Ikkunamaisema

Ikkunat ovat uudet, kirkkaat, puhtaat. Pakkasta oli viidentoista tienoilla kun niitä asennettiin paikoilleen, ja sisälle tuli hiukan kylmä, vaikka asentajat olivatkin tosi nopeita ja näppäriä. Mutta nyt kylmä pysyy ulkona.

Tuolit ovat tuliaisia Skotlannista. Siellä ne olivat takan edustalla, kuten briteissä on tapana, siis vanhojen, suurten kartanoiden kirjastoissa. Meidän taloa ei toki voinut sanoa kartanoksi, ei vanhaksi eikä edes suureksi, mutta kirjasto-olohuone siellä oli. Takka oli sähkötakka, eikä se yleensä ollut päällä, kun istuin tuolissani lueskelemassa.

Eipä meidän tarvinnut kovin kauan miettiä, kun tuoleille suunniteltiin paikkaa tässä huushollissa. Maisema ikkunasta on niin soma, että sitä jaksaisi katsella vaikka kuinka kauan. Mukavassa tuolissa löhöten vielä kauemmin. Minä istun tuossa oikeanpuoleisessa tuolissa, yleensä kylläkin kirjan kanssa. Vaikkei maisemaa ihan koko ajan katselisikaan, on se siinä vieressä, sen ikäänkuin tuntee. Ja sitten aina välillä katsahtaa ulos, tai tuijottaa hetken, tai joku lintu lentää ohi ja herättää kirjaan uppoutuneen mielen.

Ehkä on kirpeä aurinkoinen päivä, tuuli hiljaa henkäilee, ja koivujen oksilta leijailee lunta. Tai sitten lunta putoaa oikein kunnolla, niinkuin olisi lumi-ilotulitus!

Minun tuolistani ikkunamaisema näyttää tältä:

Minusta on mukavaa, että ikkunan ja järven välissä kasvaa puita. Järvi on aika tyhjä laajuus, ainakin näin talvella, kun se ei liiku eikä muutu. Siis koko ajan, niinkuin kesällä. Vaikka mikä minä olen sanomaan, mitä järvi tekee, koko entisessä elämässäni en ole järven rannalla asunut. Puut sitävastoin ovat aina olleet ystäviäni.

Arton tuolista maisema näyttää tältä.

Terassin nurkan lisäksi siinä näkyy laiturille vievän polun varrella seisova lamppu. Ja ihana koivuvanhus. Sanovat, että tuo koivu pitäisi kaataa, se on vanha ja ruma ja vaarallinen! Vain minun protestoivan ruumini ylitse! Onhan se vanha, mutta kaunis! Upea asuinpaikka kaikille pikkuotuksille, ja Michelintähti- ravintola linnuille. Eikä sillä ole vielä aikomusta kaatua. Oksia voi kyllä putoilla, niinkuin on tänäkin talvena pudonnut, mutta eihän sen alla tarvitse majailla ja odotella että oksa putoaa päähän. Eikö olekin upea puu?

Taustalla on Hormalahti, parisataa metriä leveä ja kolmisen kilometriä pitkä. Se syvenee nopeasti, syvimmillään se on 20m. Vastapäiseen metsään ei rakenneta taloja. Yksi mökki siellä on, mutta se ei näy tässä maisemassa. Hormalahdelta sitten pääseekin veneellä vaikka maailman ääriin!

Mutta meidän vene nukkuu nyt talviunta. Eikä se taida kesälläkään olla aivan valtamerikelpoinen, joten emme aio lähteä soutuvenheellä Kiinaan. Tuskin Porvooseenkaan. Ehkä vastarannalle. Tai lahdenpohjukkaan. Tai vähän kauemmas, Suvasvedelle asti. No, sinne asti ehkä tarvitaan jo moottorivene. Tai runsaasti hauisharjoituksia.

Hei, mikä rapisee? Joku on terassilla! Joku ihan pieni, jota ei saa pelästyttää. Yritän hiipiä salaa katsomaan, kuka siellä on. Onnistun kuitenkin pelästyttämään pienen oravan, joka napostelee villiviinimarjoja nälkäiseen massuunsa. Piiloudun seinä taakse, ja tuleehan se veitikka sen verran näkyviin, että saan siitä kuvan. Onpas se nätti talviturkissaan!

Usein istun lueskelemassa auringonlaskuun ja siniseen hetkeen asti.

