Museo on muistelua varten

Yhtäkkiä teimme toisen "lomamatkan" Kuopion kaupunkiin. Arto halusi Mustaan Lampaaseen syömään. Niinpä sitten varasimme yöpaikan rautatieaseman yläkerrasta ja lähdimme matkalle.

Majapaikka oli mukava, puoliräjähtänyt huone , jonka ikkunasta ei ollut järvinäkymää. Mutta eihän me siellä huoneessa aikaa vietetty, vaan lähdettiin kaupungille, kun ilmakin oli ihana. Mutta kaupunki oli talven jäljiltä siivoamaton, pölyinen, ja jalkakäytävät paksun hiekkakerroksen peitossa. Ja koska ison hautausmaan isoja puitakaan ei oikein voinut ihailla, kun polut olivat jäisiä tai mutaisia, menimme toisena päivänä museoon.

 Korttelimuseo on tosiaan kokonainen korttelillinen vanhoja puutaloja, ja niiden keskellä kivan näköinen piha, jota haluan ehdottomasti mennä katsomaan, kun sireenit kesällä kukkivat.

Taloissa pihan ympärillä on erilaisia museoita: Säätyläiskoti, apteekki, kutojan tupa ja räätälin verstas, suutarin verstas ja hellahuone sekä iso talo, jossa oli vaihtuva näyttely.

Aloitimme säätyläiskodista, koska siellä myytiin pääsylippuja.

Ensimmäiseksi huomasin nurkassa piippuhyllyn. Siitä tuli heti mieleen Alastalon salin piippuhylly, jonka ääressä kapteeni Härkäniemen piipunvalintaa lukija saa seurata kokonaisen luvun verran, ja vähän päällekin. Näin hienoa piippuhyllyä en ole koskaan nähnyt! Enkä noin pitkävartista piippua. Miksi se on noin pitkä? Saako siitä paremmat henkoset? Kuinka sitä jaksaa imeä?

 Varoitus: Tässä jutussa katsellaan vanhoja tavaroita ja muistellaan niitä juttuja, joita sattuu minun mieleeni pomppaamaan. Jos vanhat esineet ja muistot eivät kiinnosta, kannattaa jättää juttu lukematta.

Jostain kumman syystä tämmöisissä vanhoissa hienoissa taloissa minun tekee aina mieli kurkkia ikkunasta ulos. Niinkuin Englannin kartanoiden ikkunoistakin, joista oli kyllä upeat näkymät laajoihin puistoihin ja puutarhoihin. Tästäkin talosta oli kivoja näkymiä sinne korttelin sisäpihalle.

Ja näkymät oli kehystetty hienoilla pitsiverhoilla, tai niinkuin alakuvassa verhoasetelmalla. Samantyylinen oli siellä muikkuravintola Sampossa, vaikkakin raskaampi. Ja tuo araukaariapuu! Siitäköhän tulivat mieleeni Englantilaiset kartanot, koska niiden pihalla kasvoi monesti tuollaisia "hiukan" suurempia, joita täytyi katsoa niska kenossa.

Seuraavassa kuvassa on Minna Canthin sohvaryhmä. Kuvitelkaa vanha matami tuohon istuskelemaan ja keskustelemaan intelligenttien vieraittensa kanssa.Vai olikohan tuo sohvaryhmä jo hänen Jyväskylän kodissaan? Ja kaikki seitsemän lasta pomppimassa sohvalla ja tuoleissa, leikkimässä Peppi Pitkätossun "ei saa koskea lattiaan"-leikkiä?

 

(Hei! sataa lunta! Kevät keikkuu...)

Tästä hienosta kakluunista mietin, onko se hollantilaista tekoa, kun on sinivalkoinen. Mutta ei kai, koristelu ei ole ihan hollantilaisen näköistä. Siinä on kaksi pegasosta leyhyttelemässä siivillään, ja niistä tulee aina mieleeni Skotlannin kansalliseläin: yksisarvinen! Senkin, siis yksisarvisen, vuoksi tykkään kovasti Skotlannista...

