Uusi päämäärä

 

Kun järvi näyttää tuolta ei kauheasti tee mieli lähteä hiihtelemään. Siksipä muistelen teidän kanssanne vielä yhtä hiihtoretkeä, tämän talven mukavinta. Tai oikeastaan kahta retkeä samaan paikkaan, Metsä-Rajon laavulle. Se on siis saari tuolla lähempänä Suvasveden avoimia aavoja, ja sillä on kaverina Aukea-Rajo, mikä on luonnonsuojelualue. Niiden välissä on Rajonsalmi, ja siellä piilossa on se laavu.

Pakkasin anorakin taskuun appelsiinin, kuori veitsellä halkaistuna neljään osaan, juuri niinkuin lapsuuden hiihtoretkillä. Ja oli eväänä yksi ikivanha eväspatukkakin, jos vaikka en jaksakaan hiihtää takaisin ja joudun jäämään sinne yöksi. Vaikka tiesinhän, että jaksan. On vaan niin hauskaa kuvitella jotain kamalia seikkailuja retkilleen.

Ensimmäinen ennennäkemätön juttu matkalla oli lintujen tanssipaikka.

Ei siinä näkynyt mitään syötävää linnuilla olleen, ehkä leikkivät piirileikkiä. Vai olikohan siinä vain yksi keväästä hullaantunut lintu juoksennellut päättömänä ympäriinsä? Senpä olisin halunnut nähdä!

Saarikaverukset nimeltä Kaksoset olivat tutut ennestään, melontaretkiltäkin, ja toissapäivänä hiihdin niiden välistä ja pysähdyin kuuntelemaan talitiaisen paikanvaltausviserrystä. Se oli ihan täydellinen titityy kahdella ti-tavulla. Jotenkin tykästyin niihin saariin, ehkä siksi, että olen itsekin kaksonen...

ja sitten, vähän matkan päässä näin kaukaisuudessa toisenkin saariparin. Ensi ajatus oli, että tuollako ne Rajosaaret ovat, mutta heti tajusin, että nehän ovat väärässä suunnassa ja väärässä asennossakin, taitavat olla liian pieniäkin. Sitten välähti mieleeni, että olisivatkohan ne ne Kaksoset, jotka karttaan on merkitty? Kaivoin karttalehden taskusta ja niinhän se varmaan on: Toiset Kaksossaaret! Onpas tässä nyt meitä kaksosia ihan laumoittain!

Siirryin vähän lähemmäs Lempelänniemeä etten vaan eksyisi sinne kaukaisten Kaksosten luokse. (Paikalliset älkää naurako! Maakravulle talvisellakin vieraalla järvellä liikkuminen on outo seikkailu!)

Mutta mitä ihmettä! Yhtäkkiä edessä oli jäätie. Ja se oli ihan jäässä. Kuinkahan näillä riukusuksilla pääsee siitä kaatumatta yli? Varovasti, varovasti, onhan sauvoissa terävät piikit. Vähän sitä kaatumista pitää varoa näin vanhuksena, vaikka ei osteoporoosista vielä merkkejä olekaan näkynyt.

Kuvassa tuo ei oikein näytä autotieltä, mutta on se; toisella reissullani näin auton ajavan sitä pitkin. En kyllä oikein ymmärrä, minne sitä pitkin pääsee. Jonkun kesämökille?

Sitten tulin laivaväylälle. Se oli minulle merkki: Tuossa heti toisella puolella on se Rajo. Vaikka eihän siinä nyt tarvitse laivan ohimenoa odotella, senkun vaan hiihtelen. Miksihän en ollenkaan ottanut kuvaa Metsä-Rajon hienoista kallioista? Olin varmaan niin innoissani kun olin päässyt melkein perille. Vaikka nyt pitäisi vielä löytää se laavu.

Päätin kiertää saaren etelän kautta, se puoli näytti kartassa mielenkiintoisemmalta.

Kuvassa vasemmassa reunassa on Metsä-Rajo. Nuo pienet saaret jököttivät siinä vieressä jonossa. Tuli mieleeni kartassa näkemäni Aukean Rajon kapea lisäke, jonka nimi on Rajon Ketvele. Netistä en löytänyt sanalle kunnon suomennosta, mutta ikivanhasta Nykysuomen sanakirjasta varmistui arveluni, että se tarkoittaa kannasta. Mutta mitä tarkoittaa Rajo? Onko se jokin viännös sanasta raja? Uskon niin, siihen asti kun joku oikaisee luuloni.