Paitsi nythän päivä on jo pidentynyt niin paljon, että illallisaika tulee ennen hämärää. Ja hei, kohta on kevät! Kohta meillä on uusi maisema ihailtavana, koivujen hiirenkorvat, vaalean vihreät lehdet, taustalla sinisenä aaltoileva järvi. Ja sitten tulee syksyn keltakoivut! Onpas tällä näyttämöllä hyvä ohjelma!

Mutta yöllä maisema on salaperäinen...

Aarteita

 Uuteen kotiin, vanhaan taloon, on hauska muuttaa, sillä sieltä saattaa löytyä aarteita! Prestwichin vintiltä löytyi tikkataulu ja kivan värinen pussilakana. Oli siellä myös siro seinänvieruspöytä ja polkupyörä, mutta niille emme keksineet käyttöä. Wallaseyn aarteita olivat peltipurkillinen vanhoja rahoja, puukengät, leija ja iso pino vanhoja äänilevyjä, englantilaista popmusiikkia, en tuntenut niistä mitään. Kinlochin vintillä oli pari (itsetehtyä) maalausta. Ja siellä oli myös hienot kauristapetit olkkarin seinällä. Ne säästimme, vaikka kaikki muut tapetit poistettiin. Ja sitten muutimme tänne Vehmersalmelle. Sanoimme, että työkaluja ja puutavaraa saa kyllä jättää, ja sitten neuvoteltiin kaikenlaisesta muustakin tavarasta, kun entiset omistajat alkoivat tyhjentää vuodesta 1986 asuttuna ollutta taloa. Kaikenlaista hauskaa tänne sitten olikin jäänyt.

Ensimmäiseksi sisään tullessani huomasin lamput.

Minusta ne olivat aarteita, muistoja nuoruuden ajoilta, Arto ei ehkä ollut ihan samaa mieltä. Mutta tuolla katossa ne vieläkin ovat, kolme kappaletta olohuoneessa ja yksi alakerrassa.

Toisenlainen lamppu, varmaan suunnilleen yhtä vanha kuin edelliset, oli sitten tämä:

Minä olisin mielelläni säilytttänyt senkin, mutta Arto sanoi ehdottoman EIn, vaikka yritin selittää, että se sopisi hyvin käytävään, jos hankkisimme sinne punaisen maton...

Arvaatteko mikä tämä on?

Oikein! Vessapaperirullateline. Sen tekemisessä on joku nähnyt vaivaa! Se seisoi pitkään uunin edustalla, mutta en mitenkään pystynyt vakuuttamaan itselleni, että se sopisi hyvin meidän vessaamme.

Englannissa totuimme siihen, että makuuhuoneiden ovissa oli naulakko. Siitä aamulla herätessään löysi nopsasti aamutakkinsa, jota tarvitsi, koska Englannissa ei sisällä aina ole lämmintä. Niinpä olin iloinen, että täällä oli naulakoita siellä täällä seinissä, tällaisia kivoja, sorvattuine tappeineen.

Siirsin niitä sinne missä tarvittiin.

Tämän aion kiinnittää omaan oveeni, kunhan saan aikaiseksi. Se on söpö. Mutta näitä mustekaloja emme tarvinneet!

Niitä oli lisätty vaatekaappeihin sinne tänne, varmaankin tarpeen mukaan."Hauska" juttu oli tuo isompi nelireikäinen; se oli kiinnitetty kahdella naulalla, ristipääruuvilla ja lattakantaruuvilla! Oli hyvä, että pakkasimme matkalaukkuihin valikoiman pieniä työkaluja kun lähdimme Skotlannista! Vaikka olihan täälläkin vaikka mitä! Muuttokuormamme myöhästeli, joten emme saaneet omia työkalujamme heti käyttöön. Täältä löytyi onneksi talttoja,

joilla irrottaa jalka- ja ovilistoja seinien maalausta varten, sekä vasara ja nauloja, joilla kiinnittää ne takaisin.

Tätä söpöä vasaraa emme kovin usein tarvinneet, emmekä näitä upeita vanhoja höyliä.

Tämä pikkuinen veitsi sen sijaan oli jokapäiväisessä käytössä vielä senkin jälkeen, kun olimme saaneet omat työkalumme, sillä se oli niin mukavan pieni, että sitä voi pitää taskussa, eikä tarvinnut jatkuvasti miettiä, mihin sen juuri äsken jätinkään.

