Viime yönä

Flunssa on ikävä juttu. Mutta se tilanne, jossa tämän sain oli tosi mukava, Etelänmatkalla, kun lähes koko lähisuku oli paikalla, lapset ja lapsenlapset lisukkeineen.

Jos ei olisi tällaiset korvat. Nämä kun eivät kestä flunssaa vaan tulehtuvat, ja mitään en niin kamalasti inhoa kuin korvasärkyä. Onpas mulla helppo elämä, joku voi ajatella, mutta niin se vaan on: jotain inhoaa. Joku inhoaa hämähäkkejä! Onpas outoa! Niin ihania otuksia!

Nyt meni kyllä hukkateille tämä juttu, mutta syytetään siitä flunssaa.😉

Niin. Kun minulla on flunssa, nukun nojatuolissa, jotta korvat eivät tulisi kipeiksi. Tuoli on semmoinen vanhusten nojatuoli, jonka selkänojan saa sähköllä ihan mihin asentoon vaan, ja sitten sen saa myös kippaamaan istujan lattialle. Tarkoitan siis pois tuolista ilman ähinää. Jos haluaa. Minä en ole vielä niin vanha. Minä vain nukun siinä tuolissa kun on flunssa. Ja joskus muulloinkin.

Tuo oikeanpuoleinen on minun tuolini. Ne ostettiin Kinlochlevenin mökin sähkötakan eteen ja tuotiin sitten tänne maiseman aitiopaikalle. Kuten huomaatte, kuva ei ole viime yöltä.

Nukuin kyllä ihan hyvin, ihan 6 tuntia, kun otin yhden panadolin. Mutta sitten heräsin. Ja maisemaikkuna oli nimensä veroinen, ihmeellinen kuutamomaisema avautui flunssaisten silmieni eteen.

Kännykamera ei kylläkään itse saanut siihen tarpeeksi valoa, joten autoin sitä. Mutta pilviä kertyi yhä enemmän, eikä toista kuvaa enää saanut oikean väriseksi:

Mutta oikeastaan, hei, tämähän on kuin maalaus! Aika upeita nuo pilvet, kuun edessä. Saisikohan niitä enemmän näkyviin...

-noin! hienoja! ja kuukin näyttää enemmän itseltään. Ihanat yövärit.

(En yhtään ymmärrä sitä intoa, millä jotkut ovat muuttamassa kuuhun. Käyttäisivät mieluummin ylimääräiset kolikkonsa (ts. miljardinsa) tämän meidän yhteisen maapallomme pelastamiseen. Ei siellä kuussa ihan heti ilman Tellusta pysty kuitenkaan elämään. Ja kauanko täällä elämä vielä säilyy...)

Mitenhän tämmöinen nyt yhtäkkiä putkahti mieleeni näin ihanan maiseman edessä?

 Toisesta ikkunaruudusta näkyy tällainen maisema. Kuu valaisee resuiset pilvet niin että puut (kaikki heidän vihreytensä, kts P. Haavikko) näkyvät syksyisinä ja vähän keltaisinakin.

Kuu laskee

Mutta eipä tulekaan täysin pimeää, sillä keskitaivaalla ei ole pilviä ja tähdet syttyvät! Tai siis tulevat näkyviin, eihän ne nyt päiväksi sammu, hehe!

Tähtitaivaasta tämä kamera osaakin ottaa paremmin kuvia. Mutta tässä nyt on tähtien edessä puita ja pensaita, kun tästä nojatuolista katselee. Tai ehkä kamera tykästyi ottamaan taidekuvia.

Näkyyhän siinä puut sivuissa, ja keskellä avoimen taivaan yllä tähti kuin joulukuusen latvassa. Mikähän...-sen on pakko olla Betelgeuse! Koska tähän aikaan yöstä Orion on varmaankin jo juossut tuohon kohtaan taivasta. Saisinkohan toisen kuvan paremmasta kulmasta...

