Näytetään tekstit, joissa on tunniste laituri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste laituri. Näytä kaikki tekstit

lauantai 30. marraskuuta 2024

Heräsin,

kello oli kolme. Oli pimeää, puhelimen näytön jälkikuva silmissäni hiivin keittiöön, join lasillisen vettä.

Pihan puolella kaikki oli sysimustaa.

Kuljin varovasti, varpaillani portaita etsien, olohuoneen ikkunaan ja aah! Taivas oli pilvetön, tähtösiä täynnä! Taivaanrannassa soturi Orion, joka tähtäsi jousellaan Härkää jota Ajomies yritti kirittää pois tulilinjalta. Yleisönä Kaksoset Kastor ja Pollux, seuranaan Jupiter.

Nyt äkisti ulos! Leijona on varmaan herännyt!

Onneksi ulkovaatteet ovat paikoillaan ja osaan pukea pimeässä, myös villasukat ja saappaat ja pipo ja lapaset, eihän sitä koskaan tiedä kuinka pitkään tähtiä haluaa tuijottaa.

Vaellan kasvimaalle, siinä on rinteessä tasainen alue jossa pysyy pystyssä taivaalle kurkkiessaan. Pohjoinen taivas on pilvessä, mutta keskitaivaalla loistaa Otava, Iso karhu kaikkine käpälineen tallustamassa, kuono pitkällä tuulta haistellen.

Vaikka tuulta ei kyllä ole yhtään. Koko maailma on aivan paikallaan ja hiljaa. Rauhassa.

Leijonan pitäisi piileskellä talon takana. Tästä sitä ei näy. Kuljen siis rantapolkua pitkin kohti laituria ja puiden lomasta näen Leijonan pään. Laituri on märkä mutta onneksi ei liukas, saappaissa ei ole enää pitoa ollenkaan.

Tähtitaivas kuvastuu tyynen järven pintaan. Kuvittelen laiturin sillaksi, joka kulkee avaruudessa Linnunradan päästä päähän, kaikkialla ympärillä pelkkää avaruutta ja tähtiä. Upeaa! Huimaa!

Menen aivan laiturin päähän, ja sieltä näen koko Leijonan.

Se leikkii Mars-pallolla. Pallo on punainen. 

Pieni Leijona makailee ylempänä, Ison Karhun käpälissä.

Ilves tarkkailee tilannetta vähän kauempaa.

Pohjoisen tummat pilvet matkaavat kohti etelää, kohta puoli taivasta on pilvessä. Pian pilvi peittää Ison Karhun ja Leijonat, Mars-pallon punainen tuikkii pilvien läpi hiukan kauemmin. Hiljalleen pilvet peittävät Kaksoset ja Ajomiehen, Ilveksenkin, eikä Orion kohta näe saalistamaansa Härkää.

Viimeisenä Orionin koira Sirius asettuu levolle puiden latvuksiin. Siinä se makailee pitkään ennenkuin sulkee silmänsä.

On hyvin pimeää. Ja kylmä. Käperryn villavaatteissani peiton alle uinumaan. Uneksimaan Linnunradan sillasta.

Aamulla järvi oli jäätynyt. Niin ohuesti, että kun keinutin laituria, jääpeite aaltoili. Ei mennyt rikki.


tiistai 14. toukokuuta 2024

Ei päivääkään

 Istun terassin portaalle käpertyneenä, hiljaisuudessa, tai ei, kuuluu käen kukunta. Äitienpäivän ääni. Nythän ei kyllä ole äitienpäivä, mutta sinä suurenmoisena päivänä en ehtinyt kuunnella käkeä, kun tunsin todella olevani äiti, lapsi ja lapsenlapset ympärilläni.

Tänään käki kukkui 21 kertaa, mikä tarkoittaa siis että elän 93 vuotiaaksi. Mutta en  tietenkään oikeasti usko käkeä, en enää, koska 63-vuotiaana se kukkui minulle 53 kertaa. Mutta pakko kukkuut on aina ensimmäisellä kerralla laskea vaikkei uskokaan. Ainakin joskus se huvittaa. Aion joka tapauksessa elää niin kauan kuin minua huvittaa.