Saaressa on hienoja lahtia. Tämän lahden rannalla kasvaa upeita haapoja, vaikka kuvassa ne eivät kovin isoilta näytäkään. Toinen lahti on pidempi, se melkein jakaa saaren kahtia.

Ja sitten olinkin jo Rajonsalmessa. Mutta missä se laavu on? Onko metsässä piilossa niin etten löydä sitä? No varmaan tuossa:

Ainakin portaat ja laituri. Kai siellä laaavukin sitten on, kunhan vielä käännyn tuon laiturin ohi.

 

Ja olihan siellä! Ihanasti metsän painanteessa, suojassa maailman myrskyiltä.

 

Jätin sukset rantaan, mäntyä vasten nojalleen

Kipusin kovaa hankea pitkin ylös laavulle. Onpas se hieno! Hyvässä kunnossa, on pilkkeitä ja sytykkeitä ja tulitikutkin (jotka "unohdin" kotiin yönuotiota ajatellen). Ja halkovajassa halkoja, ja taaimmaisena ihan käymäläkin. Hirvi oli käynyt pusikossa syömässä. Vai ovatko nuo ihmisen jälkiä? Mutta miksi joku ihminen katkoisi oksia, kun puuvaja on täynnä halkoja ja syttyjäkin on valmiina?

Ne maisemat! Aukea-Rajo tuossa salmen toisella puolella. Ketvele on siellä takana. Puiden takana isompi selkä. Seuraavalla retkellä kierrän Aukean Rajon, ja siitähän ei näytä olevan kovin pitkästi niille kaukaisille kaksosille, ja siitä vähän matkaa eteenpäin on mielenkiintoisen muotoinen Kiviniemi...mutta hei, vähän rajaa unelmointiin!

Appelsiini maistuu hyvältä! Ihanat lapsuusmuistot! Ja uusi muisto: naistenpäivänä 2024 hiihdin Metsä-Rajoon.

Kotimatkalla ei tapahtunut mitään erikoista, siispä siirrymme kaksi päivää muistoissa eteenpäin toiselle Rajoreissulle.

Ja kas, sieltäpä löytyikin kuva saaren hienoista kallioista:

ja laavun lähellä kasvavasta "bonsai"männystä:

Toiselta matkalta lähdin kotimatkalle saaren eteläpuolta. Hirvi oli mennyt sen isomman lahden poikki metsään. Ehkä eilen. Lähdin sen perässä. Ei sitä näkynyt, mutta oli kiva nähdä saaren sisälle, vaikka vain puita talvihorroksessa. Tulin siis takaisin järvelle saaren toiselta puolelta ja sen enempää ajattelematta lähdin hiihtelemään kotia kohti. Mutta kohta alkoivat maisemat näyttää oudoilta. Olinkohan ollenkaan menossa oikeaan suuntaan? Katsoin taakseni, eikä Rajonsaaressa ollut ollenkaan kallioita. Hups! Olinkin menossa Lempelänniemen väärää puolta, kylää kohti. Pitkäniemen rannat näyttivät niin samanlaisilta kuin Savonsaari. Onneksi huomasin harhailuni hetikohta. Pieni suunnanmuutos, ja siinä sitten olivatkin tutut maisemat.

Se pitkä lahti minut varmaan eksytti. Kuvittelin tulevani ulos metsästä Savonsaaren kohdalle, mutta lahti olikin enemmän vinossa kuin tajusin, ja vastapäinen metsä olikin Pitkäniemen eteläranta. Mutta hyvinhän siitä selvisin.

Oli tosi lämmintä ja riisuin pipon ja lapaset anorakin taskuun. Taas tuo jäätie! Onneksi on nämä piikit sauvoissa...-mut hei! Toisessa sauvassa ei olekaan piikkiä! Irronnut! Minne se on joutunut? Onneksi se oli ihan muutaman kymmenen metrin päässä ja ihan näkyvissä. Että sittten kotona voimme liimata sen takaisin. Yhdellä sauvalla hiihtäminen - se piikitön upposi aina hankeen eikä sillä voinut tyrkkiä - oli hiukan vaivalloista mutta ei se paljon haitannut.

Aurinko alkoi paistaa ja oli niiiin lämmintä ja mukavaa, etten ollenkaan olisi halunnut mennä kotiin sisälle. Niinpä hiihtelin Metsäahosen saareen ja istahdin sen rannalla isolle lämpöiselle kivelle ihailemaan naisemaa. Popsin sen ikivanhan retkipatukan. Muutama murunen tippui hiirulaisille.

