Enonlahteen

 Ilma oli aika viileä ja mietin, täytyisikö kääntyä takaisin ja hakea lisää vaatetta, sen verran jäisiltä tuntuivat ohjaustankoa puristavat sormet. Mutta en malttanut. Vedin vain hihoja pidemmälle ranteiden suojaksi ja jatkoin matkaa. Kohta kun aurinko nousee korkeammalle, tulee aivan tarpeeksi lämmin.

Pysähdyin Vehmersalmen korkealle sillalle ihailemaan maisemaa. Tuolla vasemmalla, niemien takana on Vehmersalmen kylä. Järvi on nimeltää Suvasvesi. Sillan toisella puolella alkaa Kallavesi, mutta tämän puolen maisema on minusta kauniimpi. Ja helpompi kuvata, koska pyörätie on sillan tällä reunalla ja tähän on rakennettu myös maisemanihailuparveke.

Tästä kulki ennen sillan rakentamista lossi Soisalon suureen sisävesisaareen. Sinne olen nyt siis menossa.

15.5. 1934 tapahtui Enonlahdella suuri onnettomuus: S/S Louhi oli juuri irtautunut laiturista kun se yhtäkkiä, 200m rannasta, kallistui kyljellen ja upposi nopeasti vieden mukanaan 33 ihmistä. Onnettomuuden muistoksi Seija ja Eero Äijö, meidän talon edelliset omistajat, suunnittelivat muistomerkin, jota nyt olen menossa katsomaan.

Soratie Enonlahteen on mutkainen joka suuntaan. Olin tosi iloinen, että pyörässäni on sähköavustus, koska jotkut mäet olisin kyllä saanut kävellä ylös ilman sitä. Vaikka pyörässä onkin 7 vaihdetta. Vanhuus...

Paikoitellen tie oli pahasti sorainen ja nimismiehenkiharalla, niin että maisemien katselu jäi aika vähäiseksi.

Vaan sittenpä käännyinkin mukavalle tielle, tai ennemminkin se oli leveä kärrypolku, kaksiurainen, heinän peitossa.

Sitä oli mukava ajella, kun ajoi hissukseen, ehti katsella sivuilleenkin: tien toisella reunalla seisoi rivi koivuja,

ja vähän matkan päässä oli upea leppämetsikkö:

Täytyykin vähän harventaa omaa lepikkoani, että siitä tulee joskus tulevaisuudessa yhtä upea kuin tämä!

Tien päässä seisoi kaksi mahtavaa kuusta. Tässä kuvassa ne eivät näytä ollenkaan niin upeilta kuin luonnossa.

Nyt siis olin perillä. Pujottauduin kahden villiintyneen pensaan välistä, ja siinä se seisoi:

Hyvällä mielikuvituksella siinä voi nähdä laivan. Sillä hetkellä se ei tuonut mieleeni mitään muuta, joten tutustuin sen jalustaan:

Se oli upeasti sammaloitunut kiviladelma, ja kun kumarruin vielä lähemmäs maata, näin jotain aivan suloista:

Saattaa olla, että tämä vielä kasteinen lempeänsininen orvokkikin kuuluu muistomerkkiin, niin paljon ihania kasviyllätyksiä Seija Äijö on meidän pihallemme piilottanut.

Muistomerkin ja järven välissä oli korkea louhikko. Keinottelin itseni isolle kivelle istumaan, odottelin, että aurinko tulisi esiin puun takaa ja alkaisi lämmittää. Vaikka ei minulla enää kylmä ollutkaan, ajomatkan jälkeen. Ihastelin louhikon taidetta:

Vaikka eihän se oikeastaan mitään taidetta ole vaan ihan aitoa luontoa. Niinkuin me ihmisetkin; joskus on pakko ihastella vaikkapa ryppyistä mummelia tai vastasyntynyttä parkuvaa vauvaa. Jotka ovat ihan yhtä paljon kauniita kuin harmaa kivi voi olla.

Semmoisia ajattelin siinä odotellessani auringon esiinsukeltamista, mutta sitä ei vain kuulunut.

Siellä se tirkistää puiden oksien raosta. Ehkä olin liian malttamaton kun en jaksanut enää odotella minkä ihmeen kokisin kun aurinko ilmestyy. Kipusin siis ylös tukevalle maankamaralle ja jatkoin matkaani.

Huomasitteko: en sanonut että lähtisin kotimatkalle. Vaikka kylläkin lähdin samaa tietä takaisinpäin, en mennyt vielä kotiin. Huomasin nimittäin tullessani tienristeyksen Tetrimäelle:

Se oli Tekla Holopaisen perustaman naisten ja orpolasten uskonnollisen yhteisön kylä. Olin juuri lukenut Arto Julkusen kirjoittaman kirjan Hurskaat ja hauraat, jossa tästä kerrotaan, joten ihan mielenkiinnosta tein sinne harharetken.

Olipa hyvinhoidettu ja siisti "kylä". Suuria lehtipuita, omenapuita ja marjapensaita oli paljon. Taloja oli kunnostettu

ja kunnostettiin edelleen.

Tämä taitaa olla kylän vanhin rakennus:

Uusimmasta en viitsinyt ottaa kuvaa, kun siinä seisoi joukko ihmisiä edessä. Käykää itse katsomassa! Kylä on tosi rauhallinen ja kaunis paikka. Vaikka teeriä en toistaiseksi ollut nähnyt.

Ei olisi tehnyt mieli lähteä sieltä ihan heti pois, joten käännyin tielle, jonka viitta kertoi siellä olevan Tetrilampi. Sepä olikin mukava tie:

Katsoin välillä kartasta, ettei sinne nyt vain ole kymmentä kilometriä matkaa, mutta ihan lähellä se oli. Mukava tie muuttui ruohoiseksi

ja huussirakennuksen jälkeen

ihan pikkuiseksi poluksi. Mutta sitäkin pitkin voi vielä pyörällä ajaa.

Ja siinä sitten oli Tetrilampi.

Ihan söpö. Istuin laiturille, kuuntelin hiljaisuutta ja popsin omenapiirakkaa

 

 vaikka, jos olisi sattunut lenkkimakkara mukaan, olisin voinut paistaa sitä nuotiossa.

Ja sitten ajoin kotiin.

Ai niin! Takaisin kylään ajellessani pelästytin lentoon jonkun kanalinnun oloisen otuksen. Se oli varmaan Tetri.