Järvi on rauhallinen. Virtaus käy kohti auringonlaskua, mutta ei se ole tasainen, vaan väreilee, niin että puiden kuvajaiset näyttävät rasteroiduilta, vesi ajelehtii minne mielii eikä minne tuuli kuljettaa.

Laiturilla istuvat tiirat, toinen toisen penkin selkänojalla, toinen toisen. Yhtä hiljaa paikoillaan kuin minä. Olen niiden tuttu. Ne lainaavat minulle laituria, kun haluan mennä uimaan. Muulloin se on niiden ikioma paikka. Jo kolme kesää. Haluaisinko laittaa niiden pelotukseksi muovikäärmeen, että pääsisin puhtaalta laiturilta uimaan? Kyllä. Mutta toisaalta en, koska en itsekään ole oikein ihastunut käärmeisiin. Uimaan meneminen kääremeen ohi ei olisi mukavaa. Tosin ei laiturin pesukaan ole mielipuuhaani.

Tiirat kirkuvat. Kolmas tiira lentää yli järven suuntaisesti eikä se ole pariskunnan mielestä mukavaa. Ne lennähtävät ajamaan tungettelijan pois.

Pian laskeutuu yksi tiira laiturille. Onko tämä se tunkeilijatiira vai oma kotitiirani? Pitkään se istuu siinä yksin, niinkuin minäkin tässä terassilla. Sitten laskeutuu toiselle selkänojalla tiiran siippa, ja taas istumme tässä me kolme ikuisessa rauhassa.

Pääskyt siis ovat saapuneet. Kyykin parhaillaan kukkapenkissä kitkemässä juolavehnää kun kuulin tutun liverryksen. Ja siinä se oli, antennin päällä livertämässä, ja kohta tuli toinenkin pääsky duettoa laulamaan. Jännäsi. Pesisivätkö ne tänä vuonna meidän riemuksemme terassin katoksen alle? Toivon tietysti niin ja olen varovainen ovesta kulkiessani, mutta mitä tapahtuu huomenna kun ränninkorjaaja tulee? Voi miksi korjaaja ei tullut jo viime viikolla?Miksi pääskyset eivät tulleet vasta ensi viikolla että olisin ehtinyt maalata portaan?

Mitä väliä. Eivät pääskyt ihan vähästä säikähdä. Rännin korjaus kestää vain tunnin.

Saa nähdä.

 Pieniä ovat eläkeläisen murheet.

Järvi muuttuu peiliksi. Puiden kuvajaiset seisovat päällään paikoillaan, ja pilvet. Ilta saa värinsä. Tiirat istuvat samalla selkänojalla, käki ei laula. Kuku. On sekin laulua.



keskiviikko 10. huhtikuuta 2024

Hyvästi jää, talvinen sää...


 Niin se vain lumi alkaa sulaa tänäkin vuonna! Mutta vielä saa odotella maan lämpenemistä ja mullassa möyrimistä. Mitä nyt sisällä aloitellut, liian aikaisin ja liian paljon siemeniä on piiloutunut multaan ja kasvanut pikkuruisiksi taimiksi.

Niin kovin hennoiksi, kun eihän täällä sisällä suurista ikkunoista huolimatta ole taimille niin paljon valoa kuin ne tarvitsisivat vahvoiksi kasvaaksen. Ulkopuutarhaan siirtyminen vielä vie aikansa, joten kertoilen nyt jotain hauskoja juttuja talvelta. Kun pimeänä aikana olin niin laiska juttelemaan.

Enimmäkseen sateli pehmoista ilmavaa pakkaslunta, paksuiksi pehmeiksi patjoiksi, ja pihalla kulkeminen oli aika vaivalloista. Ennen joulua tallasin hyvät polut, mutta sitten muutaman rajun tuiskumyrkypäivän jälkeen niitä ei enää huvittanut aukoa. Paitsi saunapolku laiturille, se piti pitää avoinna hiihtolenkkejä ja  tähtikirkkaita öitä varten. Vaan yöt olivat useimmiten pilvisiä. Niin sinäkin yönä, jolloin heräsin, ja grillikatoksessa paistoi valo.