Kauaa ei voinut siinä istuskella, tuli vilu. Pipo päähän ja... -missä lapaset? Ei missään! Olivat pudonneet taskusta, minne lie, vai kyllästyneet mököttämään pimeässä taskussa, mistä sen tietäisi, mutta ei niitä missään näkynyt. Täytyi siis hiihdellä ilman tumppuja kotiin. Käyhän se niinkin, kun ei pakkasta ole, ainakaan monta astetta.

Ennen kotilahtea pysähdyin ihailemaan lumettomia mäntyjä. Mutta mikä on tuo humina? Tuuli! Puut ovat heränneet talviuniltaan! Kevät!

Hankikanto

 " -Kerro minulle lumesta, sanoi Muumipeikko istuutuen isän kauhtuneeseen puutarhatuoliin. Minä en käsitä sitä.

 -En minäkään, sanoi Tuutikki. Sen luulee olevan kylmää, mutta jos siitä tekee lumitalon, on talo lämmin. Sen luulee olevan valkoista, mutta toisinaan se on punertavaa ja toisinaan sinistä. Se voi olla hyvin pehmeää ja se voi olla kovaa kuin kivi. Mikään ei ole varmaa."

Tämän talven ensimmäinen hiihtoretki järvellä oli kamala. Lunta oli jään päällä puoleen sääreen ja sen alla kymmensenttinen vesisohjokerros. Kapeat latusukseni upposivat syvälle ja monot täyttyivät lumella. Ei se ollut hiihtämistä vaan typerää tallustelua, ihan väkisin piti päästä edes laavulle asti kun kerran matkaan lähdin.

Karhunkuvatukset laavun seinässä nauroivat minulle täyteen ääneen. Irvistin niille.

Kotimatkalla onnistui suksi jo liukumaan, mutta paikoitellen oli vettä ladulla niin että suksenpohjat jäätyivät.

Seuraavalla kerralla pääsin jo melkein kunnolla hiihtämään laavulle asti, ja siitä jatkoin pitkin metsätietä kuivemmille lumille.

Metsä on kaunis.

Asuuko joku tuolla hämärässä?

Kuusten runkojen välistä pilkistää aurinko

Pitsinnypläyspuut.

Ihanan loiva koivukuja-alamäki.

Siitä retkestä jäi hyvä mieli. Talvilaulut ja -runot muistuivat mieleen.

"Emo huolella käy, eikö lapsia näy kun ilta jo hangella hämärtäy..."

Ei, vaan: "Arto huolella käy, eikö eukkoa näy kun nälkä jo vatsaa ärsyttäy..."

Vaan sitten tulivat lumituiskut ja paukkupakkaset! Ja välillä taas suojakeli niin että järvessä oli taas kaksi jääkerrosta päällekkäin. Mutta nyt syntyikin päällimmäiseksi kunnollinen kestävä hanki! Oi autuutta! Oli iiiihanaa liukua hangella, välillä voi yritellä luisteluhiihtoakin (jota en ollenkaan osaa) kun suksi luisti kuin lentäen. Hankiaisella hiihdellen pääsee nopeammin kuin vedessä melomalla. Tai ainakin minä pääsen. Vaikka en kylläkään yleensä pidä kovaa vauhtia kun lumessa ja maisemissa on niin paljon ihmeteltävää.

kimallusta

 

jälkiä

 

 

 

 

jäätynyttä sulaa

ohutta kirkasta jäätä

jäätyneitä kuplia avannossa

avantoakvaario, jollaisesta en ollut ennen kuullutkaan!

Mutta olisi kiva, jos olisi joku päämäärä minne mennä, uusia maisemia. No tänään voisi mennä vaikka Huttujoelle, kun en ole nähnyt sitä talvella. Hiihdin Haisulin (sillä nimellä kutsun nykyään mielessäni Paskolampea) kautta, joku toinenkin oli siitä hiihtänyt, ja hirvi tallustanut, ja puput. Se toinen hiihtäjä oli mennyt siihen pieneen keltaiseen mökkiin, joka on Viitalahden rannalla. Minä hiihdin Huttulahdelle. Se näytti paljon pienemmältä kuin kajakissa istuessa.

Huttujoen lähelle en uskaltanut mennä, ja hiihdinkin sitten moottorikelkkareittiä pitkin metsän kautta joen rantaan katsomaan, onko joki sula.

 

joku oli popsinut käpyjä oikein urakalla

siinä se virtaa, ohuen jään alla

hieno jää

Mietin, hiihtäisinkö Huttujärventietä pitkin ja metsän kautta kotiin, mutta ehkä tie onkin sula? Käännyin siis ympäri ja lähdin kiertämään Viitaniemen ympäri kotiin.

sinistä valkoisella, valkoista sinisellä

upea aurinkoinen päivä.

