tsirp!

 Niin pieni ja pehmoinen! Hyvin se mahtuu kouriini, pieni ikkunaa päin lennähtänyt sinitiainen. Nostan sen ylös maasta ja vien pesuhuoneen lämpimälle lattialle toipumaan. Siinä se kyyhöttää, koivet vinksinvonksin, pää nuokkuen. Odotan. Kohta se aukaisee silmänsä ja kurkkii sormieni välistä ihmeellstä uutta maailmaa, jossa se ei ole koskaan ennen ollut. Sitten se nostaa jalkanssa oikeaan asentoon ja räpyttäisi siipiään, jos sormeni eivät olisi tiellä. Otan tirpusesta paremman otteen, niinkuin rengastajat, pikkuinen pää etusormen ja keskisormen väliin. Vien linnun ulos ja päästän lentoon. "Heippa! Voi hyvin!" Vaahteran oksalle se istahtaa sukimaan siipiään ja lennähtää sitten sisarustensa luokse, tai vanhempiensa, en niin tarkasti noita tunne että tietäisin.

Miten se voi olla niin kevyt! Onhan se kuitenkin suurempi kuin golfpallo, ja sillä on sentään luuranko ja aivot ja lihakset ja kaikki. Hienomekaniikkaa, sitä se varmaan on. Niin ajattelin, kunnes suurten ikkunoittemme uhriksi joutui urpiainen. Sen pystyin sulkemaan yhteen kouraani ihan puristamatta. Se oli sitten varmaan pikohienomekaniikkaa tai jotain sellaista. Aineeton. Se ei ollutkaan yhtä tärähtänyt kuin sinitiainen. Vain hetken, ei puolta minuuttia varmaan, se lepäsi lämpöisellä lattialla ja sitten se oli jo vilkkaasti lähdössä lentoon. Onneksi sain sen viedyksi ulos ennenkuin se räpisteli karkuun.

Talviruokinnalla käyvät linnut tietävät, missä meillä on ikkunat, niin että ei niitä pökertyneitä tarvitse jatkuvasti käydä noukkimassa lämmittelemään. Mutta jos joku vaara uhkaa ne eivät aina ehdi varoa ikkunoita pakoon lentäessään. Useimmiten haukka ei onnistu saalistuksessaan. En kylläkään ole siitä iloinen, sillä tarvitseehan sekin ruokaa, ja tässä meillä kyllä olisi runsaasti valinnanvaraa. Haukkaa en  ole usein nähnyt, mutta tiedän kyllä koska se tai joku muu peto on käynyt, sillä ruokintapaikka on sen jälkeen jonkin aikaa tyhjä linnuista. Kaikki lentävät puiden oksien suojaan odottelemaan nälkäisen vieraan poistumista.

Eräänä päivänä kun istuin nojatuolissani lukemassa kirjaa (Becky Chambers: A Prayer for the Crownshy) näin varjon vilahtavan ohi ikkunan ja sitten haukan istuvan terassin katon rännin reunalla. Se näytti aika nololta järjestellessään siipisulkiaan. Jäi varmaan lounas saamatta tällä erää. Taisi mietiskellä, kannattaako yrittää uudestaan, mutta lähti sitten muina miehinä lentämään järven toiselle puolelle. Ehkä kylällä on helpommat pyyntipaikat? Tai paremmat annokset?