Huhu, pelästyin! Kuka sinne on mennyt majailemaan? Tuijotin ja tuijotin, mutta minkäänlaista liikettä ei näkynyt. Otin kiikarin ja aivankuin ledvalosarja, niin, sellainenhan juuttui jääpalaseinän alle kun se sortui. Mutta miksi siinä on valo? Ehkä tontuilla ja peikoilla on bailut?

Pimeässä en lähtenyt asiaa tutkimaan, hanki vielä upotti, mutta aamulla menin, ja vähän juhlineilta peikot näyttivät, ja tontutkin.



Mutta valoja ei saanut sammumaan ennenkuin otti patterit irti. Ilmeisesti märkä lumisade oli pilannut laitteen.

Niin. Koko talven olin odottanut, että tulisi sen verran suojalunta että saisin lumiukon aikaiseksi. Ja nyt sitä oli! Pyörittelin palloja saunapolulla niin ettei sitä sitten tarvinnut lapioidakaan. Porkkanaa ei ollut nenäksi eikä hiiliä silmiksi, mutta kivet ja kepit ukolle kelpasivat ihan yhtä hyvin, oksasuukin oli ihan nauravan näköinen, ja tukka pystyssä viimeisen lumiukkokampausmuodin mukaisesti.


Annoin sille vielä lainaksi suksisauvani, että pysyisi paremmin pystyssä. Mutta eikös vain välikahvin aikaan (klo n.9) toinen käsi sauvoineen oli mennyt hangelle makuulleen, ja lounasaikaan koko ukko makoili naamallaan polulla. Mutta olihan siitä sentään iloa, tekemisen ja muutaman valokuvan verran.

Sen suojasään jälkeen alkoivatkin sitten taas pakkaset ja järveen pakastui hyvä hankiainen ja mainiot hiihtelykelit riemastuttivat. Mutta siitä olen teille jo kertoillut, joten hypätään pääsiäiseen. Narsisseja hankin, ostin ne ihan nuppuisina ja istutin terassilaatikkoon. Mutta sen verran vilpoisia ilmoja tulikin, että ne nyt vasta alkavat aukoa nuppujaan.




Varmaan ne luulivat, että pitää nukkua, kun pakkasöiksi peittelin ne huovan alle. No ehkä niistä sitten on iloa ensimmäisille perhosille, jotka ehkä piakkoin alkavat heräillä horroksestaan. Kun muut sipulikasvit ovat vielä kinosten alla. Ehkä ne jo huomenna heittävät peittonsa pois ja avaavat silmänsä?

Halusin päästä pääsiäisenä avantoon niinkuin viime vuonnakin. Aloitin reikien kairaamisen jo muutaman päivän ennen pääsiäistä, että varmasti ehtisin saada avannon valmiiksi pääsiäissaunan juhlistamiseksi. Mutta eikö mitä, kolmantena päivänä olin saanut aikaiseksi neljä 15 cm syvää kuoppaa 80 senttiseen jäähän! Aluksi reiät syvenivät ihan helposti, mutta sitten ei enää tapahtunut mitään. Kuin olisi pyörittänyt terää terästä vasten.

Mutta onneksi on naapureita! Läntisen naapurin nuori mies haki porakäyttöisen kairansa ja sillä syntyi enemmänkin reikiä kuin ne neljä, joista olin avannonteon aloittanut. Ja sittenpä homma jatkui helposti vävyn hienolla jääsahalla sahaten, ja helpotuksekseni huomasin, että ei minulta sentään olekaan kaikki voimat vielä kadonneet. Siinä sahaillessani ilmestyi siihen itäisen naapurin nuori mies. Hän halusi kokeilla, kuinka sahaus sujuu, ja hetkessä olikin jääkappale irrallaan.

Entäs sitten? Millä sen tulpan saisi irti? Kun se on 80cm paksu, millä sen saa 80cm paksun jään reunan alle? Ajattelin, että jos hyppäisi siihen päälle niin se uppoisi, mutta ei, voisi käydä niin että joutuisi itse tulpatuksi järveen. Jos pikkuisen saappaankärjellä tyrkkäisi? Ei. Sitten itäisen naapurin nuori mies pamautti oikein reilusti jäätulppaa saappaallaan ja...-mitä ihmettä?! Ei ollut enää mitään jäätulppaa, vain avannon täydeltä jääsohjoa! Lipsahtiko se tulppa niin nopsasti jään alle etten huomannut? Se näytti enemmänkin joltain taikuudelta: kaksi sekuntia ja jää muuttui sohjoksi! Aika hieno temppu!



