Kädet multaan!

Olipa mukava upottaa kädet multaan! Se tapahtui viikko sitten, kun istutin orvokit terassin laatikkoon. Oli niiiiin lämmintä, istuin portailla auringossa lipsimässä juhlatuuttia, ja tuuli oli ihanan vilpoinen. Mutta viime yönä tuli taas talvi, ja lumi peitti maan. Onneksi lohikäärmeet ovat lämminverisiä niin etteivät orvokit ihan kuole..

Muistelen Skotlannin kevättä. En oikein tiedä, mihin aikaan vuodesta se alkoi ja koska muuttui kesäksi. Vuodenajat vaihtuivat niin verkkaisesti, lämpötila pysyi koko vuoden suunnilleen 0-20 asteessa. Lunta oli vain vuorten huipuilla. Tällaista siis oli meidän kylässä, Kinlochlevenissä, jota kolmelta suunnalta suojelevat tuulelta ja lumikuuroilta 900-metriset huiput ja kolmannelta suunnalta lämmittää Loch Leven. Siis ei lunta eikä pakkasta. Aurinko nousee paistamaan vuorten yli helmikuussa, joten ehkä siihen voi laittaa kevään alkamisen. Muualla Skotlannissa oli kyllä ihan kunnon talvi. Vaikka ei kovin pitkä.

Tällaista kasvoi meidän pihalla 2 vuotta sitten 7.4.

aitan seinustan kärhö

pikkuinen trumpettinarsissi

tulppaani, jota kauriit eivät ole syöneet!

cherry laurel

Ja vuorilla, tasan kolme vuotta sitten, kun kiersin Garbh Beinn-vuoren. Ei siis huipulla, vaan n.500m korkealla vuorten välisellä satulalla. Tällä korkeudella oli talvella jo paksulti lunta:

Purossa vilvoittelin varpaitani ja söin eväitä. Siitä alkoi pieni putous.

Ei näy huippuja, eivätkä ne enää siis lumisia olleetkaan. Tuo vesi on pikkuinen padottu lampi ja meidän kylän taloja häämöttää vasemmalla rinteen takana. Ei näy meidän taloa.

Rinteet ovat vielä ruskeita, mutta pian siihen kasvaa heinää ja saniaista. Musta otus on palanut puun runko. Maastoa joskus poltettiin.

Niin. Sellaista oli asua Skotlannissa, kevät alkoi helmikuussa, mutta kesää sai odotella pitkään, eikä se kovin lämmin sitten ollutkaan. Minulle se kyllä sopi hyvin, en oikein siedä kuumaa, varsinkaan vuorilla kiipeillessäni. Enkä sitä puutarhassa puuhaillessanikaan kaipaa.

On siis vähän vaikeaa tottua tähän pitkään talveen. Tuntui, että siemenet pitäisi saada multaan itämään jo helmikuussa, että olisivat tarpeeksi suuria keväällä istutettaviksi. Komensin itseäni olemaan kylvämättä mitään ennen aprillipäivää, mutta en tainnut ihan onnistua. Ja nytkö pitäisi malttaa odottaa helatorstaita, ennenkuin saa istuttaa taimet pihallle?

No, okei, on tuolla pihalla sellaisiakin hommia, joita voi tehdä, kun lumi on  nyt sulanut. Maa kun ei ollut edes roudassa, ainakaan tuolla rantapolun varressa, josta olen jo kaivanut 7 multasäkillistä lupiininjuuria! Ja vielä niitä riittää tongittaviksi.Nyt, tänä takatalvipäivänä, saan mietiskellä, mitä siemeniä heittelisin/taimia istuttaisin lupiinien tilalle. Jotain suomalaista, rantakukkia ehkä, ja mitenkähän kurjenmiekat menestyisivät?

Mutta ulkona ei vielä viitsi käsiä multaan upottaa, on se niin kylmää!

Muutoksia

 

Kun muutimme Suomeen, koivujen kultainen ruska eli viimeisiä päiviään. Pitkän, viiden tunnin ajomatkan aikana oli monia ihania luontonäkymiä aamuruskosta iltahämärään. Vesistöjä. Hirvi loikki tien poikki. Metsiä, metsiä, metsiä. Vähän kummastelin, kun välillä metsiä tuntui olevan aivan liikaa. Kun Skotlannissa mietiskelin muuttoa, olin onnellinen kahdesta asiasta; siitä että taas pääsen talveen ja siitä, että voin rymistellä metsässä. Mutta nyt metsät tuntuivatkin aivan liian suurilta! Ja ajatelkaas, tuntui kurjalta, kun metsässä ei voikaan kävellä kun on niin hirveästi lunta! Vaikka kyllä olen kävellyt: kahlaan lumessa ja saan hauskan dejavun: lumi sulaa pitkävartisiin talvisaappaisiin ja sormet palelevat ohuissa tumpuissa.

Kymmenen vuotta ulkomailla on muuttanut minua. Haluan takaisin Skotlannin vuorille vaeltamaan! Haluan kulkea pää pilvissä ja nähdä kauas! Haluan takaisin ikivanhoihin tammimetsiköihin ja purojen solinaan!

