Joulukortteja

Kun aamulla kävin viemässä linnuille ruokaa, järvi ulvahti. "Oi, se alkaa laulaa!" ajattelin, ryntäsin sisälle pukemaan lisää vaatetta päälleni ja kipaisin laiturille.

"Uuuuiiii!" sanoi järvi.

"Enpä taida", vastasin ja pyysin anteeksi, että edellisenä päivänä olin rikkonut uuden kauniin jään pitkille halkeamille avantoa hakatessani.

Varmaan järvi antoi anteeksi, sillä se aloitti upean konsertin yksin minulle. Tai no, tuolla kauempana on toinen yksinäinen, pilkkijä. Kuinka hän on jo uskaltanut tuonne jäälle? 

Vastarannan jää piti hiljaista hyminää koko pituudeltaan. Lyhyitä sooloulvahduksia, hiukan kovemmalla äänellä, kuului sieltä ja täältä. Ja yhtäkkiä suoraan jalkojeni alta kuului riehakasta ritinää ja rätinää ja heti perään mahtava sudenulvahdus. Huiii! Seisoin pitkään ihan hiljaa paikoillani ja kuuntelin hienoa konserttia.

"Tähän kohtaan tarvitaan taas sellainen sydämenhypähdysulvahdus", ajattelin. Siirryin aivan laiturin reunaan ja yritin keikuttaa sitä. Se oli kyllä tiukasti kiinni jäässä, mutta ehkä se hiukan kallistui.

UUUUUUIIIIIII! sanoi jää laiturin alta ihan pelästyttävän karmealla äänellä. Asuukohan järven haltia laiturin alla? Herätinkö sen? Suuttuiko se?

Ei se suuttunut, sillä konsertti jatkui yhtä kauniina ja yllättävänä kauemmin kuin jaksoin, tarkenin kuunnella.

Kuusen vieressä seisoo kauris. Sen pilkut eivät näin kirkkaana päivänä näy kovin hyvin, mutta kun alkaa hämärtää, ne näkyvät. Ja sitten myös huomaa, että eihän se ihan oikea kauris olekaan!

Eräänä päivänä, aamuhämärissä kylälle kävellessäni näin kolme pientä kaurista. Voi miten pieniä ne olivat, varmaan pienempiä kuin tämä kuvan valokauris. Ne kiiruhtivat tien yli, yksi hyppäsi metalliaidan yli, mutta toinenpa pujahtikin aidan ali! Niin pieniä ne olivat. Siihen ne jäivät seisomaan, lähtivät metsään vasta kun kolmaskin pikkuinen oli rauhallisesti kävellyt tien yli.

Puiden takaa ilmestyvä aurinko maalasi vitivalkeaan, kylmään maisemaan tulenpunaisen lämpimän männikön! Oi, mikä kontrasti! Tämä kuva on vain minun aivoarkistossani, mutta en malttanut olla kuvailematta sitä teille. Mutta sanat eivät riitä kertomaan. Ehkä aurinko jonakin päivänä yllättää teidätkin maalailullaan.

Kylällä oli Jouluremmakka, kaikenlaista jouluohjelmaa, torilla myytiin, soitettiin ja laulettiin, tarhalaiset opettivat viittomaan "joulupuu on rakennettu". Oli myös joulukuusenkoristelukilpailu. Kyllä nämä mielikuvitukselliset villasukat hyvin käyvät kuusen koristeeksi, samoin kuin karkkipaperit.

Omin käsin askarrelluista koristeista, niiden tekemisestäkin, jää pysyvimmät muistot.

 Vaikka piirakoita leivotaan ja syödään ja ostetaan torilta jokaisena vuodenaikana, kyllä ne kuitenkin jouluna maistuvat parhailta. Koska nehän on leivottu joukolla, ehkä joululauluja laulellen ja aikaisempia jouluja muistellen. Jouluremmakan piirakat olivat käsin tehtyjä jyvistä alkaen. Ja namskis, hyviä! Vaikka syötiinkin ennen joulua.

"Koti tuolla jo vilkkuvi kultainen..."