Siinä sitten oli avanto, mutta en minä sinne uskaltanut mennä kun portaat  olivat ihan sen kamalan kovan teräsjään sisällä enkä saanut sitä puhdistetuksi vaikka hakkasin ja hakkasin jäätuuralla...-kunnes se lipsahti kädestäni ja upposi syvyyteen. No sitten, odottelen, että aurinko pehmittää jäätä ja nakuttelen sitä joka päivä pikkuisen, milloin milläkin työkalulla. Eilen sain ensimmäisen portaan melkein jäättömäksi. Mutta ehkä sitten jos uskallan yrittää pulahtamista, puen valjaat päälleni ja varmistan ne laiturin portaaseen...-tai sitten odotan, että äitienpäivänä pääsen ensiuinnille! Kenties jo vappuna?

Hienoja öitä on myös ollut.  Kaksi tosi kirkasta, tähtiä pystyi ihailemaan pitempään, kun pakkasta oli vähemmän eikä palellut. Toisena yönä järvi, tai jää siis, esitti minulle sellaista musiikkia, etten ole ennen kuullut. Tai oliko se musiikkia? Kuulosti enemmänkin siltä kuin joku järvessä oleva, siis jään alla, olisi takonut jäätä ja välillä ulvahdellut, ja välillä jää olisi räsähtänyt rikki ja vesi aaltoillut avannoista ulos. Ihmeellistä. Kerran jää räsähti ihan laiturin vieressä niin että tärähti ja pelästyin, huh!

Eräänä iltana , iltarusko ei ollut mitenkään erikoinen, mutta valo jään pinnalla oli ihmeellisen turkoosi ja vaaleanpunainen.

Eipä se tässä kuvassa oikealta näytä, enkä osaa oikein noita värejä muutellakaan.

Sitten alkoi aurinko porottaa oikein kunnolla ja sulatti ohuen lumikerroksen jään päältä:


Siinä joitain talvisia muisteluksia. Linnuistakin piti kertoa, mutta ehkä toisella kerralla, että ette ihan kamalasti tympäänny lukemiseen.

Ehkä jo huomenna sinivuokot aitan seinustalla ovat heränneet!

sunnuntai 29. lokakuuta 2023

Pitkä yö

Tästä piti tulla hauska juttu siitä, kuinka täyden kuun aikaan meloskelen keskellä yötä pitkin kuunsiltaa ja ohut jää ritisee kajakin kylkiä vasten. Kuinka löydän jotain ennennäkemätöntä ja innoissani otan siitä kuvia kertoakseni ystävilleni. Mutta ei tullutkaan. Kuu oli monena iltana paksun pilven takana näkymättömissä. Ja sitten kun se eilen illalla oli ihan kokonaan näkyvissä pilvettömällä taivaalla vesi oli jo jäähtynyt niin kylmäksi, että hirvitti mennä istumaan muovikajakkiin. Eikä ollut edes kuunsiltaa, jolla olisi haaveillut.

 Kuu paistoi kyllä heleästi ja sillä oli seuranaan Venus.

No mikäs, voinhan mennä ulos kävelemään, kun on noin valoisaakin. Ehkä saan hienoja yömaisemakuvia, oikein pelottavan halloweenisia.

Meidän koti näytti kyllä oikein kotoisalta, ei yhtään pelottavalta, kun Artolla oli vielä valo huoneessaan. Mutta komeimmat kuvat saa varmaankin laiturilta.

 Onhan nämä ihan kauniita maisemia, kelpaa niitä ihailla,

mutta miksi kuvat ovat näin valoisia? Minun silmäni näkevät maiseman paljon tummempana ja jännittävämpänä, melkeinpä vähän pelottavana, niinkuin Halloweenöinä kuuluukin.

