Arvaa mitä!

 Tänä aamuna, kun pistelin poskeeni viimeisiä myslimurusia, huomasin pensaassa varpuspöllön. Tiesin, että se oli pöllö, koska eräänä aamuna viedessäni siemeniä linnuille, pelästytin sen lentoon, eikä sen siivistä kuulunut mitään ääntä. Hämärässä ei väritunnistus oikein toimi, mutta koska se oli hirmuisen pieni pöllöksi, ajattelin, että varpuspöllö.

Siinä se siis istua nökötti oksalla, käänteli välillä päätään. Aika rauhallista saalistamista, ajattelin, mutta juuri silloin se siirtyi toiselle oksalle, pensaan toiselle puolelle ja käänteli päätään joka suuntaan. Ja sitten se hyökkäsi hankeen, tai ei se hankeen asti hyökännyt, vaan ilmeisesti hyökkäys ei onnistunut, kun se suunnisti kesken kiidon läheiseen mäntyyn. Odottelin, ja pian se hyökkäsikin uudestaan, ja taas uudestaan, joka kerralla lähemmäs lintulautaa, jonka alla on aukkoja hangessa, hiirimyyryläisten tunneleita ruokintapaikalle. Ja juuri siihen kohtaan se teki viimeisen hyökkäyksen, tupsahti siivet levällään aukon ylle, ja kohta lensi pensaaseen jotain pientä nokassaan. Siinä se sitten varmaankin korjaili aamiaisensa paremmin nokkaansa ja lennähti naapurin puolelle koivuun herkuttelemaan.

Semmoinen episodi keskeytti mietteeni siitä, kuinka kertoisin teille kirjasta, jonka juuri luin. No tässä nyt on SE juttu:

Enpäs suinpäin paljastakaan kirjan nimeä, vaan saatte arvuutella: mistä tämä faktakirja kertoo? Vinkkinä laitan tähän muutamia alaotsikoita kirjan yhdeksästä mielenkiintoisesta luvusta:

Mikä menee ylös

Näkymättömän viehätys

Tikkaat taivaaseen

Ampiaispesää sohimassa

Pieni mutta tappava

Tehdään tilaa

Ympäri ämpäri jälleen kerran

Hämärästi lasin lävitse

 

Pöllöjutulla taisin johtaa teitä hiukan harhaan; se ei ole luontokirja!

Tai no, mitä luonnolla tarkoitetaan... Lisää vinkkejä:

Ääretön kosminen oravanpyörä

Hidas lipuminen pimeyteen

Kartan ulkopuolelle

Laajeneva hämmennys

Kosminen popcorn

Gravitaation sietämätön heikkous

Niin, avaruudestahan siinä puhutaan, tai oikeastaan kosmoksesta, koko maailmankaikkeudesta, ja siitä mitä tapahtuu aikaisintaan 188 miljoonan (vai oliko se miljardin?) vuoden päästä. Tai sitten ihan milloin vain, vaikka kolmen minuutin päästä. Siis maailmanlopusta. Mutta älkää peljätkö, tämä kirja kertoo siitä kaiken, joten osaatte varautua. Tai no, se tuskin on tarpeen...-mutta jos olet hiukankin kiinnostunut avaruudesta, maailmankaikkeudesta, etkä ole kosmologi tai astrofyysikko, tämä kirja on MUST.

Kosminen mikroaaltotaustasäteily

Alkuräjähdyksen nukleosynteesi

Enimmäisentropia

Kosmologinen epävakio

Kvanttihyppy

Tunneloitumalla syvyyksiin

Tyhjiön koskettaminen

Tietämättömyyden suoma ilo

Siinä vähän lisää mielenkiintoisia otsikoita. Todellakaan ei ole mitään väliä vaikka otsikot tuntuisivat liian vaikeatajuisilta: minäkin hyvä jos olin kuullut "kosmologia"-sanan, enkä enää muistanut fysiikastakaan juuri mitään kun aloin lukea tätä kirjaa. Mutta siinä on todella hyvin ja mielenkiintoisesti ja hauskasti kerrottu tavalliselle pulliaiselle mitä tässä maailmankaikkeudessa EHKÄ lopuksi tapahtuu. Tällä hetkellä tutkitaan viittä eri vaihtoehtoa, mutta...-enpäs paljastakaan juonta! Lukekaa itse. Kirjan nimi on Kaiken loppu (tähtitieteellisesti ottaen), ja sen on kirjoittanut kosmologi, astrofyysikko Katie Mack ja suomentanut tosi sujuvasti ja mielenkiintoa ylläpitävästi Tuukka Perhoniemi.

