Miten kamalan paljon järisyttäviä asioita noinkin lyhyeen aikaan voi mahtua! Iloisesti järisyttävää ja ikävästi järisyttävää ja kohtalokkaasti järisyttävää ja järisyttävästi järistyttävää ja rauhoittavasti jär... -tai no, ihan vaan rauhoittavaa.
Kaikki järinä alkoi, kun nousimme taksista KYSin edessä. Tai ehkä vasta sitten, kun lääkäri alkoi kysellä minulta samanlaisia asioita Arton sairautta koskien kuin vuosi sitten. Ja annoin suunnilleen samalaisia vastauksia. Siitä tuli vain pikkuisen värinöitä. Suurempia järinöitä. kivoja sellaisia, syntyi kun toinen lääkäri sanoi, että Arton sairaus on edistynyt kovastipaljon odotettua hitaammin eikä sitten tartte tulla tänne tutkimuksiin kuin vasta vuoden päästä.
Sillä aikaa minä istuin hammaslääkärin tuolissa ja koin ihanaa pientä järistelyä kun hammaslääkäri kehui, että olen hyvin hoitanut hampaitani. Sepä on kyllä ihan pakko, jos meinaa sitten vanhana syödä muutakin kuin vauvanmössöä. Mutta löytyipä sieltä hampaankolosta sitten pieni korjattavakin asia, ja siitä johtuvat järinät eivät olleet ihan hauskoja. Varsinkin kun se tarkoittaa huomenna kolmen tunnin lorvimista Kuopiossa bussin lähtöä odotellen. Vaikka minä kyllä oikeasti tykkään bussilla matkustamisesta. Maisemat ovat laajempia kuin pikkuautossa istuessa.
Museon Kantti-kahvilassa ei kyllä mikään järissyt, vaikka pistaasipulla cappuccinon kera olikin tosi namia.
Sitten oli vuorossa silmälääkäri. Se oli kyllä ihan kiva lääkäri, mutta suuria järistyksiä syntyi vasta kun silmä oli perusteellisesti mittailtu ja viipalekuvattu ja kiltti lääkärisetä kertoi että vasen silmä on sen verran pahasti rappeutunut, että sitä ei ehkä leikkauksella saada parannetuksi. Räiskis!
No. Pahempiakin vikoja vanhuksille ilmestyy. Mitäpä tuosta, yhdelläkin silmällä pystyy lukemaan, (jopa nuotteja, tarkastin sen asian) ja se on tärkeintä. Mutta minkähänlaista on elää ilman kolmiulotteisuutta? Jännityksellä jään odottelemaan, kuinka esimerkiksi pyöräily mahtaa sujua. Tai siis ehkä alan sitä miettiä vasta sitten kahden tai useamman kuukauden päästä kun KYSiin pääsee tarkempiin tutkimuksiin.
Vähän se asia järisytteli vielä bussimatkallakin, kun mutustelin banaania ja kääpiökorvapuusteja, ja vielä sittenkin kun kylällä kaivoin heijastimen taskusta ja yritin kävellä nopsasti kotiin, ennenkuin tulee ihan pimeä.
Pimeä tuli aikanaan, mutta Nukkumatin unihiekka ei osunut silmiini. Tähtien edessä näytti olevan pilviä, mutta lähdinpä kuitenkin laiturille katsomaan, näkyisikö jotain mielenkiintoista.
Ja tosiaankin! Päivän (tai siis, silloinhan olikin jo huominen tai siis tämä päivä, yöllä joskus klo 1-3.) järisyttävimmät järinät olivat tulossa. Pilvet muuttuivat revontuliksi! Ensin ne ohuet tähdetpeittävät hattarat alkoivat väreillä ja liehua ja liikkuivat keskelle taivasta. Ja niitä seurasi paksu, koko taivaanrannan täyttävä paksupiikkisen kamman näköinen kaareva revontuliseinämä. Se oli kirkas, vihreään ja punaiseen vivahtava ja kaiken aikaa muotoaan vaihtava. Kamman piikit ohenivat sitä mukaa kun tulet matkasivat keskitaivaalle, ja lopulta koko näkymä oli kuin pitsiverhokaupassa tuulen pyörteessä ja minä siinä alla niin lähellä, tuntui että muutaman sentin pidempänä olisin ylettänyt koskettamaan niihin. Verhoissa oli vihertävää ja vaalean punaista, mutta niihin edellä kulkeviin harsoihin oli ilmestynyt upeaa tummaa, vanhan englantilaisen ruusun pinkkiä! Kuvitelkaa että seisotte järvellä ja yllänne heilahtelee taivaan täydeltä vihertäviä, punertavia ja kirkkaan valkoisia verhoja. Järiseekö?
Minun sieluni järisi. Osa siitä taisi kylläkin olla palelemista, mutta joka tapauksessa mahtavan upea, unohtumaton kokemus.
Puuttui vain kamera. Itse en sitä muistanut kaivatakaan, mutta olisi tietty ollut kiva saada tällaiseen juttuun kauniita kuviakin. Saatte tyytyä tähän pöhköön kuvaan, jossa näkyy kuinka kuljeskelin jäällä sinne tänne järisyttävien revontulien alla.
Tuossa kuvassa näkyykin sen ladun alku, jonka tein lähtiessäni tänä aamuna ihastelemaan huurteista maailmaa. Kamera oli mukana ja saatte nyt paremman
puutteessa (siis revontulikuvien) nauttia hiukan rauhoittavista pitsilumikuvista:
Luonto osaa järisyttää, mutta myös rauhoittaa. Tällä hetkellä kyllä tuntuu siltä, että jonkinlainen järinä on jäänyt sieluuni loppuelämäksi.