Kamera varmaankin yrittää olla avulias ja valottaa kuvat niin että niissä asiat näkyvät kunnolla. Tällä kuvausreissulla se kylläkin on väärin. Haluaisin sellaisia kuvia, mistä näkee, että yö on pimeä ja vähän pelottavakin.

Kuun kuvajainen kellui järven pinnalla. Kun heiluttelin laiturilla pikkuisen aallokon, kuu muuttui lettupinoksi, joka keikkui hassusti ylös ja alas.

Vesi näytti jähmeältä, niinkuin se juuri olisi muuttumassa lasiksi, tai muoviksi, tai siis, jääksi, mutta ei ihan vielä halunnut. Lämpömittarin naru oli jäästä kankea, se näytti neljää lämpöastetta, sen näki kyllä kuun valossa.

Kuu teki teräviä varjoja, mutta voi ei, näyttää kyllä ihan kesältä tämä synkkä syksyinen yö!

Kajakki lepäili laiturin reunalla yksinäisen näköisenä. Ehkä, jos sittenkin menisin vähän melomaan? Eeei sentään.

Istuin hetkeksi penkille kuuta tuijottamaan, tai no, se oli niin kirkas, että katselin mieluummin pimeään yöhön ja vain tunsin kuun kelmeän valon. Yritin muistella kuun kraatereiden kivoja nimiä: Sateiden meri ja Sateenkaarten lahti. Myrskyjen valtameri. Nektarimeri. Ja tietysti Rauhallisuuden meri, jonne kuuraketti Apollo laskeutui 1969, kun minä ja Arto olimme nipinnapin tutustuneet toisiimme. Arto oli silloin Saksassa, mutta minä varmaankin näin telkasta, kuinka Neil Armstrong harppoi kuun pinnalla ja lausui maailmankuulut sanansa. Muistatteko? Olihan meillä jo silloin telkkari, oli!

Ja nyt aiotaan Kuuhun tulostaa  kuun teräväsärmäisestä hiekasta taloja! Huhhei! Ehkä nekin miljardit kannattaisi ennemmin käyttää tämän meidän maapallomme pelastamiseen...- vai pelastetaanko kuuhun sitten kaikki maksukykyiset ihmiset, kun maailmanloppu koittaa? Niinkuin Nooa perheineen muinoin.

Ajatukset laukkaavat.

Päätin napsia kuusta muutamia kuvia, ehkä kamera saa niissä näkymään meriä ja kraatereita ja vuoria. Olipa kuu liian kirkas kameralle. Tein sitten, myöhemmin, kun olin sisällä lämpimässä, vähän kuvankäsittelyä. Tällaisia pelottavia kuita sain aikaiseksi:

hämähäkinseitteihin kiedottu järisyttävän pelottava muumionsilmä ilman iiristä

punakuumana hehkuva metallilevy jossa reikä vihlovankirkkaaseen ulkoilmaan

maanalaisen pilkkopimeän tunnelin suuaukko

sokerikuorrutetun donitsin kuorrutus sulaa


Päätin sitten kiertää vähän puutarhaa, jos siellä vaikka olisi vähän enemmän halloweenimäistä. Voisihan siellä olla jotain karmivaakin, vaikkapa susi! Tai edes pupu.

Tällä kerralla kamera olikin vähän suvaitsevaisempi pimeyden suhteen ja sain aika kivan yökuvan. Ainakin todentuntuisemman.


Ai jaa! Kuu olikin mennyt tapaamaan Artoa sen huoneeseen! (itse asiassa se on kirkasvalolamppu...)

Mut hei! Sainpas bongatuksi yhden kummituksenkin tänä kummitusten yönä! Ja ai niin, etupihan kautta ei kannata mennä sisälle kun siellä on se liiketunnistinval, joka sokaisee silmät äkkiä syttyessään. Siis menin terassin kautta ja olipas hyvä että menin, kun villiviinit olivat niin koristeellisia siinä kuun valossa.
Mutta katsokaa, miten valoisaa naapurin pihalla on kameran mielestä! Ei kyllä todellakaan ollut! Tuohan on kuin juhannusaamu!

Itse asiassa oli aika jännää nähdä pimeän läpi. Vaikkakin kameran välityksellä. Onhan tuossa kuitenkin erilainen tunnelma kuin kesäkuvissa. Ainakin minusta tuntuu siltä. Kun olen nähnyt sen omasilmäkuvankin. Tummemman. Pimeämmän.