Nyt, kun talvi tuli kesän keskelle ja hyönteissyöjämuuttolinnut ehtivät jo tulla näihinkin kylmiin maisemiin, olen saanut lämmitysherätellä peippoa. Muuttolinnut eivät vielä tiedä, missä ikkunat ovat, ja törmäilevät niihin helpommin kuin vakiasukkaat. Tämän kyseisen peipon törmäyksen kuulin keittiöön asti ja kun kurkistin terassilta, se nojasi saunan oveen aivan kuolleen näköisenä. Täytyi siis kiertää talon ympäri katsomaan miten se jaksaa, koska saunan ovea ei voinut aukaista lintua satuttamatta. Olin aika varma ettei se virkoa. Istuin siinä pesuhuoneen lattialla varmaan varttitunnin, niin että itsekin lämpenin, ja vähitellen lintu alkoikin heräillä. Aukaisi ensin yhden silmän raolleen, sitten toisen ammolleen. Kieritteli niskaansa, tarkisti toimivatko siivet ja jalat, ja ilmoitti sitten, että kaikki OK. Nopsasti (=pelokkaasti?) se lensi pois takatalven kylmyyteen.

Toinen törmäilijäpeippo näytti ihan siltä kuin se olisi sukeltanut hankeen pää edellä, vain siipien päät ja jalat näkyivät. Mutta kun aioin ottaa sen käteeni se lennähti pois ihan virkeänä.

Ihan pehmeän tupsun näköinen oli se varpuspöllö, joka istuskeli koivun oksalla, varmaan silläkin oli ruoka-aika. Miltähän sellainen tuntuisi kädessä? Tarraisiko se terävillä kynsillään ja nokkisi vahvalla nokallaan vai pyrkisikö heti karkuun? Voisiko sellaista lämmitellä lattialla vai pitäisikö se ensin laittaa pussiin tai koriin? Olisi kyllä hauska tietää, miltä sellaisen tupsu tuntuu käsissä. Mutta parempi kuitenkin, ettei se lennä ikkunaa vasten. Hauska se on oksalla istuessaankin.

No onhan meillä ikkunoissa tällaiset varoitusmerkit, että linnut eivät lentäisi niitä päin, mutta en tiedä auttavatko ne jotain. Lintujen silmissä ne kuulemma näyttävät kirkkaan sinisiltä.

Ennen takatalven tuloa, kun kaikki talven lumi oli jo sulanut, aloin perata vattupusikkoa ja nostelin juurakoita ylös maasta. Viereisen pajupensaan oksalle lennähti punarinta apulaiseksi. Kun siirryin vähän kauemmaksi, lintu lensi tarkistamaan oliko jotain makupaloja ilmestynyt mullan seasta. Olikohan se sama punarinta, joka viime kesänä auttoi minua koivujen istuttamisessa? Sitäpä en tiedä, mutta aika vekkuli se kirkassilmä oli.

Muitakin maankääntäjäapulaisia sain; musta-, räkätti- ja punakylkirastaat. Ne tonkivat innokkaasti nurmikoita ja mietin, miten saisin ne kukkapenkkejä pöyhimään, se olisi oikeastaan tarpeellisempaa kuin sammaleen kääntäminen. Ehkä joku nerokas keksijä keksisi rastashoukuttimen, sellaisen myyränkarkoittimen tapaisen vehkeen. Vaikka ei se varmaan olisi mikään myyntimenestys.

Hauskaa noiden lintujen elämää on seurata! Eräällä kävelyretkellä näin kaksi pyrstötiaista. Nepä sirkuttivat hauskasti! Samalla matkalla lensi tien suuntaisesti vastaani lokki. Rääkäisin sille heipat, se rääkäisi takaisin, ja kääntyi sitten katsomaan tarkemmin, olinko oikeasti lokki vai joku ihme feikkirobottilintu. Rääkäisi vielä kerran ja lensi pois. Tajusi varmaan, ettei minulla ole siipiä.

Kas kun eipä minulla ollutkaan lintukuvia! Tämän näppäsin äsken, mustarastaat ja joukko urpiaisia aterialla.

Hyvästi jää, talvinen sää...

 Niin se vain lumi alkaa sulaa tänäkin vuonna! Mutta vielä saa odotella maan lämpenemistä ja mullassa möyrimistä. Mitä nyt sisällä aloitellut, liian aikaisin ja liian paljon siemeniä on piiloutunut multaan ja kasvanut pikkuruisiksi taimiksi.

