Juttu nro 101

 Pumppasin pyörän kumin täyteen ilmaa, tungin pumpun reppuun (jossa oli purkkeja mahdollisia mustikoita varten, vesipullon ja piirakanpalan lisäksi), repun pyörän tarakalle koriin ja...-ai mutta jospa vielä siirrän puhelimen repun etutaskuun, siitä sen saa helpommin esiin, jos satun sitä tarvitsemaan. Ja sitten matkaan!

Sinä kauniina, sopivan viileänä aamuna lähdin etsimään Susiluolaa. Olin suunnitellut retkeä jo kauan, ja nyt oli Se Päivä. Ajelin rauhallisesti, raitista aamuilmaa hengitellen pikitietä kohti Kuopiota. Ne isot hauskat mäet, sähkön avulla niitä oli nautinto lasketella ja helppoa myös ylös nousta.

Käännyin oikealle, Saitanjärventielle. Se oli soratie, ja tunsin sen kyllä takapuolessani, niin vähän oli renkaassa ilmaa. Mutta ei se vielä ihan tyhjä ole, ehkä pääsen perille pumppaamatta.

Kartan mukaan tie kulki kahden järven välissä, mutta ei niistä kummastakaan näkynyt juuri mitään. Ihan kiva tie se oli, monta pientä risteystä, varmaan mökeille useimmat. Mäkiäkin oli muutamia. Mietiskelin, että vaikka tämä armas Suomenmaa jostain ylhäältä, vaikka Puijon tornista tai Kolilta näyttää aika lattean litteältä, on täällä pienessä mittakaavassa, puiden alla piilossa, vähän mäkiäkin poljettaviksi ja lasketeltaviksi. Teki mieli verrata Skotlannin maisemiin, mutta en verrannut. Ihan väärät maisemat verrattaviksi.

Haukijoentie olikin hiukan leveämpi tie, metsätien pitäisi olla ihan kohta oikealla. Mutta mäen päällä lastattiin tukkeja rekan kyytiin, ja vähän pelotti ajaa siitä ohi, ja niinpä sitten ajoin huomaamatta risteyksen ohi. Vaan eipä se haitannut! Parinsadan metrin päässä oli lyhyt tienpätkä. Siitä oli kartan mukaan helppo matka sille Oikealle Tielle, ja niinpä parkkeerasin pyöräni siihen.

Ryyppäsin vettä. Katselin ympärilleni.

Jaahas, että hakkuualue. No, sitähän se metsäautotie yleensä tarkoittaa. Eipä se kovin pahalta näyttänyt, ja lähdin rynnimään risukon läpi kohti metsää.

Unohdin kypärän päähän ja pää oli paistua. Otin sen pois, siis kypärän, ja kannoin kädessä, kun en voinut sitä siihenkään jättää koska luultavasti tulisin takaisin eri tietä. Yksikätisenä, ilman machetea risukkorynniminen oli hankalaa, eikä maisemien katselukaan helpottanut matkantekoa.

Kävelin niin suoraan kuin pääsin ja tulihan se Oikea Tie vastaan kohta metsään päästyäni.

Kaunis metsä se oli, ja helppokulkuinen senkin jälkeen kun polku loppui. Ihanaa pehmoista sammalta. Mutta sitten tuli toinen hakkuualue, siinä kasvoi isompia puuntaimia, tiheän vatukon keskellä, suurien kivenjärkäleiden välissä, lahoavia puunrunkoja sikin sokin seassa.

Ajattelin kukea pitkin korkeuskäyrää niin pääsisin suoraan luolalle, mutta se oli ihan mahdotonta ja nousin siis ylemmäs Susimäelle. Siellä oli hiukan helpompaa. Tai ehkä ei sittenkään.

Ajattelin, ei tästä nyt enää ole pitkä matka, olkoon mitä viidakkoa tahansa, hörppäsin vettä ja jatkoin taistelua.

