torstai 28. heinäkuuta 2022

Joko nyt?

 Tänäkin kesänä haarapääskyt tulivat meille "mökille" pesimään. Terassin katon alla on kaksi pesälautaa, ja tällä kerralla ne valitsivat eri laudan kuin viime kesänä. Minun mielestäni pesästä tuli suurempi ja hienompi kuin edellinen, vaikka emot näyttivätkin aluksi yrittävän rakentaa sitä sembramännyn neulasista. Hieno siitä lopulta tuli, munia haudottiin, reviirilauluja laulettiin antennin päällä ja lipputangon huipussa, ja hautojalle kannettiin herkkupaloja. Iltaisin pariskunta lenteli yhdessä järven yllä. Sitä oli tosi mukavaa katsella.

Munat kuoriutuivat. Sen huomasi siitä, että molemmat emolinnut kiisivät ympäriinsä keräillen ruokaa (hyttysiä, jes!) jälkikasvulleen ja lensivät kiiruusti pesälle tipauttamaan sen ammottaviin kitoihin.

Aluksi näytti siltä, että poikasia on peräti viisi kappaletta, mutta kahdella möykyllä ei ollut kita koskaan ammollaan, joten päättelin niiden olevan pesän koristeeksi savesta muotoiltuja antiikkisia patsasjäljitelmiä.

Kaksi kitaa aukesi jättimäisiksi aina kun poikaset kuulivat ruokakuljetuksen olevan tulossa. Kolmas, varmaankin viimeiseksi kuoriutunut, ei aina pysynyt tahdissa mukana. Mutta kun emopääsky huomasi tämän, se alkoi sivuuttaa suuret kidat ja antaa pienimmällekin vatsantäytettä.

Tätä jatkui monta päivää, ja joka päivä ruuanpyyntisirkutus muuttui kovemmaksi. Mutta jos ihmisiä (tai pupuja!) oli lähettyvillä, emo kirkaisi varoitushuudon, ja heti pesässä tuli hiirenhiljaista. Kun tulin ovesta ulos, sirkuttelin pesässä makaaville, ne vain katselivat ihmeissään. Mutta jos pysähdyin ja puhuin ihmisten kielellä, ne painautuivat pesän pohjalle näkymättömiin.

Nyt poikaset ovat kasvaneet niin isoiksi, etteivät  ne tunnu ollenkaan mahtuvan pesään. Kaksi suurinta istua nököttää kylki kyljessä pesän laidalla. Kolmas, pienin, on liikkuvaisempi, milloin pesässä, milloin pesälaudalla. Kutsun sitä mielessäni Pirtelöksi. Kaksikosta toinen tuntuu olevan Pomo, sieppaavan eniten ruokaa, levittäytyvän isosti pesän laidalle. Ehkä se on vähän isompi kuin toinen. Tai sitten se vain leveilee!

Emolinnut tuntuvat olevan kyllästyneitä ainaiseen ruuanhankintaan. Pesäkäynnit ovat harventuneet, ja ruokapala vain huiskaistaan aukinaiseen kitaan. Eikä pesää enää siivota, jätöksiä kuljeteta pois, vaan pesän alle on kertynyt iso läjä mustavalkoista töhnää! Yak, ikävää siivottavaa!

Poikasilla on jo isot siivet, ja ne sukivat siipiään ja siloittelevat mustia kaulureitaan ahkerasti. Jokaisella on vähän erilainen kauluri kuin toisella, siitäkin ne erottaa, jos ei luonteenpiirteistään. Pirtelön kauluri on alaspäin kapeneva, Pomon pyöreä ja leveä. Kolmannen jotain siltä väliltä, mutta sillä on lyhyt musta viiva rinnassaan. Se ei ole saanut nimeä, se on jotenkin niin tavallinen lintu. Mutta eihän se ole mikään linnun nimi, Tavallinen! Ehkä se vielä ilmaisee nimensä ennenkuin lentää pois.