Niin kovin hennoiksi, kun eihän täällä sisällä suurista ikkunoista huolimatta ole taimille niin paljon valoa kuin ne tarvitsisivat vahvoiksi kasvaaksen. Ulkopuutarhaan siirtyminen vielä vie aikansa, joten kertoilen nyt jotain hauskoja juttuja talvelta. Kun pimeänä aikana olin niin laiska juttelemaan.

Enimmäkseen sateli pehmoista ilmavaa pakkaslunta, paksuiksi pehmeiksi patjoiksi, ja pihalla kulkeminen oli aika vaivalloista. Ennen joulua tallasin hyvät polut, mutta sitten muutaman rajun tuiskumyrkypäivän jälkeen niitä ei enää huvittanut aukoa. Paitsi saunapolku laiturille, se piti pitää avoinna hiihtolenkkejä ja  tähtikirkkaita öitä varten. Vaan yöt olivat useimmiten pilvisiä. Niin sinäkin yönä, jolloin heräsin, ja grillikatoksessa paistoi valo.

Huhu, pelästyin! Kuka sinne on mennyt majailemaan? Tuijotin ja tuijotin, mutta minkäänlaista liikettä ei näkynyt. Otin kiikarin ja aivankuin ledvalosarja, niin, sellainenhan juuttui jääpalaseinän alle kun se sortui. Mutta miksi siinä on valo? Ehkä tontuilla ja peikoilla on bailut?

Pimeässä en lähtenyt asiaa tutkimaan, hanki vielä upotti, mutta aamulla menin, ja vähän juhlineilta peikot näyttivät, ja tontutkin.

Mutta valoja ei saanut sammumaan ennenkuin otti patterit irti. Ilmeisesti märkä lumisade oli pilannut laitteen.

Niin. Koko talven olin odottanut, että tulisi sen verran suojalunta että saisin lumiukon aikaiseksi. Ja nyt sitä oli! Pyörittelin palloja saunapolulla niin ettei sitä sitten tarvinnut lapioidakaan. Porkkanaa ei ollut nenäksi eikä hiiliä silmiksi, mutta kivet ja kepit ukolle kelpasivat ihan yhtä hyvin, oksasuukin oli ihan nauravan näköinen, ja tukka pystyssä viimeisen lumiukkokampausmuodin mukaisesti.

Annoin sille vielä lainaksi suksisauvani, että pysyisi paremmin pystyssä. Mutta eikös vain välikahvin aikaan (klo n.9) toinen käsi sauvoineen oli mennyt hangelle makuulleen, ja lounasaikaan koko ukko makoili naamallaan polulla. Mutta olihan siitä sentään iloa, tekemisen ja muutaman valokuvan verran.

Sen suojasään jälkeen alkoivatkin sitten taas pakkaset ja järveen pakastui hyvä hankiainen ja mainiot hiihtelykelit riemastuttivat. Mutta siitä olen teille jo kertoillut, joten hypätään pääsiäiseen. Narsisseja hankin, ostin ne ihan nuppuisina ja istutin terassilaatikkoon. Mutta sen verran vilpoisia ilmoja tulikin, että ne nyt vasta alkavat aukoa nuppujaan.

Varmaan ne luulivat, että pitää nukkua, kun pakkasöiksi peittelin ne huovan alle. No ehkä niistä sitten on iloa ensimmäisille perhosille, jotka ehkä piakkoin alkavat heräillä horroksestaan. Kun muut sipulikasvit ovat vielä kinosten alla. Ehkä ne jo huomenna heittävät peittonsa pois ja avaavat silmänsä?

Halusin päästä pääsiäisenä avantoon niinkuin viime vuonnakin. Aloitin reikien kairaamisen jo muutaman päivän ennen pääsiäistä, että varmasti ehtisin saada avannon valmiiksi pääsiäissaunan juhlistamiseksi. Mutta eikö mitä, kolmantena päivänä olin saanut aikaiseksi neljä 15 cm syvää kuoppaa 80 senttiseen jäähän! Aluksi reiät syvenivät ihan helposti, mutta sitten ei enää tapahtunut mitään. Kuin olisi pyörittänyt terää terästä vasten.