Haluan kiertää kylän...- joskus jopa haluan Englannin lehmälaitumille, tasaiselle maalle mutapoluille kävelemään, kiipeämään stile-portaita aitojen yli, pujahtamaan kissing-gaten läpi niityltä toiselle. Yritän olla muistelematta kaikkea sitä. En unohtaa, vain olla muistelematta, koska muistelusta saa märät silmät. Mutta joinakin aamuina, ennen kunnolla heräämistä, mietin, mille vuoripolulle tänään kiipeäisin.

Itse asiassa Suomeen muutto oli kuin olisi tullut ulkomaille. Autolla ajettiin tien väärällä puolella. Kaikki puhuivat väärällä kielellä.Vastaankävelijöitä väistettiin. Ei puhuttu kamalan kovalla äänellä. Poluilla ei sanottu kaikille vastaantulijoille Hei. Ihan selvästi olin jossain vieraassa maassa. Ehkä kaikkein ihmeellisintä tässä vieraassa maassa olivat ruokakaupat! Voi niitä leipä- ja juustohyllyjä! Erilaisia maitotuotteita! Kymmenen metriä vauvanruokia! Kyllä, briteilläkin on suuuuuria ruokakauppoja, mutta valikoima ei ole ollenkaan niin laaja kuin suomalaisissa marketeissa. Valitettavasti pandemian vuoksi en ole vielä kovin syvällisesti päässyt tutkimaan kaikkia tämän maan kauppojen uusia ihanuuksia. Ja pandemiasta pääsemmekin mukavasti aasinsiltaa pitkin siihen, miksi muutimme takaisin Suomeen, vaikka tarkoitus oli asua Skotlannissa elämämme loppuun asti.

Olimme koko viime kesän jonkinlaisessa epävarmuuden tilassa, ei pelkästään koronaviruksen vaan myös brexitin vuoksi. Emme tosiaankaan halunneet asua pandemiamaassa, josta/jonne ei pääse matkustamaan, koska kaikki rakkaamme asuvat muissa maissa. Emme myöskään pitäneet kaikista niistä EU-kansalaisten vastaisista huhuista, joita alkoi kuulua yhä enemmän. Vaikka Nicola Sturgeon, Skotlannin pääministeri, lupasikin kirjeessään, että kaikki EU-kansalaiset saavat maassa asumisoikeuden eikä Skotlannista ketään heitetä ulos, elämä alkoi kaikkineen tuntua epävarmalta. Piste epävarmuudelle tuli, kun Suomesta kuului epätoivoinen huuto: "Äkkiä vuokraamaan mökki jouluksi! Kohta kaikki isot on jo varattu!". Niinpä päätimme ostaa Suomesta mökkimäisen talon, jonne koko suku voi kokoontua yhteen aina kun haluaa. 

 

Muutimme tänne talonmiehiksi. Ja olemme tyytyväisiä. Päivä päivältä tyytyväisempiä, kun totumme taas tämän armaan maan tapoihin. Opettelemme uudestaan hiihtämään. Kulkemaan suuuurissa metsissä. Totumme lumeen ja pakkaseen.

Oli se aika kivulias irtirepäisy, se äkkilähtö Skotlannista. Kinlochlevenistä oli jo tullut meille kotikylä, ihmisistä tuttuja, maisemista kotikontu, poluista tuttuja. Monet suunnitelmat jäivät kesken. Kolmestatoista Mamore-munrosta jäi kaksi tutkimatta. Poikki Britannian-kävelystä kolme pätkää jäi puuttumaan. Ja kaikki ne luontoihanuudet, linnat ja kaupungit joita aioimme käydä katsomassa! Ja puutarhani! Voi surku! Nyyh!

Mutta aika aikaa kutakin! Ehkä on taas mukavaa samoilla Suomen soilla... -Martimoaapaa olen usein muistellut (koska yhden nalleni nimi on Martimo...). Ja haluaisin vielä mennä jäämeren rannoille...-ja Haltille...-ja Auttikönkään jääputouksia katsomaan! Jee! Suomessahan on vielä paljon nähtävää ja koettavaa! Ja sen lisäksi ihania ihmisiä, joita voi tavata silloin tällöin...-ainakin useammin kuin Brittein saarella asuessa. Ja sitten on vielä nämä jättimäiset ruokamarketit tutkittavina!

Katselen olohuoneen isosta ikkunasta ulkona lumen alla nukkuvia koivuja. Pakahduttaa, silmät kostuvat. Kuinka kaunis on tämä meidän maailmamme, missä sitten kuljemmekin! Nyt pakkaan Skotlannin samaan muistelukansioon, jossa Uusi Seelanti, Hawaii, Kalifornia ja Andalucia odottavat selailua. Sieltä ne löytyvät! Jos joskus ehdin selailla...-on niin paljon tutkittavaa tässä uudessa vanhassa kotimaassa!