Seuraavassa talossa oli vaihtuva näyttely, jossa nyt oli Kuopiolaisesta jalkapallosta kertova näyttely. Enimmäkseen siellä oli seinällä kaikenlaisia jalkapallojuttuja, joita en jaksanut lukea. Ja paljon kiiltäviä pokaaleita kaapeissa ja hyllyillä. Tuo oli hyvä kuva:

 pallotkin niin sopivasti siinä näytteillä.

Ja sitten siellä oli tämä! Jukka Virtasen (kuopiolaisen!) sanoittama viisu, jota kuulemma lauletaan aina KUPSin otteluissa. Kuuntelin sen Youtubesta. no. Täytyy sanoa, että englantilaiset jalkapallo"viisut" ovat energisempiä, mahtavanpia, mikä se oikea sana nyt onkaan? Mutta kyllä KUPSin laulu paremmin suomalaiseen suuhun mahtuu.

Pienessä keltaisessa talossa oli hauskat ikkunat, ja tässä sattui olemaan tyylikäs heijastus!

 Hienot varjot apteekin portailla!

Apteekissa oli seinällä juttuja, ja yksi oli tällainen, meidän kotikylän historiaa, eläinten parantaja Hanna Savolaisesta. Siinä puhutaan Vehmersalmen kotiseutumuseosta? Onko sellainenkin olemassa, en tiennytkään!

Apteekkarin konttorissa oli upea nahkatuoli, ja kirjatkin nahkakantisia, jotain lääketieteellisiä opuksia. Mieluummin istuskelisin tässä lukemassa hauskaa pokkaria.

Tuollaisen keskihyllyllä olevan lääkepullon sain yo-kirjoitusten aikaan nuoremmalta isoveljeltäni (joka silloin opiskeli lääkäriksi). Reseptissä sanottiin:"Apituuran troppeja. Tarpeen vaatiessa yksi troppi kaikille." Tropit olivat lontoon rakeita. Hyvin toimiva resepti!

Aika upea laitos! Sillä varmaan tehtiin jotain lääkkeitä.

 

Tämmöisiä kivoja lasiesineitä oli meidän koulussakin. Tosi tyhmää oli, että pojilla oli kemiaa kaksi tuntia enemmän kuin tytöillä. Meidän piti sen aikaa opetella kokkaamaan sievät (kammottavat) itse tehdyt kotimekot päällä. Ja hui! kerran (tyttöjen tunnilla) syttyivät verhot palamaan! Onneksi opettaja oli nopea ja sai palon sammutetuksi omin paljain käsin!

Tämmöisiä koristeita roikkuu syyskesäisin meidänkin seinillä. Mutta ei tietenkään ikkunan edessä.

Onpas söpösti aseteltu näytteille tämä santpaulia. Meidän ensimmäinen kasvi täällä  Kilikalassa oli juuri santpaulia, jonka saimme naapurilta. Kiitos! Yritän epätoivoisesti saada sen vielä kukkimaan.

Nyt ollaan 1930-luvun kodissa. Radiossa juuri selvitettiin Suomen ja Neuvostoliiton ei niin kivoja-asioita.

Tämäntyylinen, vaikka isompi ryijy (tämä oli jotain 50x50cm) oli mummolan seinällä, ja mietiskelin, mitä kuviot oikein tarkoittivat, kun kuvioilla usein on joku salainen merkitys. Samaa mietiskelyä tein tätä ryijyä katsellessani.

Pikkutyttönä joskus vierailin vanhempieni kanssa vanhojen sukulaisten luona, ja siellä oli kahvimylly, ei ihan näin hieno. Mutta hämmästyksekseni vanha mies jauhoi sillä kovaa leipää. Kun  hampaillaan hän ei enää pystynyt sitä pureskelemaan.

Räätälin verstaan suuren uunin edessä nökötti lajitelma silitysrautoja. Onpa siinä silittäessä hauikset kasvaneet!

Räätälin vaatepuulla roikkui valmiita vaatteita. Tai tuo takki, jossa on hienot kaluunat, varmaankin tarvitsee huoltoa, kun yksi nappi on kadoksissa. Onkohan samanlaisia vielä olemassa?

Kas vain! Nappilaatikossa on juuri samanlainen! Onkohan se tästä takista irronnut?

Seinällä roikkui hyvin käytetty kärpäsläppä ja hei!

Meillähän on samanlainen! Luulin, että tämä meidän on joku nykyaikainen läppäversio. Siinä lukee: häiriönpoistaja.