Kuu paistoi vielä itäikkunasta ruokapöydälle jossa basilika ja joulukaktus ihmettelivät outoa valonlähdettä.

Näiden rankkojen, järisyttävien Halloweenkokemusten uuvuttamana etsin Areenasta rauhoittavaa tuutulaulumusiikkia, ja löysinkin jännän, vibrafonilla soitetun kappaleen Oktober, jonka on säveltänyt Hansen. Etunimeä ei kerrota. Vibrafonin sointi sopikin hyvin yön tunnelmaan. Nukuin makeasti ohi kellonviisarien kääntelyn, mutta sitten kuu kurkisti ikkunasta herätellen katsomaan, miltä maailma näytti kolmelta aamulla. Kännykameran tulkitsemana.

Ja sitten näin varjot, jotka kuu heitti seinälleni! Aika hauskat! Mitenhän kamera nämä näkee?
Kuu-ukko taisi ihastua 65-vuotiaaseen nallukkaani!

Nukahdin vielä kaksi kertaa, ennenkuin aamu koitti ja lähdin aamukahville. Kuu oli vielä aika korkealla, tällä kertaa Jupiterin seurassa. No oli sillä suunnalla Uranuskin, mutta sitä ei paljain silmin näe.

Kummitus huiskutti heiheit ja painui päiväunille metsän taakse.

Ja aurinko nousi.






sunnuntai 16. heinäkuuta 2023

Liotan varpaitani

Järven vesi on sen verran ruskeaa, että kalpeat varpaani näyttävät sairaan keltaisilta.


Kuin sahramilla värjätyt. Tai kurkumalla. Mutta en osaa päättää, ovatko ilmassa leijuvat varpaat kauniimmat, vaaleanpunaiset, sinisin verisuonin koristellut.

Olkoot siellä vedessä! Kokeilen, minkälaisia liikkeitä veteen tulee, jos heilutan varpaita. Eipä juuri minkäänlaisia. Lähellä pintaa tosin jonkinlaista väreilyä.

Mitä hulluja ajatuksia!

Tuijotan vastarannan kaislikkoon, jonka vieressä kasvaa ulpukoita.


Ei niitä täältä asti tietenkään näe, katselen vain sieluni silmillä, eilisiä muistoja, kun kävin siellä meloen. Nostin peräsimen ylös ja annoin kajakin vaellella itsekseen. Lehdet olivat kauniita, kukaan ei ollut vielä haukkailut niitä. Ei näkynyt koppiaisia. Eikä sudenkorentoja. Kaipa ne olivat jossain aurinkoisemmassa paikassa.

Kerran, jossain järviheinässä ajelehtiessani, olin unohtanut nostaa peräsimen, ja laituriin tullessani huomasin, että siihen oli tarttunut pitkä "ruoho". Irrotin sen ja heitin rantaveteen. Jospa siitä kasvaa rantaheinikko, ajattelin. No, tänä kesänä siinä sitten kasvoi näitä järvisätkimiä.


Mutta eivät ne varmaan ole siitä peräsimeen tarttuneesta, niitä on aika paljon, ja isoja. Ja kauempana kaislikon laidalla on kaunis järvisätkinniitty.

Loiskis roiskis! Melkein pelästyin, kun joku otus loikkasi veden pinnalle. Olikohan se se iso kala, hauki, luulisin, joka eilen ajoi takaa pikkuista kalaa, joka hyppeli veden pinnalla? Voisi hyvin ollakin.

Nostin varpaat ylös vedestä. Jos vaikka se hauki luuleekin olevansa varpaidenpuhdistajakala ja tulee näykkimään varpaitani.

Tuijotan kaislikkoa. (Juu, tiedän, ruovikkoa!)  Kaislat suhisevat, ja taas kerran tulee mieleeni "säv, säv, susa", eikä  sen enempää. Taas kerran tarkistan, että runon kirjoitti Fröding ja se on ihan kamala juttu vaikka on niin kaunis laulettuna, Sibeliuksen säveltämänä. Minulle riittää "säv, säv, susa" ja sitten kuuntelen kaislojen laulua.