Suuntavaistoni sanoi:

Tässä se on! Ja niin sanoi karttaselaimen merkkikin.

Jahas! sanoin minä, mutta kun katselin vähän tarkemmin ympärilleni, suuren kiven nurkan taakse, niin siinä se varmaankin oli. Eikös näytäkin -hmm? -upealta?

No ei! Kolo oli niin pikkuinen etten olisi mahtunut siitä sisälle vaikka miten olisin hengittänyt ulos. Mutta varmaan kiven päältä näkee tuonne kivien väliin, ehkä luolaan pääsee sieltä? Niinpä kiipesin kivelle. Ei se ihan yhtä ketterästi käynyt kuin olympiakiipeilijöiltä mutta pääsin kuitenkin, toisenkin kerran, kun piti palata hakemaan kameraa, se kun unohtui alas reppuun.

Semmoisia koloja. Sinne olisi mahtunut sisällekin, mutta pudotus oli niin korkea, etten ollut varma pääsisinkö sieltä ylös.

Toiselta suurelta kiveltä sai kurkottamalla toisenlaisia kuvia:

Istahdin siihen kivelle ihailemaan maisemaa.

Kuka tepsuttelee kämmenselälläni?

Autsch! Kääk! Hirvi(ö)kärpänen! Ja samantien niitä tuntui vilistävän kaikkialla: niskassa, hiuksissa, puseron alla! Pomppasin, ei vaan nousin varovasti ylös ja vielä varovammin laskeuduin alas kiveltä, valitsin metsän laidasta erikoisennäköisen puun ja lähdin koikkelehtimaan ryteikössä puuta kohti, kohti polkua, pyörää ja kotia. Mustikat saavat kyllä jäädä poimimatta näiden viholaisten hyökättyä! Äkkiä kotiin harjaamaan tukkaa!

Metsässä kaikki oli helpompaa. Nitistelin hirvikärpäsiä minkä kerkisin, mutta ehdin sentään katsella ympärillenikin: Ei tässä mustikoita olisi ollutkaan. Eikä sieniäkään. Ehkä joku on käynyt poimimassa ne? Vaikka eihän tämä kanttarellimetsältä näytäkään.

Lintuparvi pyrähti lentoon. Olivatkohan ne pyitä? Teereksi liian pieniä, luulisin.

Muurahaispesää katsellessani muistan aina Helsingin keskuspuiston suuuuuret muurahaispesät, niin suuret, että ne oli merkitty suunnistuskarttaankin.

Ja sittenpä olinkin jo tiellä. Rekkanosturi oli lähtenyt ja tukkipinosta vain vähän jäljellä.

Harvinaisen paksuja tukkeja! Vaikka eihän sitä kuvasta näe.

Pyörä oli kiltisti paikoillaan, takakumi litteänä. Pumppasin sen niin täyteen kuin jaksoin, ja pääsinkin sillä helposti melkein pikitien alkuun. Siinä pumppasin lisää. Onkohan sähköpyörän kumin vaihtaminen vaikeampaa kuin tavallisen vaihdepyörän? Se selvinnee lähiaikoina.

Kohta ovat puolukat kypsiä!

Nukun luolassa

 Tulivat helteet eikä yölläkään ilma viilentynyt. Sisälämpötilakin kohosi yli hellerajan, enkä millään pystynyt nukkumaan niin kuumassa. Siispä otin vuoteeni, tai siis vain peiton ja tyynyn, ja kävin kellariin, jossa on mukavan viileää. Siellä on onkalo, tai siis ei onkalo vaan sängynkokoinen isosta tilasta liukuseinillä erotettu nukkumispaikka, jota kutsumme luolaksi, koska liukuovien kankaan kuviona ovat kivet. Kun aurinko oli laskemassa ja valo siivilöityi luolaan näytti tämmöiseltä:

Eikös olekin aikamoisen luolamainen tunnelma?  Sitä ihastellessa aloin muistella niitä monia luolia joissa olen pitkän elämäni aikana päässyt kompuroimaan. Tai useimmissa kuitenkin mahtui ihan kävelemään. Joissain ihan sähkölamppujen valossa. Joissain pimeässä.