Ajattelin pitää muutaman kuukauden taukoa ja lukea kirjan sitten taas. Ehkä siinä välissä unohdan sen, tai ainakin osan siitä ja saan kokea saman nautinnon, hauskuuden, aivojumpan uudelleen.

Kirjastosta, tai jos ihan omaksi haluat, URSAsta.

Miljoona ryysyä,

kolmet villasukat, kaksimetrinen kaulahuivi, lapaset rukkasten sisään piti pukea päälle ennenkuin uskalsi hypätä uusiin huopikkaisiin ja pistää nenänsä ulos ovesta. Mutta oli ihan pakko, koska koivujen huurteiset oksat heiluivat hiljalleen tuulessa ja kimaltelivat kuin niillä olisi vilkkunut tusinoittain pikkuisia ledvaloja. Aurinko oli herännyt synkän syksyn jälkeen ja nousi metsän takaa kasvot pestyinä riemusta loistaen. Niinpä aukaisin tuiskun peittämän polun Sukupuutarhaan, jonne aurinko paistoi kirkkaimmin. Seisoin siinä, korkeiden koivujen alla ja ihmettelin ilman kimaltelua, mäntyjen huurretupsuja, koiranputkien palleroita. Tikat nakuttivat, heittelivät kaarnanpaloja valkealle hangelle, ja tiainen visersi lyhyen talvilaulunsa.

Kas, risteys! Myyrähiirulainen oli tullut ulos tunnelistaan polun toisella puolella ja sukeltanut taas hangen alle toisella puolella. Hyppäsin risteyksen yli! Olenko vähän hassu?

Metsän laidassa oli oravien valtatie, se kiemurteli puun juurelta toiselle, livahti halkopinoon ja tuli toisesta reunasta ulos. Tiesin, että se kulki kauralyhteen kautta vajan taitse lintulaudalle. Siellä pörröhännät kävivät usein lounaalla tinttien kanssa. Valtatiellä oli selvästi juostu viimeisen lumisateen jälkeen. Missähän niiden pesä mahtaa olla? Tuolla puussa on joku risuläjä, mutta ei se kyllä oravan pesä ole, niin huteralta näyttää. Ehkä harakan opettelupesä? Tekevätköhän ne sellaisia? Ainakin viime keväänä ne rakensivat useampia pesiä mäntyihin, mutta eivät asuneet niistä missään.

Kukkakukkulan valkeassa hangessa on reikä. Kämmenenmentävä, ihan kuin sieltä olisi tullut höyryä. Siellä varmaan asuu joku. Joku, joka liikkuu vain hangen alla talvisäässä, koska mitään ulko-ovea ei ole. Jännää! Keväällä kun lumi sulaa, näen, missä sen heinällä vuorattu tunneli kulkee. Täytyyhän sen jostain ruokansa hakea.

Pysähdyn Matintammen luokse ihailemaan pupunsuojakanaverkon lumikiteitä. Ikuisesti ihmettelen tätä luontoa, joka on kauniimpi kuin mikään ihmisen aikaansaannos. Ihan ilmaiseksi ihailtavana. Joka talvi, joka kevät, joka kesä, joka syksy, vaihtuva taidenäyttely ihan tässä meidän pihalla!

Kuljen rantapolkua pitkin laiturille, astun jäälle ja kahlaan lumen peittämän "luistinradan" yli. Aurinko on laskemassa. Tuijotan pitkää varjoani kunnes se haalistuu ja katoaa. Kimallus järviruokojen tupsuissa sammuu. Hanki sinertyy ja muuttuu tummaksi. Huomaan äkkiä, että varpaita ja sormia palelee. En malta kuitenkaan kiiruhtaa sisälle, vaan kuljen hitaasti omaa talvipolkuani takaisin. Toivottavasti huomennakin on paukkuva pakkanen, iloinen aurinko ja uutta ihmeteltävää!

Ai että miksi ei yhtään kuvaa? Koska toivon, että juttuni herättää teissä ajatuksen lähteä itse ulos talvitaidetta ihailemaan!