Tuijotan välkehtivää veden pintaa.




Ja sitten muistankin, että tulin laiturille hakemaan vettä yrttitarhaani ja pelakuulle. Kastelukannu jo kyllästyy odotteluun. Hei hei järvi, ihailen sinua ikkunasta...



sunnuntai 11. kesäkuuta 2023

Laituri

 On kivaa kun on laituri. Sieltä voi katsella, vuodenajasta riippuen, auringon nousuja ja laskuja, kuuta, tähtiä, vastapäistä rantaa. Kaikki ne ovat erilaisia eri päivinä.

 

Voi myös nähdä taideteoksia. Tänään löysin arkistostani tällaiset teokset: 


Jään Mudonmuutos Ilman Lämmetessä

Pilvissä Kasvavat Kaislat

Melkein aina kun katson veteen näen jotain ihmeellistä. Tänään yritin selvittää, onko valo aallon harjalla samanvärinen auringonpaisteessa ja varjossa. Ei kai, mutta silmäni eivät sitä varmistaneet.

Nyt kun ilmat ovat lämmenneet voi laiturilla vain istua ja nauttia viileästä tuulesta, joka tuo tullessaan milloin tuomen tai sireenin tuoksua, milloin kalanhajua. Linnuistakin laituri on kiva. Keväämmällä västäräkki etsi laiturin raoista...-hämähäkkejä, luulisin, sillä niitä siellä vilistelee usein. Pääskyset eivät usein laskeudu penkin selkänojalle, mutta tiirat, nuo ihanasti lentävät tiirat melkein asuvat siellä. Seisoskelevat, joskus toinen hakee naposteltavaa ja taas istutaan. Ja toisinaan lauletaan yhdessä karaokea ja sitten paritellaan.
 
Niiden touhuja on mukava katsella, mutta voih!
 
Eilen kun olin menossa saunasta pulahtamaan järveen, laituri oli niin lintujen jätösten peitossa, ettei tiennyt minne olisi jalkansa asettanut! Vesi oli vielä kylmää, varmaankin 13-asteista - huiih! - mutta pulahduksen jälkeen olo oli ihanan virkeä ja tyyni. Suorastaan onnellinen. Huolimatta sotkuisesta laiturista.
 
Tänään sitten pesin laiturin, hinkkasin ja kuurasin ja kaadoin ämpärillisiä järvivettä päälle. Nyt kelpaa mennä uimaan! Paitsi että tiirat ehtivät varmaankin ennen sitä jo taas tulla laiturille lekottelemaan.

Viikko tai pari sitten, kun vesi oli niin korkealla että peitti osan laiturista, lensi sille lokki iso kala suussaan. 
 
 
Siinä se riepotteli kalanraatoa, mutta huomasi, että ehkä se olisi märkänä maukkaampaa, ja huuhteli sen laiturin päällä olevassa vedessä.
 
 Mutta ei maku tainnut muuttua paremmaksi, koska lokki lensi tiehensä ja jätti kalanraadon minulle muistoksi. Minä potkaisin sen järveen. Kalanruuaksi. Tai vesimyyrän. Tai pikkuotusten.

Kun olin tänään lähdössä pois juuri siivotulta laiturilta, huomasin, että kajakki oli aivan kuivuneen siitepölyn peitossa! Sen väri oli kuin etelän torimyyjien inkivääripinojen. Peräsin ja ohjausnarut olivat aivan jäykkinä siitä "mausteesta", ja niinpä sain täyttää ämpärini jälleen kerran vedellä ja jatkaa puhdistustyötä. Siinäpä sitten aika hurahti. Onneksi aurinko meni pilveen, ettei tullut liian tukala olo.

Olipas sitten mukavaa, kun kajakki oli putipuhdas. Tai vainpuhdas. Menisinkö melomaan? En, nyt maha kurisee, ruoka-aika lähestyy!

Hei! Hauskoja laiturihetkiä kaikille!






Heippa!

 Tähän päättyy tämä juttelublogi. Jos haluat lukea lisää höpöttelyjäni, siirry seuraamaan tätä: https://kotiankkurissa.blogspot.com