Ensimmäinen oikea luola jossa kävin oli Torholan luola Karkalin luonnonpuistossa Lohjalla. Menimme sinne Arton ja hänen vanhempiensa kanssa joskus 1960-luvun lopulla. Ei se vielä silloin ollut turistinähtävyys, ei ilmoitustaulua eikä kunnollista parkkipaikkaakaan. Emmekä sitten menneetkään kovin syvälle luolaan, kurkkasimme vain helposta eteisestä saliin. "Tämän voin tulla tutkimaan joskus toiste, kun kerran muut eivät halua ryömiskellä kuravellissä" taisin ajatella. Mutta enpä ole siellä sen jälkeen käynyt. Maailmassa on monia luolia. Monia pieniä seikkailuja. Ihan helppoja tyttölapselle sopivia...

Toinen luola, jonka muistan, oli Gotlannissa Lummelundan tippukiviluola. Se oli oikea tippukiviluola, tosin ihan pieni vain, mutta ensikertalaiselle (= minä) se oli ihme. Siellä opin sanat stalagtiitti ja stalagmiitti. Ja suunnilleen kaiken kalkkikivestä. Katosta roikkui tippukiviverhoja ja elefantinkorvia.

Myöhemmin olen käynyt monissa tippukiviluolissa mutta tämä on jäänyt muistoissani päällimmäiseksi. Toinen hieno oli kyllä Cheddarin luola Englannissa. Siellä oli vesilammikoita, jotka heijastivat tippukivet ja kalliot upeaksi tuonpuoleiseksi maailmaksi.

Lasten kanssa kävimme ainakin kahdessa upeassa keskieurooppalaisessa tippukiviluolassa,  yhden nimi oli Karhuluola, vai olikohan siellä tippukiviä ollenkaan? Näistä luolista on aika hämärät muistot. Ehkä, pikemmin kuin nähtävyyksiä, seurasin lyövätkö lapset päänsä kallioon, kompastuvatko lammikkoon vai putoavatko veneestä. Toivottavasti lapsille jäi hauskemmat muistot!

Aika unohtumaton oli luola Kreetan saarella. Ajoimme luolalle vuokra-autolla, mutta emme voineetkaan mennä sinne sisälle, koska siellä oli aivan pimeää. Harmi! Ja silloin: paikallinen äiti poikansa kanssa tuli siihen ja hänellä oli tietysti hyvä taskulamppu. Ja niin pääsimme näkemään syvälle kallioon rakennetun kappelin, sen alttarin ja ikonin, sen verran kuin siitä taskulampun valossa näki. Palkkioksi äiti halusi valokuvan muistoksi retkestä. Onneksi Arton kamerassa oli salama.

Lasten ja lastenlasten kanssa kävimme eräänä kesänä jossain keskisuomen pikkuisessa luolassa. Sinne piti mennä yksitellen, tai ehkä äidin kanssa, tai ukin, ja luolan perällä oli pikkuinen ikkuna, josta voi vilkuttaa mummille! Jee!

Arton kanssa olemme sitten kaksin käyneet ihan seikkailullisissakin luolissa. Kertoisinko vaikka viidestä, eri puolilta maailmaa?

Ensin vaikka Navahojen maasta Arizonasta Antelope Canyon. Luulin, että retkeen kuului lento Grand Canyonin yllä ja sitten pieni veneretki kanjonin pohjalla, mutta siinä välissä pääsimmekin käymään Antelope Canyonissa. Olikohan se luola ollenkaan? Se oli veden kaivertama jokiluola tiilenpunaisessa kalkkikivikalliossa. Aivan uskomattoman värinen, ja seinät niin sileitä tai uritettuja ja kiemuraisia, ettei silmiään meinannut uskoa. Siinä jäivät kyllä lento- ja veneretket toiseksi ja kolmanneksi.