Kiertelin Pitkäsaaren rantoja pitkin ja kas mitä löysin:

Saukko oli varmaan etsinyt - ja löytänyt - kalapaikan. Ja joku muukin oli kurkannut koloon. Minäkin.

huhuu, onko siellä joku?!

Aurinko lämmitti keväisesti ja hanki oli jo hiukan pehmennyt. Jostain kumman syystä hiihdin kuitenkin mieluummin hankiaisella kuin moottorikelkkareitillä:

"Muumipeikko mietti hetken talvea. Ehkä talvi oikeastaan johtuikin siitä, että kymmenentuhatta mörköä oli istunut maassa."

Maailmanlopuntaivas

Tänä yönä en saa unta.

Jostain oli taas mieleeni lennähtänyt maailmanlopun kauhukuvia, ja tiesin, että tällaisessa sisäisessä vapinatilassa ei uni tule.

Jotain rauhoittavaa, ehkä Yle Areenasta löytyy toisenlaisia ajatuksia aivojen askarteluksi.

Tiedetrippi? Ei.

Elävä historia? Ei.

Musiikkia? Kaija Saariahon Orion? Kyllä! Ei pelkkää musiikkia, vaan avaruutta, värejä, rauhaa, pauketta, ja senkin jälkeen rauhaa. Laitan kännykästä valon pois ja leijailen sängyllä pimeässä, ihmetellen ihmeellistä avaruudellista musiikkia. Löydän siitä jokaisella kuuntelukerralla uusia tähtiä, auringonpilkkuja, räjähtäviä planeettoja. Mitkä värit! Mitkä soinnut, tauot, glissandot!

Huomaamattani maailmanlopunajatukset ovat kadonneet aivoistani ja puhtaat sfäärit täyttävät kaiken takaraivolohkosta hypotalamukseen ja...- ja kas vain, selkärankaan asti.

Olen levollinen. Silmäni ovat tottuneet pimeään ja näen tähdet. Ooo, ajomies ja kaksoset! Viitsisinkö pukea päälle lähteä ulos katsomaan ovatko muutkin tähtikuviot näkyvissä? Orionia ei enää näy, se ilmestyy talvitaivaalle alkuillasta ja on jo laskenut levolle.

Mutta on niin hyvä olla täällä lämpimässä.

Mietin.

En kauan, kohta jo hapuilen pimeässä lämpöistä päällepantavaa, sormituntumalta, kaikki vaatteet tuntuvat erilaiselta, huopikkaat ovat omalla paikallaan, alakertaan on vieläkin 6 porrasta, tasanne, 11 porrasta, ja sitten ulos, kas, ovi ei olekaan lukossa.

Ulkona on valoisampaa kuin sisällä. Silmät ovat tottuneet yöhön.

Saunapolkua pitkin pääsee laiturille, olen pitänyt polun kunnossa, sillä käyn laiturilla usein. Sieltä näkyvät tähdet. Eivät kaikki, pohjoisen taivaalle näkyy paremmin järveltä, mutta sinne en nyt mene koska hangen alla on sohjoa, en halua huopikkaiden kastuvan.

Taivaalla ne kaikki tähtikuviot leijuvat.

Ajomies ja kaksoset liukenevat Kuopion kirkkaisiin valoihin, vain ylimmät neljä tähteä näkyvät kunnolla. Puiden latvojen yläpuolella on pilvireunus, tähdet piilossa sen takana.

Seison hiljaa, mitään ei kuulu, vain vaimea aivosähkön humina. Kaislikossa kahahtaa. lintu piipahtaa unissaan. Luonto hiipii sisälleni, puhaltaa pois viimeiset murheiden seitit.

Pilviverho alkaa nousta metsänrajasta korkeammalle, niinkuin taivaankansi jäätyisi. Keskitaivaalle muodostuu huurretta, niinkuin ikkunaan mutta harmaata.

Ison Karhun tassut huurtuvat. Pikkukarhun hännänpäässä loistaa vielä Pohjantähti.

Karhunvartijan jäätelötötterön pohjaan muodostuu reikä. Onneksi on pakkasta niin ettei jätski valu taivaalle.

Ilves, Leijonan kaveri, on naamioitunut jääkiteiksi.

 Hitaasti huurrepinta paksunee ja laajenee, vähitellen avaruus katoaa maata ympäröivän jääkuoren taakse.

Siellä se on, huomennakin, vaikka ehkä en sitä ensi yönä näekään, pilvien, huurteen, jään takia.