Kaikenlaista pientä tilpehööriä löytyi näistä hyvässä järjestyksessä olevista boxeista:

Sitten löytyi tällainen:

En tiedä, mihin tuollaisia taitettuja metallipuikkoja tarvitaan, mutta kotelo niillä on tosi upea! Ihan kuin se olisi tehty puusta jossa on vierivieressä oksankohtia. Tai ehkä se on tehty katajasta, vaikka ei siinä mitään saumoja näy. Ja sitten siinä oli vielä joku vaakuna, mutten löytänyt netistä mikä vaakuna se on. Hieno aarre joka tapuksessa!

Yhdestä kaapista löytyi lampaita! Niitä suloisia pikkuisia, joita sai pyhäkoulusta, yhden joka sunnuntaina. Ne liimattiin pyhäkoulutauluun, itse sai päättää mihin kohtaan. Ooo, se oli mukavaa! Nämä lampaat oli liimattu kaapin puiseen tukipuuhun. En mitenkään voinut repiä niitä irti enkä maalata niiden päälle, joten niistä tuli salainen vaatekaappitaulu.

Kellaristakin löytyi aarteita: mehumaija (en tosin ole vielä tarkistanut, onko letkukin tallella)

Viinipulloteline on jo otettu käyttöön. Toimii, vaikka näyttää aika huteralta.

Jättiläismäinen uunipelti. Sitä voi varmaan käyttää leivinuunissa.

Myös kivoja kukkaruukkuja. Noille roikkuville on jo paikka katsottuna.

Tämä hauska sai sisälleen naapurin Matin tuoman annansilmän.

Viirikukko seisoo ulkona savustusmajan katolla. Tosin se ei kerro mistä päin tuulee. Ehkä se on ruostunut kiinni, mutta senhän voi sitten korjata, kun ilmat lämpenevät.

Lintulauta on ollut ahkerassa käytössä koko talven. Matti kertoi, että laitoimme sen juuri samaan paikkaan, missä se oli edellisten asukkaiden aikana. Ilmankos linnut löysivät sen niin nopeasti. Tinttejä, pikkuvarpusia ja viherpeippoja siinä käy joka päivä, usein myös käpytikka ja närhi. Vilskettä riittää!

No kyllä siinä käy kaksi oravaakin. Laitoin niille oman pähkinäpöntön, mutta siellä näyttävät käyvän talitiaisetkin. Vuoroin vieraissa!

Minusta on ollut tosi hauskaa löytää kaikenlaisia asumisen merkkejä tästä kivasta talosta. Ajattelin, että mitähän meistä jää seuraaville talon asukkaille. Päätin siis piilottaa tämän "aarteen" uuden lasketun katon päälle. Jos joku joksus purkaa katon, löytää aarteen...

Muutoksia

 

Kun muutimme Suomeen, koivujen kultainen ruska eli viimeisiä päiviään. Pitkän, viiden tunnin ajomatkan aikana oli monia ihania luontonäkymiä aamuruskosta iltahämärään. Vesistöjä. Hirvi loikki tien poikki. Metsiä, metsiä, metsiä. Vähän kummastelin, kun välillä metsiä tuntui olevan aivan liikaa. Kun Skotlannissa mietiskelin muuttoa, olin onnellinen kahdesta asiasta; siitä että taas pääsen talveen ja siitä, että voin rymistellä metsässä. Mutta nyt metsät tuntuivatkin aivan liian suurilta! Ja ajatelkaas, tuntui kurjalta, kun metsässä ei voikaan kävellä kun on niin hirveästi lunta! Vaikka kyllä olen kävellyt: kahlaan lumessa ja saan hauskan dejavun: lumi sulaa pitkävartisiin talvisaappaisiin ja sormet palelevat ohuissa tumpuissa.

Kymmenen vuotta ulkomailla on muuttanut minua. Haluan takaisin Skotlannin vuorille vaeltamaan! Haluan kulkea pää pilvissä ja nähdä kauas! Haluan takaisin ikivanhoihin tammimetsiköihin ja purojen solinaan!

Haluan kiertää kylän...- joskus jopa haluan Englannin lehmälaitumille, tasaiselle maalle mutapoluille kävelemään, kiipeämään stile-portaita aitojen yli, pujahtamaan kissing-gaten läpi niityltä toiselle. Yritän olla muistelematta kaikkea sitä. En unohtaa, vain olla muistelematta, koska muistelusta saa märät silmät. Mutta joinakin aamuina, ennen kunnolla heräämistä, mietin, mille vuoripolulle tänään kiipeäisin.

