsamasinisiiven toukkia. Sekin olisi mukava nähdä.

Vaikka onhan noita lähes saman näköisiä sinisiipiä vaikka kuinka. Leikkisinkö, että joku niistä tykkää paatsamasta?

Vielä en ole erikseen alkanut rajoittaa oreganon kasvua, vaikka se leviääkin oikein antaumuksella. Koska sitä on helppo kuivattaa, ripustaa vain kimppuja hellanpelteihin, tai siis takan. Ja minulla sitä kuluu rutkasti sitten talvella perjantaipitsan päällä.

Ja kyllä kesäisinkin. Kun aina ei jaksa lähteä Millibaarin pitsoista nautiskelemaan.

 Kaikki kuvat on otettu 12.6. tänä vuonna meidän pihalta. Ja on vielä paljon sellaisia, jotka eivät vielä kuki. Ja niitä, jotka jo ovat kukkineet. Vaikkapa ohdake, varsinainen pölyttäjien kesäterassi!

Luonnonkukkien päivä on huomenna! Poimikaa lupiineja! Montako kukkaa löydätte? 

Vetäisinkö lipun salkoon? 

 

 

 

 

Kompastuin kahteen perhoseen

 

Tässä ne ovat, sitruunaperhoset. Löydätkö?

 

Ne lepattelivat vastaan polulla, kiertelivät, kaartelivat, eivätkä varmaan tajunneet että olin niiden tiellä.

Väistin oikeaan.

Väistin vasempaan.

En sentään kompastunut. Ne lensivät iloisesti ohi. Minä jatkoin polun trimmausta.

Ahaa! Ne pitävät keltakukista! Siispä ne täytyy jättää vielä kasvamaan!

Ne olivat kirkkaankeltaisia toisen sukupolven perhosia, jotka tanssivat kesän kun keijukaiset ja piiloutuvat talveksi lähelle maata lämpimään lumen alle. Ja sitten keväällä heräävät värittämään marrasta maata.

Jätän niille keltakukat kasvamaan. Ja myöskin puna-apilat, joista ne tuntuvat pitävän.

No näkyyhän se siinä vaikka huonosti.

Löysin taimitarhan, josta sain korpipaatsaman taimia. Se on sitruunaperhosen toukkien elinympäristö. Sitä ne nakertavat ja sille rakentavat kotelonsa. Ehkä ensi kesän kompastuttajaperhoset ovat omalla pihallani munasta asti kasvaneita.

Tämä ei ole pikkupupu!

 Pikkupupu oli aivan ruskean voikukanlehden värinen enkä olisi sitä huomannutkaan, jos se olisi pysynyt paikoillaan, niinkuin äiti oli käskenyt. Mutta se varmaankin pelästyi ihan kamalasti trimmerin mökää, niin olisin minäkin pelästynyt jos olisin ollut niin pikkurukuruikkuinen ja söpö kuin se. Ei se oikein osannut pomppiakaan vielä. Enkä nähnyt sitä sen koommin. Varmaankin sitten talvella tapaamme, kun se yrittää popsia omenapuitani suureen nälkäänsä. Siirryin leikkaamaan toista polkua. Ehdinpä tuon polun leikata sitten kun pupu on piilossa taas.

Tämän toisen polun varrella kukkivat liljat.

Sain niitä taimitarhalta kaupanpäällisiksi ja nyt niitä kasvaa siellä täällä ja vähän muuallakin.

Joku kirjoitti muistokirjaani n. 65v. sitten: "Kun ruusu kuihtuu niin hoida liljaa. Kun äiti suuttuu, niin ole hiljaa". En ole ihan varma, olinko. Siis hiljaa.

Ei ole etanoita eikä liljakukkoja. Sammakoita ja sisiliskoja ja lintuja on.

On kuumempaa kuin pelargonin kukan punainen väri.

Pompahtelen laiturille kivipolun kuumia kiviä pitkin

ja upotan jalkani veteen, joka onkin jotain ihmeellistä taikavettä joka muuttaa jalkani kasveiksi!

Autsh!

Lupiinisilmä, itikkakorva, sireeninenä

Yöllä kaikki pilvet ovat vaaleanpunaisia niinkuin hattarat.

 

Istun punakoivukujalla kaivamassa lupiininjuuria ylös maasta, sellaisia ihan pieniä joissa on vielä sirkkalehdet mukana.