Poikaset ovat siinä pesän reunalla siipiään räpytellessään huomanneet ulkomaailman. Pomo seuraa kaula pitkällä katseellaan jokaista ötökkää, joka lentää terassin katon alle. "Tuon kun saisi suuhunsa!" se tuntuu ahneesti ajattelevan. Mutta ei se vielä luota siipiinsä niin että uskaltaisi hyökätä otusten kimppuun. Pirtelö sen sijaan kurkkii ahkerasti pihalle katon reunan alitse. Se varmaan kaipaa lisää liikkumistilaa. Pesässä makoileminen kyllästyttää sitä. Ja kyllä! Eilen se teki pikkuisen pyrähdyksen pesän vieressä ihan omilla pikkuisilla siivillään. Toiset poikaset olivat aivan ihmeissään, ällistynteitä ehkä, että tuollaistakin voi siivillään tehdä, eikä vain pöllytellä höyheniään. Pirtelö sen sijaan oli innoissaan, hyppeli edestakaisin pesän reunalla ja pesälaudalla, ja kohta se lennähti toiselle pesälaudalle istumaan. Ja takaisin pesään, painui pesän pohjalle näkymättömiin. Aikamoinen järkytys varmaan olikin tajuta, miten ihmeellisen vapauttavaa on lentää!

Laittelin ruokaa keittiössä. Kun vähän kumartuu, ikkunasta näkee hyvin, mitä pesässä tapahtuu. Istuin välillä keittiöjakkaralle tuijottamaan poikasia, ja siellä siivet räpisivät, kaikki kolme venyttelivät sulkiaan yhtaikaa! Emo tuli tuomaan ruokaa, mutta ketään ei kiinnostanut. Taisi emo syödä itse herkkuhyttysensä. Ja silloin se tapahtui! Pirtelö lensi ulos maailmaan emon perässä! Riisinkeittovesi sihisi hellalle, mutta oli ihan pakko seurata, tulisiko Pirtelö kohta takaisin. Ja tulihan se! Sekä isä- että äitilintu saattoivat karkulaisen takaisin pesään, varoittelujen ja moitteiden kera! Ei vielä ole aika, olet vielä liian pieni, pysy pesässä! Järkyttyneinä katselivat toiset poikaset, kun Pirtelö painui pesän pohjalle häpeämään.

Tuli ilta, ja kaikki kolme poikasta mahtuivat kuin mahtuivatkin pesään yhdessä nukkumaan. Emoja ei näkynyt. Ehkä ne olivat rauhoittumassa ahkeran työpäivän jälkeen, liitelemässä taivaan tuulissa.

Tänä aamuna kun heräsin, kaikki kolme poikasta istuivat vieretysten pesän reunalla. Toisella pesälaudalla näkyi emo nukkuvan. Poikaset vaikuttivat siltä, että nyt lähdetään! Mutta toinen emolintu lensi pesälle, tyrkkäsi aamiaista johonkin kitaan ja visersi "kvi-vit! ei vielä! Ensin syödään aamiainen!"

keskiviikko 13. heinäkuuta 2022

Savon Riviera

Keväällä me ostettiin uudet pyörät. Semmoiset sähköpyörät, siis sähköavusteiset pyörät, ei niillä polkematta mihinkään pääse, muuta kuin alamäkeen.  Ihan tavallisesti sillä ajellaan, mutta kun tulee ylämäki eikä oikein meinaa jaksaa, voi painaa pikkuista nappia, ja jopas muuttui mäen nousu helpoksi. Pieni ylämäki. Isossa voi painaa nappia kaksi tai kolmekin kertaa, jos oikein tiukalle menee.

Ajelemme siis sinne tänne tässä lähiseudulla. Vaikka olihan aika kamalan kuumat ilmat muutama viikko eikä silloin jaksanut mihinkään mennä muutakuin järveen. Eräänä aamuna poljimme Ritoniemen tietä tutkimaan. Ihan hauska tie se oli mutta sitten tuli vastaan ajokielto ja käännyimme ympäri. Siinä oli useita autoja parkissa ja mietin, onko siellä jotain onkijoita vai lenkkipolku vai mitä. Kovasti teki mieleni lähteä Ritoniemeä tutkimaan, sillä kartasta näin, että se oli pitkä ja kapea, Ja toinenkin niemi siinä oli ja siellä lapinraunio. Semmoinen olisi kiva nähdä. Jos siinä jotain näkemistä vielä on.

