Kerran Skotlannissa kävelin vuorilla, en muista tarkalleen missä, mutta sen täytyi olla lähellä Kinlochia koska olin yksin matkassa. Saavuin pienelle lammelle ja istahdin sen rannalle ihmettelemään luonnon kauneutta. Oli pilvinen päivä, mutta pilvet olivat haihtumassa.
Lammen vesi oli pikimustaa. En muista koskaan ennen nähneeni niin mustaa vettä ja mietiskelin, miksi se oli sellaista. Aivan kuin jotain tiivistä massaa, niinkuin sen päälle voisi mennä kävelemään.
Äkkiä veden pinta alkoi väreillä ja sen pinnalle ilmestyi pientä kimallusta. Vähitellen kimallus laajeni, suureni ja syveni, tuntui, että vesi keveni ja täytti ympäristönsä ihmeellisellä valohunnulla, jollain taianomaisella. Aivan kuin luonto olisi halunnut sanoa minulle jotain. Mutta en ymmärtänyt mitä. Katselin vain lumoutuneena luonnon eloon heräämistä.
Vähitellen lammen vesi muuttui kirkkaan läpinäkyväksi niin että voin nähdä kivet ja ruohon lammen pohjalla. Veden pinta häilyi vaalean sinisenä. Pilvet olivat poissa, taivas sininen.
Mietiskelin tätä tapausta usein tänä syksynä, kun tuntui, että pimeyttä alkaa olla jo liian paljon. Ja ajattelin sanaa valkeus. Lammen rannalla istuskellessani ei ollut pimeää, ei yö, sillä Skotlannissa kävelin vain päivisin. En muista, ajattelinko lammen rannalla sanaa valkeus, mutta tunsin sen. Ja se täytti minut kokonaan, ja tunsin olevani osa ympäröivää maailmaa. Siis Maailmaa.
Ajattelen, mahtaakohan pohjoisen asukkailla olla samanlainen tuntemus kun aurinko ensimmäisen kerran nousee näkyviin pitkän kaamoksen jälkeen.
Tämän tarinan minulle inspiroi juuri kuuntelemani J.S.Bachin musiikki, jossa tapahtui juuri näin. Vaskien valo kohosi gambojen ylle ja valkeus koitti ylen suurella riemulla! Uskon, että Bach on joskus kokenut samanlaisen valaistumisen kuin minä siellä lammella.