Kun puissa ei ole lehtiä koti näkyy hyvin lahden toisella puolella. Kotimatkalla alkoi jo hämärtää. Päivä on lyhimmillään eikä kylällä ehdi pitkään olla, jos aikoo valoisaan aikaan takaisin. Mutta viikon päästä alkavat päivät jo pidentyä, eikä aikaakaan, kun viimevuotisen polttamatta jääneen kokon sytyttämistä voi yrittää. Niin se aika vierii.

Käännähdän. Laskeva aurinko maalaa minulle viimeisillä säteillään kultaisen joen järven rantaan. En ollenkaan tiedä, kumpi on kauniimpi, kesä vai talvi. Onneksi on molemmat.

Rauhallista joulua kaikille ystävilleni!

(Teillekin, jotka ette höpinöistäni 👍 tykkää.😉)

Hyvästi jää, talvinen sää...

 Niin se vain lumi alkaa sulaa tänäkin vuonna! Mutta vielä saa odotella maan lämpenemistä ja mullassa möyrimistä. Mitä nyt sisällä aloitellut, liian aikaisin ja liian paljon siemeniä on piiloutunut multaan ja kasvanut pikkuruisiksi taimiksi.

Niin kovin hennoiksi, kun eihän täällä sisällä suurista ikkunoista huolimatta ole taimille niin paljon valoa kuin ne tarvitsisivat vahvoiksi kasvaaksen. Ulkopuutarhaan siirtyminen vielä vie aikansa, joten kertoilen nyt jotain hauskoja juttuja talvelta. Kun pimeänä aikana olin niin laiska juttelemaan.

Enimmäkseen sateli pehmoista ilmavaa pakkaslunta, paksuiksi pehmeiksi patjoiksi, ja pihalla kulkeminen oli aika vaivalloista. Ennen joulua tallasin hyvät polut, mutta sitten muutaman rajun tuiskumyrkypäivän jälkeen niitä ei enää huvittanut aukoa. Paitsi saunapolku laiturille, se piti pitää avoinna hiihtolenkkejä ja  tähtikirkkaita öitä varten. Vaan yöt olivat useimmiten pilvisiä. Niin sinäkin yönä, jolloin heräsin, ja grillikatoksessa paistoi valo.

Huhu, pelästyin! Kuka sinne on mennyt majailemaan? Tuijotin ja tuijotin, mutta minkäänlaista liikettä ei näkynyt. Otin kiikarin ja aivankuin ledvalosarja, niin, sellainenhan juuttui jääpalaseinän alle kun se sortui. Mutta miksi siinä on valo? Ehkä tontuilla ja peikoilla on bailut?

Pimeässä en lähtenyt asiaa tutkimaan, hanki vielä upotti, mutta aamulla menin, ja vähän juhlineilta peikot näyttivät, ja tontutkin.

Mutta valoja ei saanut sammumaan ennenkuin otti patterit irti. Ilmeisesti märkä lumisade oli pilannut laitteen.

Niin. Koko talven olin odottanut, että tulisi sen verran suojalunta että saisin lumiukon aikaiseksi. Ja nyt sitä oli! Pyörittelin palloja saunapolulla niin ettei sitä sitten tarvinnut lapioidakaan. Porkkanaa ei ollut nenäksi eikä hiiliä silmiksi, mutta kivet ja kepit ukolle kelpasivat ihan yhtä hyvin, oksasuukin oli ihan nauravan näköinen, ja tukka pystyssä viimeisen lumiukkokampausmuodin mukaisesti.

Annoin sille vielä lainaksi suksisauvani, että pysyisi paremmin pystyssä. Mutta eikös vain välikahvin aikaan (klo n.9) toinen käsi sauvoineen oli mennyt hangelle makuulleen, ja lounasaikaan koko ukko makoili naamallaan polulla. Mutta olihan siitä sentään iloa, tekemisen ja muutaman valokuvan verran.

Sen suojasään jälkeen alkoivatkin sitten taas pakkaset ja järveen pakastui hyvä hankiainen ja mainiot hiihtelykelit riemastuttivat. Mutta siitä olen teille jo kertoillut, joten hypätään pääsiäiseen. Narsisseja hankin, ostin ne ihan nuppuisina ja istutin terassilaatikkoon. Mutta sen verran vilpoisia ilmoja tulikin, että ne nyt vasta alkavat aukoa nuppujaan.