Nyt sitten ilmat vähän viilenivät, ja kun "mökillä vieraileva" Esikoinen kaipasi liikuntaa, ehdotin, että mennään katsomaan, mikä se Ritoniemi oikein on.

Parkkeerasimme siihen kahden muun auton perään ja lähdimme pientä tietä eteenpäin, kauniiseen männikköön. Ja kohtahan selvisikin, mikä paikka se oli:

leirintäalue! Varmaankin entinen sellainen, koska tervetulotoivotus oli piilotettu Punaolion taakse. Itkevän Punaolion, eli siis on surullista, että leirialue ei enää ole käytössä. Niin oli minustakin. Männikkö aukesi upealle kuunsirppihiekkarannalle, istahdin keinuun (se ei ihan hajonnut, mutta kovia vauhteja en uskaltanut ottaa!) ihastelemaan maisemaa.
Ranta oli ihan siisti, melkein teki mieli kävellä paljasjaloin.


Lähdimme kävelemään pitkää niemeä kohti. Vasemmalla oli piiiiitkä laituri, rannan suuntainen,


ja googlasin, että siihen oli muinoin 1970-80 -luvulla tullut joka päivä kaksi laivavuoroa Kuopiosta! Ja siinä oli ravintola ja tanssilava, jotka jäivät meiltä näkemättä, kun luultiin, että se on jonkun koti! Jotain rakennuksia oli varmaankin sillä hiekkakentällä, missä nyt törrötti betonirautoja ja hevonhierakoita.

 Metsikön keskellä seisoi kolme lipputankoa.
 Ajattelin, että olisi hauskaa tehdä jotkut kivat liput ja nostaa ne tankoihin. Ehkä paikka saisi hieman iloisemman ilmeen. Mutta joo, eihän ne ole minun lipputankojani.

Taivaalle nousi musta pilvi, mutta eipä siitä sadetta saatu kuin pari pisaraa. Kannusruoho näytti melkein pelottavalta siinä valaistuksessa.

Niemen toisella reunalla, siis rannalla, oli rapistunut mökki ja aika hyväkuntoiselta näyttävä saunarakennus.


Keittiön upeista kivilaatoista muurattua hella/takkaa en olisi uskaltanut käyttää.
Mökkejä oli alueen parhaana aikana 70-luvulla 60kpl! Sähköistettyjä karavaanipaikkojakin kymmenkunta, mutta nyt ne kasvoivat männyntaimia.

Järvimaisemat olivat kauniita


samoin mäntykangas



Polku kulki aivan niemen kärkeen asti, noin kilometri sinne oli matkaa. Ja kaikenlaista tavallista kivaa siellä näkyi:







Melkein niemen kärjessä kasvoi muutamia komeita mäntyjä:


Mietin: täällä asuivat lappalaiset, Saamen kansa, ennenkuin me lantalaiset ajoimme heidät pohjoiseen. Miten kauniit asuinpaikat heillä olikaan! Olen vähän häpeissäni ihmiskunnan puolesta. En sano: niinhän kaikkialla on aina tehty, valloitettu lisää asuinsijaa. Toivon että ihmiset joskus viisastuvat.

Aivan niemenkärkeen emme menneet, sillä siellä varoitteli rantasipi poikasiaan ihmisvaarasta.

 

 Ritoniemen hiekkaranta edestäpäin:


ja sivulta:



Vuonna 1973 teimme pyöräretken Päijänteen ympäri. Yövyimme teltassa jossain Jyväskylän lähellä. 1974 pyöräretkellä olimme yötä Tohmajärvellä ja Juukassa. Ehkä olisimme suunnitelleet 1975 reitin Ritoniemen kautta  (jos olisimme tienneet kuinka hieno leirialue täällä on!), ellei Esikoinen olisi syntynyt juuri kesäkuussa...



Asiaa (aika vanhaa): https://www.savonsanomat.fi/paakirjoitus-mielipide/3425269

           https://yle.fi/uutiset/3-9043398

Heippa!

 Tähän päättyy tämä juttelublogi. Jos haluat lukea lisää höpöttelyjäni, siirry seuraamaan tätä: https://kotiankkurissa.blogspot.com