Lintharjulla

 Suunnilleen Jyväskylän ja Kuopion puolivälissä on Suonenjoki. Kotimatkalla Jyväskylästä ajattelimme pysähtyä siellä, ettei tarvitse niin kauan istua autossa ja jäykistyä, niinkuin vanhana tuntuu olevan tapana. Tiedättehän, Suonenjoen mansikkapitäjä, mansikkakarnevaalit (kun ensimmäiset pidettiin olimme me kaksi vielä teini-ikäisiä!) Oli aika hassua, että meidän reitillemme ei osunut yhtään mansikkamaata, kun ajelimme ampuma- ja hiihtokeskuksen parkkipaikalle. Siellä tuoksui kilpailulle, ja mietinkin, olimmeko tulleet paikkaan, josta voisin muka tykätä. Olen ennenkin erehtynyt tällaisissa asioissa, joten lähdin sitten reippaasti kohti metsää ohi erilaisten ampumaratojen ja pukuhuoneiden ja katsomoiden.

Löytyi latupohja, joka näytti ihan metsäautotieltä mutta ei tietenkään ollut, koska olimme lunnonsuojelualueella. Ei meillä oikein tarkkaa kuvaa ollut siitä, mitä täältä löytyisi, kunhan kävelisimme jonkin aikaa, ettei tarvitsisi niin pitkään istua autossa yhtä kyytiä. Mutta opasteet olivat hyviä, ja löysimme viitan luontopolulle, ja koska ne yleensä ovat lenkkejä, menimme sinne. Ja luontopolkujen varsilla on opastauluja, joista aina oppii jotain uutta ja hämmentävää. Mitähän uutta opimme tällä reissulla? ... no ainakin oli se aitosavolainen pisteaita, jota muualla Suomenmaassa kutsutaan nimellä riukuaita.

Se näet oli kasattu kokoon nippusiteillä...-aika uskalias innovaatio, sanoisin.

Eikä näyttänyt ihan aidolta, mutta ihan kivalta näin vastavallon kuvattuna.

Lintharju on siis sellainen jääkauden muovaama äkkijyrkkärinteinen soraharjanne, jonka molemmilla puolilla on soita.

Kuljimme harjannetta pitkin, tuuli hiukan eivätkä hyttyset häirinneet. Se oli sellaista mäntykangasta, puolukkaa,

mustikkaa, kanervaa,

 niinkuin Puolimatkassa Hyvinkäällä. Upeita näkymiä ympäröiville soille: tuolla voisi olla kaakkurin pesä, tuolla kurjen, mutta me laskeuduimme alas Onkilammen rantaan,

 

jossa oli... -tai siis ei tietenkään ollut hyttysten pesää, mutta miljardi hyttystä, jotka kaikki olivat erityisen ihastuneita juuri meihin. Siinä oli ihanan näköinen tervaleppämetsikkö,

jota olisi voinut tutkia pidempäänkin, ja lampikin oli ihan mielenkiintoinen, mutta kipitimme pitkospuita pitkin eteenpäin kuin hengenhädässä itikoitten ininä korvissa, ja kipusimme huohottaen portaat takaisin harjun laelle. Syyskylmillä tulemme tänne takaisin tutkimusretkelle. Tai hyttysverkon kanssa.

Reitti kääntyi takaisin kohti Suonenjoen kaupunkia, mutta laskeutui sitten taas alas toiselle, pohjoisen puoleiselle suolle.

Mietimme vähän kannattaako, hyttysten takia, mutta:"eihän siihen kuole!", ja laskeuduimme alas.

Oli varmaan maailman, tai Suomen, tai Suonenjoen ihanin kuivin jaloin kuljettava suoalue! Kaikki rakkaat suokasvini kukassa! Suopursu!

Raate!

Lakka,

karpalo, juolukka! Juolukka heilui liikaa tuulessa, karpalo kasvoi liian upottavassa suossa, siksi ei kuvia. Ja viereisellä rinteellä kielo

ja variksenmarjaa ja kissantassuja!

 Oli siellä myös käki, lokkeja ja peippo; aika vähän pikkulintuja. Ja niin vähän itikoita, että uskalsimme istahtaa nuotiopaikalle popsimaan puoliaamupäiväeväitämme. Kun oli kerran niin mukava paikka.

Kapean suovyöhykkeen yli pääsimme erikoisleveää pitkospuuta pitkin

(siinä suossa kasvoivat karpalo ja lakka). Sitten alkoi hellästi hoidettu mäntykangas, Isosuo jossain oikealla,

Sääksin tuoksu kaikkialla ympärillä. Ja suot upean värisiä ja poronjäkälät hauskasti pullollaan.

Kun olin Skotlannissa, tunsin olevani kotona. Siellä kasvoi samoja kasveja kuin Suomessa, mutta suot olivat kuitenkin erilaisia. Ei suopursun tuoksua, koska sitä ei siellä kasvanut, ainakaan niillä seuduilla, joilla seikkailimme. Sammaletkin olivat jotenkin erilaisia. Suomyrttiä kasvoi paljon. Oli aika kotoisaa, muttei täydellistä. Täällä suomalaisella suolla olin ihan pakahtumaisillani onnesta: tänne olen syntynyt. täällä olen elänyt lapsuuteni, täällä ovat juureni.

Mutta. Jos tulet kertomaan minulle, että voisin asua Skotlannissa, jossa ei ole brexitiä eikä kauheaa covidia, saattaisin lähteä sinne takaisin.

Because of the munros. And their everchanging colours.

Sitten ajoimme kotiin. Mikä ihana reitti sekin: käännyimme E63lta kohti Vehmersalmea Puutossalmen lossin kautta. Se tie oli kuin nuoruuden polkupyöräretkien mutkikkaat, mäkiset pyöräilyreitit, ojien penkereet pullollaan kesäkukkia, koiranputkia, leinikkejä, kurjenpolvia, puna-ailakkeja...-ties mitä! Lapsuuden kukankeruupaikkoja! Ehdottomasti näkemisen arvoinen tie!

Toivon, että tekin löydätte tänä kesänä ihania polkuja ja lapsuuden muistoja Suomen ihanasta luonnosta!