-no eipä juuri, mutta hyvällä mielikuvituksella siitä voi löytää Orionin vyön ja kaasusumun. Ja katsokaa noita värejä! Keltaista ja sinistä ja pinkkiä! Hieno kuva, kamera! Kiitos!

Hups! Taisi tulla harhalaukaus! Eikös olekin vähän flunssatautisen näköinen olio?

Mutta minkähänlaisia kuvia kamera saisi tästä huoneesta sisältä, kun täällä on noita kaikenlaisia merkkivaloja joka puolella?

seinä ilman valoja, niinkuin tähtitaivas

seinä jonkun merkkivalon paisteessa

Tuohan on kuin tähtisumu! Joku jättiläisaurinko on juuri räjähtänyt! Onkohan siinä mustia aukkojakin? Aika hieno!

Ruokailutilan ikkunasta ulos kamera ei halua ottaa kuvaa. Mutta nyt! Tiellä ajaa auto! Pian pian, kiirehdin, mutta en ehdi saada siitä kuvaa. Oletteko nähneet, kun auto ajaa puiden takana ja valot välkkyvät puiden runkojen välistä? Eikö olekin ihmeellinen näky? Se jäi nyt kuvaamatta. Täällä päin ei tähän vuorokaudenaikaan kovin useita autoja kulje, mutta jään kuitenkin odottamaan. Otan mukavan asennon, kamera valmiina, ja nukahdan.

Uneeni kuulen askeleita, kolinaa, rapinaa ja räps! Valot syttyvät.

Ukkoseni on noussut hakemaan aamulääkkeitä. Ai nytkö on jo aamu?

Ikkunasta heijastuu ikkuna. Ei ohiajavaa autoa.

ps. Jaksoit lukea tänne asti sekavan flunssayöjuttuni! Olitpa tarmokas! Kiitos!

Migmatiittia etsimässä

Esikoiseni suositteli minulle tätä kirjaa:

Innostuin! Jo muinoin Kaliforniassa kiinnostuin geologiasta, kun siellä oli niitä maanjäristyksiä ja vuoria ja merenrantoja. Jotain pikkuista opin sieltä täältä, ja sitten Skotlannissa vielä lisää, mutta se kaikki oli englanniksi ja meni välillä liikaa yli ymmärryksen. Ja nyt tässä on tämä kirja, jota olen kaivannut. Ja vielä ihan uuden uutukainen. Sain vähän aikaa odottaa sitä kirjaston jonossa, ja minun jälkeenikin joku halusi sen lukea, joten oli vain kuukausi aikaa syventyä tähän uskomattoman hienoon teokseen. Luin sitä niinkuin oppikirjaa, luvun päivässä, jos jaksoin, oli se niin tiivistä tekstiä, eivätkä läheskään kaikki asiat pysyneet jo lahoavassa päässäni. Mutta jotain sinne ehkä tallentui.

Ja nyt kun tiedän, että tällainen kirja on olemassa, voin tarpeen tullen lainata sen uudestaan. Sillä se ylitti kaikki odotukseni. Luin sitä kuin lapsena satukirjaa. Silmät pyöreinä ällistyksestä.

Siinä Savon luonnon tutkimuksessa, jonka netistä löysin, kerrottiin, että Hiisivuorella kalliot ovat osittain migmatiittia. Sellaista kalliota, jossa kiemurtelee toisenvärisiä juovia. Siinä kivisulaa on työntynyt toisen kiven koloihin, ja sitten joku maanmullistus on vääntänyt sen kiemuralle. Monesti ihailin sellaista kalliota Seurasaaren rannoilla, ja ihmettelin kovasti, miten se on voinut syntyä. Kun enhän silloin tiennyt edes, että kivi voi sulaa.