Itse asiassa Suomeen muutto oli kuin olisi tullut ulkomaille. Autolla ajettiin tien väärällä puolella. Kaikki puhuivat väärällä kielellä.Vastaankävelijöitä väistettiin. Ei puhuttu kamalan kovalla äänellä. Poluilla ei sanottu kaikille vastaantulijoille Hei. Ihan selvästi olin jossain vieraassa maassa. Ehkä kaikkein ihmeellisintä tässä vieraassa maassa olivat ruokakaupat! Voi niitä leipä- ja juustohyllyjä! Erilaisia maitotuotteita! Kymmenen metriä vauvanruokia! Kyllä, briteilläkin on suuuuuria ruokakauppoja, mutta valikoima ei ole ollenkaan niin laaja kuin suomalaisissa marketeissa. Valitettavasti pandemian vuoksi en ole vielä kovin syvällisesti päässyt tutkimaan kaikkia tämän maan kauppojen uusia ihanuuksia. Ja pandemiasta pääsemmekin mukavasti aasinsiltaa pitkin siihen, miksi muutimme takaisin Suomeen, vaikka tarkoitus oli asua Skotlannissa elämämme loppuun asti.

Olimme koko viime kesän jonkinlaisessa epävarmuuden tilassa, ei pelkästään koronaviruksen vaan myös brexitin vuoksi. Emme tosiaankaan halunneet asua pandemiamaassa, josta/jonne ei pääse matkustamaan, koska kaikki rakkaamme asuvat muissa maissa. Emme myöskään pitäneet kaikista niistä EU-kansalaisten vastaisista huhuista, joita alkoi kuulua yhä enemmän. Vaikka Nicola Sturgeon, Skotlannin pääministeri, lupasikin kirjeessään, että kaikki EU-kansalaiset saavat maassa asumisoikeuden eikä Skotlannista ketään heitetä ulos, elämä alkoi kaikkineen tuntua epävarmalta. Piste epävarmuudelle tuli, kun Suomesta kuului epätoivoinen huuto: "Äkkiä vuokraamaan mökki jouluksi! Kohta kaikki isot on jo varattu!". Niinpä päätimme ostaa Suomesta mökkimäisen talon, jonne koko suku voi kokoontua yhteen aina kun haluaa. 

 

Muutimme tänne talonmiehiksi. Ja olemme tyytyväisiä. Päivä päivältä tyytyväisempiä, kun totumme taas tämän armaan maan tapoihin. Opettelemme uudestaan hiihtämään. Kulkemaan suuuurissa metsissä. Totumme lumeen ja pakkaseen.

Oli se aika kivulias irtirepäisy, se äkkilähtö Skotlannista. Kinlochlevenistä oli jo tullut meille kotikylä, ihmisistä tuttuja, maisemista kotikontu, poluista tuttuja. Monet suunnitelmat jäivät kesken. Kolmestatoista Mamore-munrosta jäi kaksi tutkimatta. Poikki Britannian-kävelystä kolme pätkää jäi puuttumaan. Ja kaikki ne luontoihanuudet, linnat ja kaupungit joita aioimme käydä katsomassa! Ja puutarhani! Voi surku! Nyyh!

Mutta aika aikaa kutakin! Ehkä on taas mukavaa samoilla Suomen soilla... -Martimoaapaa olen usein muistellut (koska yhden nalleni nimi on Martimo...). Ja haluaisin vielä mennä jäämeren rannoille...-ja Haltille...-ja Auttikönkään jääputouksia katsomaan! Jee! Suomessahan on vielä paljon nähtävää ja koettavaa! Ja sen lisäksi ihania ihmisiä, joita voi tavata silloin tällöin...-ainakin useammin kuin Brittein saarella asuessa. Ja sitten on vielä nämä jättimäiset ruokamarketit tutkittavina!

Katselen olohuoneen isosta ikkunasta ulkona lumen alla nukkuvia koivuja. Pakahduttaa, silmät kostuvat. Kuinka kaunis on tämä meidän maailmamme, missä sitten kuljemmekin! Nyt pakkaan Skotlannin samaan muistelukansioon, jossa Uusi Seelanti, Hawaii, Kalifornia ja Andalucia odottavat selailua. Sieltä ne löytyvät! Jos joskus ehdin selailla...-on niin paljon tutkittavaa tässä uudessa vanhassa kotimaassa!