Pölyistä puuhaa

 

 Englannissa kävimme aina silloin tällöin tutustumassa vanhoihin kartanoihin. Mitä aarrekammioita ne ovatkaan! Ja kuinka hauskoja historioita oppaat osaavatkaan kertoa niiden elämästä. Kuljetaan huoneesta toiseen ja juttuja riittää, ihmetellään, ja nauretaankin. Ja jossain kohdassa astutaan kirjastoon. Kauniit nahkakantiset kirjat seisovat hyllyillä, niitä on lattiasta kattoon, ainakin kahden kerroksen verran. Muutamasta ikkunasta siivilöityy valoa leijuvien verhojen lävitse ja voi melkein nähdä jonkun uteliaan lapsen istuvan ikkunasyvennyksessä kirja sylissään. Sitten haistaa nahkakansien tuoksun ja kirjoissa piilevän pölyn lemun, eikä kirjoihin saa koskea eikä ikkunasyvennykseen saa mennä istumaan.

On meilläkin kirjahylly, mutta nyt, neljän muuton jälkeen kirjat ovat vähentyneet, eikä niitä ollut "kuin" 24 laatikollista kun äskettäin luovuimme niistä lähes kaikista.

Kun uudessa kodissa on niin vähän seiniä ja nekin täynnä ikkunoita, niin ettei sinne oikein mahdu kirjahyllyä. Ja ihanaa! Ei enää kirjahyllyn kevätsiivousta!

 Kirjakauppias, siis se joka osti meidän kirjat, lupasi kaikille kirjoille uuden elämän, joko toisille ihmisille myytynä tai lahjoitettuna, kirpputorille vietynä, tai sitten lämpöeristeeksi muutettuna. Onhan kirjasta moneksi. Joskus sen voi laittaa vaikka keikkuvan pöydän jalan alle. Tai pienen lapsen pepun alle että ylettyy paremmin syömään. Tai kasveja voi prässätä niiden alle tai sisälle. Tai niitä voi käyttää painona jos liimailee jotain. Tai niistä voi tehdä taideteoksia. Tai mitä vain keksittekään!

Mutta ei, ei minulle tule niitä ikävä. Tietysti kaikkein rakkaimmat muuttavat mukanamme pieneen ikkunan alle mahtuvaan hyllyyn. Joistain ei vain voi luopua, kun niitä lukee aina vain uudestaan. Ja onneksi on kirjasto. Ehkä maailman tärkein laitos.

Mutta kun muuttaa pienempään asuntoon, täytyy luopua muustakin kaappeihin kertyneestä tarpeettomasta tärkeästä tavarasta.  Onneksi olemme muuttaneet aika monta kertaa eikä ullakoille ole ehtinyt kertyä monen sukupolven paksuja tavararöykkiöitä.

Mutta löysinpä silti oikean aarrearkun, varmaankin maailman pienimmän:

hups! Onko objektiivi pölyssä?

 

 Siinä on päällimmäisenä käyntikortti, siitä käy ilmi, kuinka pieni arkku se oikeasti on.

Luellalla oli myös bed and breakfast, jossa olimme yötä kun Penny ja Matthew viettivät häitään ja vaimosta tuli Penny Bacon...

Tämä kirjalla istuva koira on äitini kirjanmerkki, jonka hän sai synttärilahjaksi joskus 1940-luvulla, en muista enkä voi tarkistaa kun se on jo pakattu. Oikea aarre, ihan hopeaa, huh!

Lapsenlapsi teki mummille sorminukkeja ja käytti mittana omia sormiaan!

Vähän isompana hän teki mummille kilikalan. Tai oikeastaan havaijilaisen kalan, jonka nimi alkaa sanoilla "humuhumu-nukunuku"  -enempää en muista enkä voi tarkistaa koska...

Muisto Irlannista, jossa vietimme kolmeviikkoisen kesäloman, jolloin satoi joka ainoa päivä ja kuitenkin se oli aivan ihana loma.