Mutta onneksi on naapureita! Läntisen naapurin nuori mies haki porakäyttöisen kairansa ja sillä syntyi enemmänkin reikiä kuin ne neljä, joista olin avannonteon aloittanut. Ja sittenpä homma jatkui helposti vävyn hienolla jääsahalla sahaten, ja helpotuksekseni huomasin, että ei minulta sentään olekaan kaikki voimat vielä kadonneet. Siinä sahaillessani ilmestyi siihen itäisen naapurin nuori mies. Hän halusi kokeilla, kuinka sahaus sujuu, ja hetkessä olikin jääkappale irrallaan.

Entäs sitten? Millä sen tulpan saisi irti? Kun se on 80cm paksu, millä sen saa 80cm paksun jään reunan alle? Ajattelin, että jos hyppäisi siihen päälle niin se uppoisi, mutta ei, voisi käydä niin että joutuisi itse tulpatuksi järveen. Jos pikkuisen saappaankärjellä tyrkkäisi? Ei. Sitten itäisen naapurin nuori mies pamautti oikein reilusti jäätulppaa saappaallaan ja...-mitä ihmettä?! Ei ollut enää mitään jäätulppaa, vain avannon täydeltä jääsohjoa! Lipsahtiko se tulppa niin nopsasti jään alle etten huomannut? Se näytti enemmänkin joltain taikuudelta: kaksi sekuntia ja jää muuttui sohjoksi! Aika hieno temppu!

Siinä sitten oli avanto, mutta en minä sinne uskaltanut mennä kun portaat  olivat ihan sen kamalan kovan teräsjään sisällä enkä saanut sitä puhdistetuksi vaikka hakkasin ja hakkasin jäätuuralla...-kunnes se lipsahti kädestäni ja upposi syvyyteen. No sitten, odottelen, että aurinko pehmittää jäätä ja nakuttelen sitä joka päivä pikkuisen, milloin milläkin työkalulla. Eilen sain ensimmäisen portaan melkein jäättömäksi. Mutta ehkä sitten jos uskallan yrittää pulahtamista, puen valjaat päälleni ja varmistan ne laiturin portaaseen...-tai sitten odotan, että äitienpäivänä pääsen ensiuinnille! Kenties jo vappuna?

Hienoja öitä on myös ollut.  Kaksi tosi kirkasta, tähtiä pystyi ihailemaan pitempään, kun pakkasta oli vähemmän eikä palellut. Toisena yönä järvi, tai jää siis, esitti minulle sellaista musiikkia, etten ole ennen kuullut. Tai oliko se musiikkia? Kuulosti enemmänkin siltä kuin joku järvessä oleva, siis jään alla, olisi takonut jäätä ja välillä ulvahdellut, ja välillä jää olisi räsähtänyt rikki ja vesi aaltoillut avannoista ulos. Ihmeellistä. Kerran jää räsähti ihan laiturin vieressä niin että tärähti ja pelästyin, huh!

Eräänä iltana , iltarusko ei ollut mitenkään erikoinen, mutta valo jään pinnalla oli ihmeellisen turkoosi ja vaaleanpunainen.

Eipä se tässä kuvassa oikealta näytä, enkä osaa oikein noita värejä muutellakaan.

Sitten alkoi aurinko porottaa oikein kunnolla ja sulatti ohuen lumikerroksen jään päältä:

Siinä joitain talvisia muisteluksia. Linnuistakin piti kertoa, mutta ehkä toisella kerralla, että ette ihan kamalasti tympäänny lukemiseen.

Ehkä jo huomenna sinivuokot aitan seinustalla ovat heränneet!