Ja nyt siis halusin tietenkin mennä etsimään Hiisivuorelta migmatiittia. Tai no, eihän siellä Hiisivuorella mitään kalliota näkynyt, kaikki oli sammaleen peitossa. Mutta ehkä niillä toisilla kukkuloilla näkyisi.

Siispä lähdin taas metsään.

Ensin menin Rummukka -nimiselle mäelle, sille, missä on se linkkitorni,

vai mikä lienee. Vaikka ei siinä kartan mukaan olekaan avokalliota, mutta jospa olisi maisemia!

No ei ollut maisemia, eikä yhtäkään kallioplänttiä osunut retkelleni. Mutta muuta hauskaa kuitenkin:

kaunis koivikko

 

sieniä, vai olivatko ne kääpiä

 

 

sammalta

 

 

sammalta

sananjalkoja, joista tuli mieleen Kinlochlevenin Meall an Doire Daraich (suomeksi vaikkapa tammitiheikkö möykkyisen kukkulan rinteellä). Siinä kasvoi aluksi villiintynyt rhodotiheikkö, ja kun se oli poltettu kuoliaaksi, siihen nousi mahtava sananjalkakasvusto, joka oli syksyllä upean punaruskea.

Ja vielä siellä kierrellessäni näin "kukkivaa" lehtijäkälää. Tosi kaunista, sellaista en ennen ollutkaan nähnyt.

Ei, en sentään eksynyt vaikka kiertelinkin sinne tänne. Eipä siellä olisi voinutkaan eksyä, kun linkkitorni humisi kaiken aikaa.

No eihän sieltä sammalikossa mitään migmatiittia löytynyt kun en sentään raskinut repiä sammalia pois. Seuraava etappi on sitten se pieni kallioalue Hiisivuoren vieressä, tien toisella puolella, missä karttaan on merkitty avokallio. Siitä hiekkakasan kohdalta lähti hyvä polku, ja voi miten kaunis metsä sieltä löytyi!

Olipa siitä jonkinlainen näkymä Hiisilahdellekin, puiden välistä, kun tarkasti katsoi:

Puolukat olivat tosi makeita. Aurinko paistoi. Sammalet ja jäkälät peittivät ihanasti avokallion, joka ilmeisesti oli siellä alla.

No eipä se haittaa! Mitä väliä oikeastaan on yhdellä migmatiitilla näin kauniissa maisemassa näin kauniilla ilmalla, niin ajattelin ja aioin istahtaa evästelemään, kun -lips! jalkani lipsahti mehevältä sammaleelta ja luulin jo molemmista jaloista luita katkeilleen, niin kovasti sattui! Oikeaan polveen, vasempaan sääreen. Istuin ja hengitin syvään, rauhallisesti. Niin pitää kuulemma tällaisissa tapauksissa tehdä.

Sitten nostin lahkeet ylös: oikea polvi tuntui rikkinäisemmältä, mutta ei siinä ollut kuin pieni nirhama. Vasempaan sääreen ilmestyi vähitellen golfpallon kokoinen verenpurkauma, mutta ei se ollut yhtään pipi. Kaivoin repusta vesipullon ja painoin sen kylmällä poskella veripaakkua, se näytti pienenevän, mutta veri taisi virrata säären sisällä kohti varpaita, sellainen leveä musta virta valui nahan alla alaspäin.

Kun olin ihaillut sitä tarpeekseni ja pääni oli selvinnyt järkytyksestä söin eväät ja ihastelin maisemaa. Voi sentään! Olisinpa mielelläni tutkistellut tätäkin mäennyppylää vähän kauemmin. Ja poiminut nuo makeat puolukat. Mutta ehkä on parasta lähteä kotimatkalle. Onneksi eivät nuo jalat sentään poikki menneet! Ja onneksi pyörä kulki kevyesti.

Varmasti tulen tänne vielä toistekin!

Ja ps: Kyllä, minulla on puhelimessa 112. Ja tästä päivästä lähtien taas jo paljon mualimaa nähnyt ensiapupussukka repussa.