Sitä on mukava tehdä ensimmäiseksi aamulla, kun on vielä viileää, on hiljaista, vain muutamat linnut juttelevat. Viserrän punavarpuselle samoin kuin se vaikken tiedä mitä laulu merkitsee. Lintu vastaa heti, ja siitä syntyy vuoropuhelu kunnes minua alkaa se juttu hirveästi naurattamaan. Eikä varpunen sitten enää jatka juttua. Minun ajatukseni hyppelehtivät sinne tänne, tänä aamuna enimmäkseen melontaretkillä kokemiini asioihin.

 Vaikka lintujen pesintäaikaan yrittää olla melomatta lähellä rantaa joskus haluaa mennä niin kapeaan paikkaan, että joutuu vesikasvitiheikköön. Silloin on paras nostaa peräsin ylös ja lipua niin hiljaa ettei karahda kivelle. Näin alkukesästä ei voi tietää, onko vesi tässä salmessa yhtä korkealla kuin toissapäivänä.

 Lupiininperkausaamuina kuuluu muutakin kuin linnunlaulua: itikoiden ilkeää ininää. Siispä minua ei vaatteiden ja hyttyspäähineen alta ollenkaan näy. Eivätkä itikat pistele, paitsi mitä nyt ohuiksi kuluneiden työhousujen polvista.

Kun on pitkään kitkenyt lupiinivauvoja ja sen jälkeen sulkee silmänsä, näkee silmäluomien takana kauhean määrän lupiineja, niinkuin jälkikuvia mutta oikean värisiä. Kun kävelen puutarhassani kaikkialla silmään pistävät ensimmäisinä lupiinit.

kauniit kastepisarat

Ja sitten, silmänräpäyksen jälkeen näen lumoavan  keväisen kauneuden.

Vesikasvien sekaan on hauska mennä kun siellä on paljon elämää. Täällä ulpukanlehtien keskellä kirmailee kymmenittäin sinisiä neidonkorentoja.

onpas aurinko kirkas!

outo väriyhdistelmä

 Ja kas! Uusi sudenkorento on ryöminyt ulos kotelostaan!

siipien oikominen!

 Kun aurinko aamulla kurkistaa puiden takaa piha herää eloon.

Kastepisarat kimmeltävät.

Valo muuttaa kasvien terälehdet ohuiksi, lähes läpinäkyviksi. Värit kirkastuvat, kukat aukeavat, varret oikenevat.

Aivan tyyni järven pinta heijastaa koko maailman, oudosti väärinpäin. Ihmettelen, otan kuvan, käännän sen ja tapahtuu ihme: kivikko muuttuu enkeliksi.

Tuuli herää. Puiden lehdet värisevät,

 

kaislikossa suhisee, heinikossa kahisee. Joku herää aamupalalle.

Vai onko tänään apilanleikkuu vuorossa?

Lähden ulos lahdelta suuremmille selille. 

Haluan meloa isommissa aalloissa jotta oppisin, uskaltaisin paremmin meloa kauemmas, pitempään, suuremmilla aavoilla, uusissa maisemissa. Tänään aallot ovat kuin pehmeää samettia, eivät ollenkaan vettä. Harmaita, tummanvihreälaikkuisia. Tuntuu kuin kajakki ei ollenkaan liukuisi vedessä vaan ehkä suolla, sammaleessa, pehmeästi, raskaasti.

Pian aurinko paistaa jo lämpimästi, kohta kuumasti, ja koko puutarha herää, pienimmätkin ötökät kiiruhtavat kesätöihin.

Mutta tänäänkään aallot eivät ole suuria.

Keinahtelen siis hiljalleen poikkiaalloissa paremman puutteessa. Kajakki on tukeva, heijaa kuin kehto. Lintu lentää järven yli, onkohan se haukka? "Kukkuu!" se vastaa, ja huomaan, että vielä käki ei ole saanut ohranvihnettä kurkkuunsa ja muuttunut haukaksi, niinkuin ennenmuinoin uskottiin.

Kotimatkalla kuulen kaikki naapurit: teeren,  rantasipin, sepelkyyhkyn, tiltaltin, peipon...-ja laiturilla istuu lokki. Ennenkuin olen kotona se nousee siivilleen, korkealle sineen.

Laiturilla leyhähtää nenääni ihana tuoksu: sireeni. Se sama tuoksu, joka lapsuudenkodissakin ilmoitti kesän alkaneeksi.