Tästä pienestä taulusta ei mieleeni tullut musiikki, vaan Hieronymoksen luostari Lissabonissa. Siellä näin ensimmäisen kerran kauniin luostarin puutarhan hienoine pilareineen, tuollaisen, joka on viulunsoittajan taustalla. Ja tietenkin sitten alkoi päässä soimaan tämä "luostarin puutarhassa", ei aavistustakaan...-no wikipediahan sen kertoi, että säveltäjä on Albert Ketelby.

Kirjailut ovat hienoja, mutta uutiset taitavat jo olla eilisiä..

Tässä kiikkustoolissa kelpaa levähtää. Ikkunasta on näkymä korttelin pihamaalle.

Kutojan pirtissä on kauniit kangaspuut. Sirommat kuin ne, joilla itse kudoin mattoja ja liinoja, ne mummolan vanhat.

Ajatelkaas, että tämmöinenkin esine on joskus ollut tuikitarpeellinen! Siis pannumyssy. Siis muistatteko, että ennenvanhaan kahvi keitittiin hellalla ja pidettiin lämpimänä pannumyssyn alla? Oi aika ihanin! Hauska tuo kuva: kukkakaaliako siinä ostetaan torimyyjältä?

Olisipa hauska nähdä se kakku, joka on tässä vuoassa paistettu!

Joskus 60-luvun alussa meille kotiin ilmestyi tuollainen "konevispilä".  Silläpä saikin kerman nopeasti vaahdoksi! Mutta se oli kyllä vähän modernimman näköinen.

 Eipä tämä taulu markkinoilla kovin arvokas olisi, mutta onhan se nätti. Niin sopusuhtaiset kehykset, ja kuvassa jonkun oma koti kullan kallis. Sepä sopisi hyvinmuseoreissumme lopetuskuvaksi, mutta kurillani laitan vielä yhden:

Kävimme museoreissun jälkeen kahvilla "Mummolassa". Sen ikkunasta oli aika raastavaa katsella ulos Kuopion hiekkaisille, pölyisille kaduille. Jotka nyt on jo kyllä siistitty.

 Ja niin! Mustan lampaan maisteluruoka oli tosi maistuvaa, ja ravintolasali, vanha olutpanimo oli mielenkiintoinen, tunnelmallinen paikka. Siellä syöminen oli oikea juhla!

Päivä ja yö

 Päivä pitenee. Aurinko nousee aina vain korkeammalle ja paistaa kauemmin. Kohta se jo nousee koillisesta ja ehtii aamun aikana nousta jo niin korkealle ettei välikahvin aikaan enää paista suoraan silmiin. Sitten ei enää tarvitse vetää verhoa eteen ja pimentää, masentaa kahvihetkeä.

 Ja miten hirveän nopeasti aurinko osaakaan sulattaa lunta! Rantarinteet jo täällä aurinkoisella puolella ovat sulia. Linnut löytävät sulaneesta maasta ja puista heränneitä ötököitä popsittavaksi eivätkä enää halua syödä noita iänikuisia auringonkukansiemeniä. Kuningatarpaju on täynnä pörröisiä kissanpentuja, ensimmäiset sipulikukat nousevat esiin ja avaavat nuppunsa. Krookukset ja tulppaanit. Kohta on leskenlehtien vuoro.

Niitä odotellessani talloin huopatossuillani jäälle, pehmeään hankeen kukkia, päivänkakkaroita ja leskenlehtiä, toivoin, että voisin talloa järven täyteen, mutta sentään tajusin, etten millään ehdi ennenkuin oikeat kukat heräävät.

 Kun toisena aamuna yritin talloa lisää kukkia, lumi oli kivikovaa eikä siihen jäänyt tossuista mitään jälkeä! Vasta keskipäivällä lumi pehmeni tarpeeksi. Mutta sitten ei enää huvittanutkaan. Ajattelin, että kohta aurinko kuitenkin sulattaa kukat näkymättömiin, mutta nehän jäävätkin kovaksi tallattuina koholleen, kun ympäriltä pehmeä lumi sulaa pois!

Kantavalla hangella on hauska kävellä. Pomppia ja tanssia. Hyppiä kuin pupu. Tuijotella pilviä ja liiteleviä lintuja.