Varmaan ne luulivat, että pitää nukkua, kun pakkasöiksi peittelin ne huovan alle. No ehkä niistä sitten on iloa ensimmäisille perhosille, jotka ehkä piakkoin alkavat heräillä horroksestaan. Kun muut sipulikasvit ovat vielä kinosten alla. Ehkä ne jo huomenna heittävät peittonsa pois ja avaavat silmänsä?

Halusin päästä pääsiäisenä avantoon niinkuin viime vuonnakin. Aloitin reikien kairaamisen jo muutaman päivän ennen pääsiäistä, että varmasti ehtisin saada avannon valmiiksi pääsiäissaunan juhlistamiseksi. Mutta eikö mitä, kolmantena päivänä olin saanut aikaiseksi neljä 15 cm syvää kuoppaa 80 senttiseen jäähän! Aluksi reiät syvenivät ihan helposti, mutta sitten ei enää tapahtunut mitään. Kuin olisi pyörittänyt terää terästä vasten.

Mutta onneksi on naapureita! Läntisen naapurin nuori mies haki porakäyttöisen kairansa ja sillä syntyi enemmänkin reikiä kuin ne neljä, joista olin avannonteon aloittanut. Ja sittenpä homma jatkui helposti vävyn hienolla jääsahalla sahaten, ja helpotuksekseni huomasin, että ei minulta sentään olekaan kaikki voimat vielä kadonneet. Siinä sahaillessani ilmestyi siihen itäisen naapurin nuori mies. Hän halusi kokeilla, kuinka sahaus sujuu, ja hetkessä olikin jääkappale irrallaan.

Entäs sitten? Millä sen tulpan saisi irti? Kun se on 80cm paksu, millä sen saa 80cm paksun jään reunan alle? Ajattelin, että jos hyppäisi siihen päälle niin se uppoisi, mutta ei, voisi käydä niin että joutuisi itse tulpatuksi järveen. Jos pikkuisen saappaankärjellä tyrkkäisi? Ei. Sitten itäisen naapurin nuori mies pamautti oikein reilusti jäätulppaa saappaallaan ja...-mitä ihmettä?! Ei ollut enää mitään jäätulppaa, vain avannon täydeltä jääsohjoa! Lipsahtiko se tulppa niin nopsasti jään alle etten huomannut? Se näytti enemmänkin joltain taikuudelta: kaksi sekuntia ja jää muuttui sohjoksi! Aika hieno temppu!

Siinä sitten oli avanto, mutta en minä sinne uskaltanut mennä kun portaat  olivat ihan sen kamalan kovan teräsjään sisällä enkä saanut sitä puhdistetuksi vaikka hakkasin ja hakkasin jäätuuralla...-kunnes se lipsahti kädestäni ja upposi syvyyteen. No sitten, odottelen, että aurinko pehmittää jäätä ja nakuttelen sitä joka päivä pikkuisen, milloin milläkin työkalulla. Eilen sain ensimmäisen portaan melkein jäättömäksi. Mutta ehkä sitten jos uskallan yrittää pulahtamista, puen valjaat päälleni ja varmistan ne laiturin portaaseen...-tai sitten odotan, että äitienpäivänä pääsen ensiuinnille! Kenties jo vappuna?

Hienoja öitä on myös ollut.  Kaksi tosi kirkasta, tähtiä pystyi ihailemaan pitempään, kun pakkasta oli vähemmän eikä palellut. Toisena yönä järvi, tai jää siis, esitti minulle sellaista musiikkia, etten ole ennen kuullut. Tai oliko se musiikkia? Kuulosti enemmänkin siltä kuin joku järvessä oleva, siis jään alla, olisi takonut jäätä ja välillä ulvahdellut, ja välillä jää olisi räsähtänyt rikki ja vesi aaltoillut avannoista ulos. Ihmeellistä. Kerran jää räsähti ihan laiturin vieressä niin että tärähti ja pelästyin, huh!