Toinen ihmeellinen luolakokemus oli meillä Hawaijilla, Volcanoes National Parkissa, Nahukun laavaputki. Semmoinen syntyy siten, että laavavirran pinta jäähtyy ja kovettuu, mutta sisältä sula laava valuu pois. Se oli kyllä ollut aikamoinen laavavirta, sillä putkessa voi reilusti kävellä ihan pystyssä. Ja siellä oli paikoitellen himmeät valotkin. Mutta ei mitään ihmeen mielenkiintoista kuitenkaan. Kasvisto siinä suuaukoilla kyllä oli runsasta ja rehevää. Myös valkoisia mansikoita!

Erään kesäloman vietimme kiertämällä Islantia, ja jossain niillä main missä Satu Rämö nykyään asuu, oli luola, jossa oli hieno kaiku. Siihen aikaan minä kuvasin videoita, kuvasin luolan seinän kirjoituksia ja lauloin samaan aikaan "...-voin vuori-ilmaa pulloon laittaa tietenkin, taikka vettä Atlantin..." Muistatteko sen Hectorin mukavan viisun? Kaiku oli kyllä aika mahtava, ja video on tosi hauska matkamuisto. Vaikka artisti voisi kyllä olla parempikin.

Islannista saa matkustaa tosi kauan seuraavalle luolalle: Uuteen Seelantiin, Waitomoon. Siellä meille annettiin märkäpuvut ja vanhat autonrenkaiden sisäkumit ja käskettiin hypätä jokeen. Se joki virtasi sisälle luolaan ja me kelluimme sen mukana, joskus yksin, joskus jonona muiden turistien kanssa. Ylhäällä voimme nähdä metalliset kulkureitit ja ihmisiä niillä kävelemässä. Ja yhtäkkiä joki laajeni pieneksi järveksi, ja luolan katossa tuikki kuin pikkuruisia tähtiä satoja kiiltomatoja! Wow! Olipa siinä autonrenkaalla hauska lekotella "tähtimuodostelmia" katsellen.

Viimein kerron kokemuksesta, joka oli kaikkein eniten luolamainen. Se tapahtui Ruotsissa, en ollenkaan pysty muistamaan missä, jossain metsäisellä alueella lähellä Norjan rajaa kuitenkin. Joukossa oli ehkä 10 henkeä oppaan keralla. Saimme päähämme kypärät, joissa oli karbidilamput, ne sytytettiin kun pääsimme ensimmäiseen valottomaan luolaan. Olipa jännää! Ei kuitenkaan pelottavaa, sillä opas oli hyvin rauhallinen ja vakaa kaikissa puuhissaan. Siinä luolastossa ei todellakaan pystynyt kävelemään pystyssä, joskus konttasimme ja ryömimme. Muistaakseni jossain ylitimme jonkun puron, vai oliko se lätäkkö vain. Yhdessä kohdassa voi valita, haluaako mennä ihmisenkokoista käytävää vai oikaista melkein ihmisenkokoisesta kolosta. Minä halusin tietysti oikaista. Se oli varmaan retken kohokohta. Tai sitten se, kun olimme kokoontuneet kaikki pieneen luolaan ja opas käski sammuttaa lamput. Täydellinen pimeys. Täydellinen hiljaisuus. Kunnes opas alkoi kertoa jotain luolista. Sitten taas sytytettiin lamput ja ryömittiin, kömmittiin takaisin maan päälle. Muistelunarvoinen kokemus se oli.

Onpas maapallo täynnä reikiä ja koloja! Täällä Vehmersalmellakin on luolia, olen löytänyt retkikartasta. Tänä kesänä aion tutkia niitä, kunhan ilma viilenee niin että uskallan lähteä pitemmälle pyöräretkelle.

Aurinko laski. Kotiluolassa tuli pimeää. Nukahdin.