Kevät tekee ihmisen höperöksi. Ainakin minut.

Ja sitten tulivat muuttolinnut! Ensimmäiseksi näin joutsenparin. Ne lensivät mäntymäen yllä, varmaankin katselivat vuoroin Huttujärvelle, vuoroin Hormalahdelle, että näkyisiköhän jossain sulaa vettä. Ja samalla keskustelivat. Myöhemmin päivällä hirmuisen korkealla taivaalla liiteli nousevassa ilmavirtauksessa kaksi lokkia, yhä ylemmäs siivenmuotoisten pilvien sekaan, ettei niitä kohta erottanut ollenkaan. Ja grillausaikaan kiisi järven yli kirkuva musta salama, jonka tunnistin palokärjeksi, kun se laskeutui pajukkoomme jotain napostelemaan. (juu, tiedän, se ei ole muuttolintu!)

Ensimmäiset mustarastaatkin ovat tulleet. Kaksi pariskuntaa etsii pudonneita siemeniä lintulaudan alta. Mutta ne eivät laula. Ehkä tässä ei ole kunnollisia tiheitä pensaita lähellä pesäpaikaksi. Niitä täytyy saada lisää. 

Hyvin hitaasti alkoi ilta tummua. Taivas oli kirkas, mietin, tuleeko yöllä niin pimeää, että tähtiä näkisi. Yhdeksältä ei vielä näkynyt muita kuin Venus, ja päätin mennä nukkumaan iltasatukirjan kanssa. Onneksi kirjassa oli vielä paljon lukemista, sillä kun parin tunnin päästä sain sen loppuun (olen hidas lukija!), taivaalla loisti miljoona tähteä! Tänä...-vai pitäisikö jo sanoa viime talvena on ollut huonot tähtienkatseluyöt, pilvien takia, ja tietysti nyt hyvän sään aikana puin äkkiä reilusti vaatetta yöpyn päälle ja hipsin pimeään yöhön. Onneksi hanki oli vielä valkoinen niin että näin kulkea tuttua polkua pitkin kasvimaan kautta laiturille, josta, varsinkin jos menee  vähän pidemmälle järvelle, näkyy melkein koko taivas. Horisontin yläpuolella kyllä oli taaskin pilvistä, niin etten nähnyt Käärmeenkantajaa enkä Vesimiestä, mutta keskitaivaalla oli tosi paljon tähtiä -ja hei! tähdenlento!- niin että täytyi katsoa tarkasti, ennenkuin löysi tuttuja tähtikuvioita. Kaksoset ja Ajomies näkyivät, mutta Härkä oli pilvessä (se jolla ajomies ajaa) eikä Pegasusta, Seulasia eikä Andromedaakaan näkynyt. Mutta ihan keskellä taivasta, kun väänsin niskani lähes  nurin, näkyi Otava, toiselta nimeltään Iso Karhu, kaikkine jalkoineen ja häntineen, sen alapuolella Leijona ja vasemmalla Karhunvartija.

Mutta mikä olikaan tuo himmeiden tähtien kuvio niiden keskellä? Mietin ja mietin, mutta muistin vasta sisällä Ursan karttaa tutkiessani, että Bereniken hiukset! Ai että miksi sellainen nimi? No koska...

...Berenike oli (ihan oikeasti) Egyptin kuningatar, ja kun hänen puolisonsa Ptolemaios III lähti sotaan, Berenike lupasi lahjoittaa upeat hiuksensa Afroditelle, jos mies, kuningas, tulee takaisin elävänä. Ja niin kävi. Hiukset ripustettiin Afroditen temppeliin. Mutta seuraavana aamuna ne olivat kadonneet, ja syntyi kauhea kohu, nyt joku temppelin papeista on ne varastanut! Siitä meinasi tulla hirmuinen tappelu, mutta sitten hoviastronomi keksi sanoa, että koska hiukset ovat niin ihmeen ihanat, Afrodite ripusti ne taivaalle, josta kaikki ihmiset ne näkevät ja voivat ihailla. Ooo! Ja siellä ne nyt himmeästi loistavat Ison Karhun, sen vartijan  ja Leijonan välissä.