Eräänä iltana , iltarusko ei ollut mitenkään erikoinen, mutta valo jään pinnalla oli ihmeellisen turkoosi ja vaaleanpunainen.

Eipä se tässä kuvassa oikealta näytä, enkä osaa oikein noita värejä muutellakaan.

Sitten alkoi aurinko porottaa oikein kunnolla ja sulatti ohuen lumikerroksen jään päältä:

Siinä joitain talvisia muisteluksia. Linnuistakin piti kertoa, mutta ehkä toisella kerralla, että ette ihan kamalasti tympäänny lukemiseen.

Ehkä jo huomenna sinivuokot aitan seinustalla ovat heränneet!

Uusi päämäärä

 

Kun järvi näyttää tuolta ei kauheasti tee mieli lähteä hiihtelemään. Siksipä muistelen teidän kanssanne vielä yhtä hiihtoretkeä, tämän talven mukavinta. Tai oikeastaan kahta retkeä samaan paikkaan, Metsä-Rajon laavulle. Se on siis saari tuolla lähempänä Suvasveden avoimia aavoja, ja sillä on kaverina Aukea-Rajo, mikä on luonnonsuojelualue. Niiden välissä on Rajonsalmi, ja siellä piilossa on se laavu.

Pakkasin anorakin taskuun appelsiinin, kuori veitsellä halkaistuna neljään osaan, juuri niinkuin lapsuuden hiihtoretkillä. Ja oli eväänä yksi ikivanha eväspatukkakin, jos vaikka en jaksakaan hiihtää takaisin ja joudun jäämään sinne yöksi. Vaikka tiesinhän, että jaksan. On vaan niin hauskaa kuvitella jotain kamalia seikkailuja retkilleen.

Ensimmäinen ennennäkemätön juttu matkalla oli lintujen tanssipaikka.

Ei siinä näkynyt mitään syötävää linnuilla olleen, ehkä leikkivät piirileikkiä. Vai olikohan siinä vain yksi keväästä hullaantunut lintu juoksennellut päättömänä ympäriinsä? Senpä olisin halunnut nähdä!

Saarikaverukset nimeltä Kaksoset olivat tutut ennestään, melontaretkiltäkin, ja toissapäivänä hiihdin niiden välistä ja pysähdyin kuuntelemaan talitiaisen paikanvaltausviserrystä. Se oli ihan täydellinen titityy kahdella ti-tavulla. Jotenkin tykästyin niihin saariin, ehkä siksi, että olen itsekin kaksonen...

ja sitten, vähän matkan päässä näin kaukaisuudessa toisenkin saariparin. Ensi ajatus oli, että tuollako ne Rajosaaret ovat, mutta heti tajusin, että nehän ovat väärässä suunnassa ja väärässä asennossakin, taitavat olla liian pieniäkin. Sitten välähti mieleeni, että olisivatkohan ne ne Kaksoset, jotka karttaan on merkitty? Kaivoin karttalehden taskusta ja niinhän se varmaan on: Toiset Kaksossaaret! Onpas tässä nyt meitä kaksosia ihan laumoittain!

Siirryin vähän lähemmäs Lempelänniemeä etten vaan eksyisi sinne kaukaisten Kaksosten luokse. (Paikalliset älkää naurako! Maakravulle talvisellakin vieraalla järvellä liikkuminen on outo seikkailu!)

Mutta mitä ihmettä! Yhtäkkiä edessä oli jäätie. Ja se oli ihan jäässä. Kuinkahan näillä riukusuksilla pääsee siitä kaatumatta yli? Varovasti, varovasti, onhan sauvoissa terävät piikit. Vähän sitä kaatumista pitää varoa näin vanhuksena, vaikka ei osteoporoosista vielä merkkejä olekaan näkynyt.

Kuvassa tuo ei oikein näytä autotieltä, mutta on se; toisella reissullani näin auton ajavan sitä pitkin. En kyllä oikein ymmärrä, minne sitä pitkin pääsee. Jonkun kesämökille?