Mutta muistan joskus muinoin lukeneeni toisenlaisen tarinan näistä tähdistä, ja siitä pidän kyllä enemmän. Jollain Australian aboriginaaliheimolla on tarina, jonka mukaan tähtikuvio on pikkuinen lampi ison puun haarassa, ja sinne lentävät pikkulinnut juomaan ja kylpemään! Olisipa minustakin kiva kylpeä puussa, heh!

Oli hyvä yö, ei yhtään palellut niinkuin talvipakkasella. Mutta pilvet peittivät yhä enemmän taivasta, Ison Karhun varpaat jo peittyivät, ja arvelin että voi jo mennä nukkumaan. Pilviä on parempi katsella päivällä.

Peti ja puuro

 Siellä Wuoksi-laivalla tuijotellessani ikkunasta aakeaa laakeaa valkoista järvenselkää ryntäsi mieleeni toinen laivahotelli, jossa yövyimme ehkä v. 2002 joulun aikaan. Satamaa ja merta senkin ikkunasta, sellaisesta pienestä pyöreästä luukusta, näkyi, mutta erilaista se kuitenkin oli, sillä oltiin lähellä Los Angelesia Long Beachilla Queen Mary -hotellissa. Siis laivassa. Ihan oikeassa eläkkeellä olevassa valtamerilaivassa, joka oli aikansa (1936-1967) upein ja nopein Atlantinylittäjä. Nyt siellä siis on hotelli, ravintoloita ja museo. Olimme siellä hääpäiväillallisella, en muista mitä söin, mutta joulukuusessa oli vilkkuvat valot! Onneksi se oli selkäni takana!

Sieltä sitten vanhat muistot kuljettivat minut seuraavalle yöpymispaikalle, joka oli leirintäalue, jossa olimme vain me kaksi, ja aamuyöllä kohtasin bobcatin, sellaisen amerikkalaisen ilveksen. Tai siis en kohdannut, vaan näin kaukaa, mutta kyllä se oli bobcat eikä kissa.

Ja sitten tuli tietysti mieleen se yö, samalta reissulta, kun olimme yötä Anza- Borregon autiomaassa. Olisiko ollut jouluyö, ehkä, mutta ainakin oli kamalan kylmä kun yritimme nukkua kojoottien ulvoessa kesäteltassamme kesämakuupusseissamme, ja aamulla vesi oli jäässä trangiassa!

Hauskoja muistoja!

On sitten sellaisiakin yöpymispaikkoja ollut, Kaliforniassa, jotka silloin eivät olleet ihan niin hauskoja, mutta jälkeenpäin naurattavat. Esimerkiksi "En-muista-missä"-paikassa oli mikroaaltouunissa käristetty torakka! Ouch! Ja Miamissa oli baseballin loppuottelu juuri silloin kun me satuimme sinne, ja vapaita majoituspaikkoja ei juuri ollut. Saimme sentään huoneen: sametilla vuoratun, himmeävaloisen, jossa oli iso peili katossa jättikokoisen pylvässängyn yläpuolella. Heh! Äänieristys oli kyllä hyvä, mutta aamiaiseksi vain laihaa kahvia ja makea pulla.

Kaikenlaista.

Englannissa kuljeskellessani valitsin usein majapaikaksi jonkun ikivanhan hotellin tai pubin yläkerran huoneen. Niissä oli tunnelmaa. Useimmiten viileää, jossei kylmää, koska ikkunat olivat vanhoja eivätkä aina ihan kunnolla menneet kiinni. Kerrankin tungin ylimääräiset koristetyynyt ikkunanrakoon, kun niin kovasti veti. Ja patterit yleensä alkoivat lämmetä noin 5 pm, joten jos vaatteet olivat kastuneet kävelyreissulla, niitä sai kuivailla tukankuivaimella, jos halusi aamuksi kuivaa päälle.

Näkymä Carlislen hotellin ikkunasta

 

Itsepähän majoituksen valitsin. Mutta eivät ne uudemmatkaan majoitukset aina hyviä olleet. Glasgowssa valitsin halpishotellin, joka kuvissa näytti harvinaisen modernilta ja mukavalta, mutta jonka sitten nimesin "muovihuoneeksi", sekun oli kiiltävällä punaisella maalilla maalattu, sänky täytti melkein koko lattian niin että tuskin repulle löysin tilaa. pöytä oli taitettu seinälle ja kun sen avasi, tuskin mahtui sen viereen istumaan, sängyllä! Eikä siinä huoneessa ollut edes ikkunaa! Aika ahdistavaa! Mutta selvisin.

Maailman kapein hotelli Moffatissa

Sitten oli se hiukan kalliimpi pubin yläkerran huone. Se oli iso ja mukava, ja kylppärissä oli amme ja pehmoiset valkoiset kylpytakit. Juuri kun pääsin ammeeseen ihanan lämpimään kylpyyn, oveen koputettiin. Onneksi oli kylpytakki, avasin oven ja pubin emäntä tuli kovasti valitellen kertomaan, että huoneen valo on varmaan sammunut, se yleensä tekeen niin, jos keittiössä sähkö katkeaa. Ja niinhän se olikin. Tuli korjatuksi. Mutta sammui myöhemmin uudestaan. Onneksi eivät tulleet taas korjaamaan sitä, olin jo piiloutunut peiton alle lämpimään opaskirjani kanssa. Yölamppu toimi moitteettomasti.

Aika moni majatalo oli nimeltään George, niinkuin tämä Marlowessa.

Mutta jos jaksatte, kertoisin mielelläni vielä kahdesta majapaikasta, joita mielelläni aina välillä muistelen. Toinen on Clifton Hampdenin kylässä, kävelymatkan päässä Oxfordista, vanhan maantien varrella, siinä oli muitakin hyvin vanhoja ristikkorakenteisia taloja, eikä autoja ollenkaan.

Abdington road Clifton Hampdenissa

  Sen vanhan pubin nimi oli The Plough, mutta nyt se on enää B&B.

The Plough Inn

  Huone oli valtava, valkoisiksi maalatut seinät ja tummat vänkyräiset katto- ja seinäpalkit. Kylpyhuone oli valtava sekin, melkein tuli torikammo kun siellä kävi. Mukavinta siellä kylläkin oli vanha isäntä, joka jutteli mukavia aamiaisella. Ja kun olin lähdössä viileään sumuiseen aamuun kävelemään kohti Oxfordia, hän tarkisti, että vedin takin vetoketjun tiukasti kiinni ja pipon päähäni. Niin ystävällisen huolehtivainen.

Mukavimmat emännät kuitenkin olivat Craik Na Dav-nimisessä B&Bssä Invermoristonissa. Heillä oli isot ikkunat olohuoneesta puutarhaan ja lintujen ruokinta ikkunaan kiinnitetyissä "mökeissä". Siinäpä sitten vertailtiin ruokavieraitamme, ja aika jännää että heillä ei käynyt punarintoja, joita meillä kyllä oli. Meidän koti ei siis ollut ihan hirveän kaukana sieltä. Olohuoneen seinällä oli useita upeita talvimaisemakuvia, ja emännät kertovat niiden olevan heidän entisestä kotipaikastaan Sutherlandista, pohjoisimmasta Skotlannista. Ihailin kuvia kovasti, mutta he kertoivat, että elämä ei siellä ollut helppoa, myrskytuulia ja sateita oli usein, eikä asutusta kovinkaan paljon, kaupunkien palvelut kaukana. Ajelimme siellä kerran kesällä, Arto ja minä, eikä siellä todellakaan ollut juuri muuta kuin suota ja nummea ja  junanrata, joka vei Skotlannin pohjoisimpaan kolkkaan.

Tuulimyllyt mylläsivät varmaan hyvin aakeissa laakeissa maisemissa.

Voin kuvitella sen aakean laakean talvimaiseman, melkein kuin Wuoksi- laivan ikkunasta Kuopiossa...Heh!

Craik Na Davin emännät kyselivät tarkasti, mitä polkua aion kulkea, ja kertoivat sitten, että siellä kukkuloiden yllä usein lentelee kotka! Jospa olisin niin onnekas, että näkisin sen! Mutta en nähnyt.

Ei näy kotkaa

Sellaisia yöpymispaikkoja. Etsin nyt jotain kuvia palan paineeksi. Kalifornian kuvat eivät ole tällä koneella, joten niitä ette näe. Vai olikohan minun puhelimessa kameraakaan vielä silloin...