Sitten tulin laivaväylälle. Se oli minulle merkki: Tuossa heti toisella puolella on se Rajo. Vaikka eihän siinä nyt tarvitse laivan ohimenoa odotella, senkun vaan hiihtelen. Miksihän en ollenkaan ottanut kuvaa Metsä-Rajon hienoista kallioista? Olin varmaan niin innoissani kun olin päässyt melkein perille. Vaikka nyt pitäisi vielä löytää se laavu.

Päätin kiertää saaren etelän kautta, se puoli näytti kartassa mielenkiintoisemmalta.

Kuvassa vasemmassa reunassa on Metsä-Rajo. Nuo pienet saaret jököttivät siinä vieressä jonossa. Tuli mieleeni kartassa näkemäni Aukean Rajon kapea lisäke, jonka nimi on Rajon Ketvele. Netistä en löytänyt sanalle kunnon suomennosta, mutta ikivanhasta Nykysuomen sanakirjasta varmistui arveluni, että se tarkoittaa kannasta. Mutta mitä tarkoittaa Rajo? Onko se jokin viännös sanasta raja? Uskon niin, siihen asti kun joku oikaisee luuloni.

Saaressa on hienoja lahtia. Tämän lahden rannalla kasvaa upeita haapoja, vaikka kuvassa ne eivät kovin isoilta näytäkään. Toinen lahti on pidempi, se melkein jakaa saaren kahtia.

Ja sitten olinkin jo Rajonsalmessa. Mutta missä se laavu on? Onko metsässä piilossa niin etten löydä sitä? No varmaan tuossa:

Ainakin portaat ja laituri. Kai siellä laaavukin sitten on, kunhan vielä käännyn tuon laiturin ohi.

 

Ja olihan siellä! Ihanasti metsän painanteessa, suojassa maailman myrskyiltä.

 

Jätin sukset rantaan, mäntyä vasten nojalleen

Kipusin kovaa hankea pitkin ylös laavulle. Onpas se hieno! Hyvässä kunnossa, on pilkkeitä ja sytykkeitä ja tulitikutkin (jotka "unohdin" kotiin yönuotiota ajatellen). Ja halkovajassa halkoja, ja taaimmaisena ihan käymäläkin. Hirvi oli käynyt pusikossa syömässä. Vai ovatko nuo ihmisen jälkiä? Mutta miksi joku ihminen katkoisi oksia, kun puuvaja on täynnä halkoja ja syttyjäkin on valmiina?

Ne maisemat! Aukea-Rajo tuossa salmen toisella puolella. Ketvele on siellä takana. Puiden takana isompi selkä. Seuraavalla retkellä kierrän Aukean Rajon, ja siitähän ei näytä olevan kovin pitkästi niille kaukaisille kaksosille, ja siitä vähän matkaa eteenpäin on mielenkiintoisen muotoinen Kiviniemi...mutta hei, vähän rajaa unelmointiin!

Appelsiini maistuu hyvältä! Ihanat lapsuusmuistot! Ja uusi muisto: naistenpäivänä 2024 hiihdin Metsä-Rajoon.

Kotimatkalla ei tapahtunut mitään erikoista, siispä siirrymme kaksi päivää muistoissa eteenpäin toiselle Rajoreissulle.

Ja kas, sieltäpä löytyikin kuva saaren hienoista kallioista:

ja laavun lähellä kasvavasta "bonsai"männystä:

Toiselta matkalta lähdin kotimatkalle saaren eteläpuolta. Hirvi oli mennyt sen isomman lahden poikki metsään. Ehkä eilen. Lähdin sen perässä. Ei sitä näkynyt, mutta oli kiva nähdä saaren sisälle, vaikka vain puita talvihorroksessa. Tulin siis takaisin järvelle saaren toiselta puolelta ja sen enempää ajattelematta lähdin hiihtelemään kotia kohti. Mutta kohta alkoivat maisemat näyttää oudoilta. Olinkohan ollenkaan menossa oikeaan suuntaan? Katsoin taakseni, eikä Rajonsaaressa ollut ollenkaan kallioita. Hups! Olinkin menossa Lempelänniemen väärää puolta, kylää kohti. Pitkäniemen rannat näyttivät niin samanlaisilta kuin Savonsaari. Onneksi huomasin harhailuni hetikohta. Pieni suunnanmuutos, ja siinä sitten olivatkin tutut maisemat.

Se pitkä lahti minut varmaan eksytti. Kuvittelin tulevani ulos metsästä Savonsaaren kohdalle, mutta lahti olikin enemmän vinossa kuin tajusin, ja vastapäinen metsä olikin Pitkäniemen eteläranta. Mutta hyvinhän siitä selvisin.

Oli tosi lämmintä ja riisuin pipon ja lapaset anorakin taskuun. Taas tuo jäätie! Onneksi on nämä piikit sauvoissa...-mut hei! Toisessa sauvassa ei olekaan piikkiä! Irronnut! Minne se on joutunut? Onneksi se oli ihan muutaman kymmenen metrin päässä ja ihan näkyvissä. Että sittten kotona voimme liimata sen takaisin. Yhdellä sauvalla hiihtäminen - se piikitön upposi aina hankeen eikä sillä voinut tyrkkiä - oli hiukan vaivalloista mutta ei se paljon haitannut.

Aurinko alkoi paistaa ja oli niiiin lämmintä ja mukavaa, etten ollenkaan olisi halunnut mennä kotiin sisälle. Niinpä hiihtelin Metsäahosen saareen ja istahdin sen rannalla isolle lämpöiselle kivelle ihailemaan naisemaa. Popsin sen ikivanhan retkipatukan. Muutama murunen tippui hiirulaisille.

Kauaa ei voinut siinä istuskella, tuli vilu. Pipo päähän ja... -missä lapaset? Ei missään! Olivat pudonneet taskusta, minne lie, vai kyllästyneet mököttämään pimeässä taskussa, mistä sen tietäisi, mutta ei niitä missään näkynyt. Täytyi siis hiihdellä ilman tumppuja kotiin. Käyhän se niinkin, kun ei pakkasta ole, ainakaan monta astetta.

Ennen kotilahtea pysähdyin ihailemaan lumettomia mäntyjä. Mutta mikä on tuo humina? Tuuli! Puut ovat heränneet talviuniltaan! Kevät!

18.12. 2x3 yötä jouluun

 

 Aamuisin on niin pitkään pimeää, että voi venyttää aamiaista vaikka kuinka kauan, koska aamuhan tulee vasta, kun aurinko nousee.

Aamiaisen ajaksi sytytän kynttilät, tai tuikut, eihän puhelimelta lehden lukemiseen muuta valoa tarvitse. Eikä aivojenherättelypeliin. Tänä aamuna aivoni kylläkin toimivat jo aamiaisaikaan hyvin, sillä nukuin makeasti jopa 7 tuntia. Mutta kellohan oli vasta 5? Katsoin ulos, aivan kuin sieltä löytyisi tähän mysteeriin ratkaisu, ja oih! Taivas oli pilvetön ja tähtösiä täynnä! Siispä nopsastinopsasti (koska taivas menee niiiiin nopsasti pilveen) vedin vaatteet päälleni, huopikkaat jalkaan ja lähdin pihalle.

Tämä kuva kylläkin on aiemmin otettu, kun kuu valaisi kaiken maagiseksi ja ripotteli hopeahelmiä hangelle, Pidän siitä kovasti ja halusin näyttää teillekin ihmeellisen yön. Aika pimeä se on, vaikka kuutamoinen.

Viikonloppuna satoi paljon lunta ja räntää, ja tuuli tuiversi, joten polkuni olivat melkein kokonaan umpeutuneet. Onneksi huopikkaissa on pitkä varsi enkä kastellut jalkojani kahlatessani kasvimaalle, josta näkyy eniten tähtiä. Siellä ne olivat, kaikki tutut, vaikka emme olleet pitkään aikaan nähneet toisiamme. Leijonan olen tänä talvena nähnyt vain kaksi kertaa, ja nyt se on jo kiivennyt korkealle etelän taivaalle.

Yritin talloa polkua paremmaksi, mutta talvihämärässä se oli vaikeaa, kun ei oikein nähnyt, missä se umpeenlumettunut polku kulki. Usein astuin sivuun ja, no niin, lunta meni huopikkaaseen. Se niistä kuivista jaloista!

Koira haukkui. Ei vaan kaksi koiraa. Punatulkku jutteli männyssä jotain unissaan mutta kukaan ei vastannut. Tähdenlento! Se oli suuri ja aika hidas, niin että ehdin jopa esittää toivomuksen, ennen kuin se sammui. Mitä? Tietenkään en kerro, eihän se silloin toteudu!

Eilen oli koululla myyjäiset ja kävimme hakemassa sieltä joulukuusen, ihan oikean metsäkuusen Karhulan tilalta kuulemma, ja se on nätti vaikkei ihan kaunis olekaan. Nostimme sen sulamaan viileään kellariin vesiämpäriin, niinkuin ohje kuuluu, ja tänä aamuna kun kävin sitä katsomassa, siinä ei enää ollut lunta. Ehkä sen voisi jo kantaa sisään? Mutta ensin aion leipoa jouluherkkuja.

Siinä kiehuu taatelimössö, ja siitä siis tuli taatelikakku. Sillä aikaa kun se paistui, leivoin sulkaaviipalepikkuleipiä, ja niillä sainkin pikkuleipälaatikon täyteen.

Vielä haluaisin tehdä pipareita ja ripustella niitä kuusen koristeiksi. Ja ehkä piparkakkutalon...-mutta ei nyt, koska on jo lounasaika. Ja lounaan jälkeen lähden ulkoilemaan, tallomaan pihapolut kuntoon niin että huomisen räntä/vesisade ei pilaa niitä ihan kokonaan. On niin mukavaa kuljeskella lumisella pihalla. Kun ei vielä uskalla järvelle hiihtämään.

On keskipäivä ja aurinko yltää juuri ja juuri kurkkaamaan vastarannan puiden latvojen yli.

Nyt ei polkujen poikki risteydy yhtään hiirenpolkua, vaikka aiemmin niitä on ollut useita. Siellä ne hiiret ja myyrät kipittelevät lumen alla suojaisissa tunneleissa, eikä nälkäinen varpushaukka parka saa helposti vatsantäytettä. No ei se kovin nälkiintyneeltä vielä näyttänyt siinä pensaan oksalla istuskellessaan, viime viikolla, vai oliko se jo edellisellä viikolla, en muista. Tiaisillakin on pulleat masut tuossa ruokinnalla kinastellessaan.

Kas niin, polut alkavat olla kunnossa! Ja aurinko jo laskee, onneksi jo muutaman päivän päästä päivä alkaa pidentyä.

Mutta kohta on joulu! Jospa leipoisin vielä yhden kakun...

Siellä se paistuu!

Dundeen kakun! Se on nimetty skotlantilaisen Dundeen kaupungin mukaan. Se on kiva kaupunki, siellä on upouusi Viktoria ja Albert -museo ja vanha tehdasmuseo Verdant works ja kaikista mielenkiintoisin on Discovery-laiva. Ja tietysti siellä saa Dundee-kakkua, ihanan hedelmäistä makeaa kakkua, jota turisteille myydään pienissä pyöreissä rasioissa. Sellaisen leivoin. Olisin halunnut maistaa sitä, mutta en halunnut leikata siitä palaa, kun se on niin nätti. Vein sen kokonaisena kellariin odottelemaan jouluvieraita. toivottavasti hiiret eivät syö sitä kokonaan.

glögitauko

Olin jo ihan nääntynyt kaikesta touhusta enkä edes ehdottanut Artolle kuusen sisälle tuomista, vaan istuimme katsomaan Miracle on 34th street -elokuvaa, sitä vanhempaa versiota. Uudemman katsoimme eilen. Ihan mukavia molemmat. Uudempi on enemmän nykyaikaa, mutta vanhempi on rauhallisempi ja jotenkin tykkään siitä enemmän. Varsinkin niistä miljoonista kirjeistä joulupukille.

Mutta nyt on kyllä jo päivä pulkassa. Jaksaisinkohan vielä muutaman kuvan tähän lisätä...-hyvää yötä!