Erään joulun aikaan kävimme katsomassa Englannin kuninkaallista jahtia, joka oli koristeltu jouluiseksi. Siellä lapset (ja muutkin) saivat etsiä kuningattarellisia pehmocorgeja ja saivat palkaksi tällaisen rintamerkin.

Pyöreän arpakuulan sisällä on paino, joka pysähdyttää kuulan niin ettei se vieri karkuun.

Erityisen kauniin värinen peililasisen oloinen kuula.

Pikkuruisia koristeita, jotka olisi pitänyt ommella puutarha-aiheiseen ristipistotyöhön.

Muovisia ammuksia, joita keräilin Taloustirehtöörinpuistosta kissoja ulkoiluttaessani. Piilotin useimmat niistä puiston keskellä seisovassa suuressa kivessä olevaan koloon. Muutaman päivän kuluttua ne olivat aina kadonneet. Onnellinen löytäjä!

Ja sitten oli vielä tuollaisessa pääsiäismunan yllätyskotelossa nukkuva vaaleansininen kissanpentu, mutta se kuva katosi jonnekin pilveen.

Olipa mukava löytää tämä aarrearkku!

Ja löytyypä niitä aarteita sieltä täältä lisääkin, piirustuksia ja valokuvia ja kirjeitä ja runoja, kaikenlaista muistelun arvoista tarpeellista turhaa. Mikä ei tietenkään oikeasti ole turhaa!

Niinkuin ei ole turha tämäkään kimaltelevan pinkki saintpaulia, jonka esiäidin, tai -isän, miten haluatte, sain naapurin isännältä kun hän ensimmäistä kertaa kävi meillä kahvilla. Esihenkilö, siis se kasvi, oli kuolemaisillaan, irrotin siitä vielä elävän lehden ja törkkäsin multaan. Kas näin ihana muisto siitä tuli. Ja se saa muuttaa meidän mukana.

Niin. Ehkäpä tämä on viimeinen juttu Savommualta. Keksinköhän jotain järkevämpää kertomista sitten kun Ankkuroidumme uuteen kotiin?

 

 

Isänpäiviä

 Juuri puoli tuntia sitten mietiskelin, että jos kirjoittaisin jutun isänpäivästä, mitähän siihen oikein voisi  laittaa? En oikein ollut tahtonut keksiä, ja aloinkin lukea, kirjaa nimeltä Tasmania, joka ei ole matkaopas. En ole oikein saanut siitä otetta, mutta kun sitä on enää vähän jäljellä ajattelin lukea sen loppuun. Ja kas, mitä siitä osui silmiini melkein heti:

"...muistelin niitä lukuisia eleitä ja tekoja, joista isyys on mahdollisesti rakentunut..."

Ajattelin, että se on MERKKI.

Ja tässä sitä ollaan, tietokoneen näppylöitä näppäilemässä. Miettimässä, mitä eleitä ja tekoja muistan omasta isästäni.

Tässä olen minä, varmaan kolme- tai nelivuotiaana, meidän rakenteilla olevan talomme portailla. Olin päässyt työmaalle mukaan, ja isä sanoi, otetaanpas kuva ahkerasta työntekijästä, tai jotain sellaista. Antoi metrisen koivuhalon ja käski poseerata. Tunsin itseni tärkeäksi. Tai ehkä tätä kuvaa on katseltu ja siitä puhuttu niin usein, että luulen niin tapahtuneen. Kovinkaan monta muistoa minulla ei ole niin kaukaiselta ajalta.

 Toinen samanlainen, "otetaan tästä kuva muistoksi" -tapahtuma on minusta vähän vanhempana. Kuvaa en löytänyt, vaikka kyllä se jossain on. Siinä minä poseeraan puussa, ylläni punaraidallinen "kotitakki", mekko, jossa on nappeja edessä. Väriä ei kuitenkaan mustavalkokuvassa näy.

Olimme ajelleet pyörällä, minä tarakalla kyydissä, metsään keräämään koivunoksia vastoja varten. Siskokin oli mukana, ja varmaan vielä äitikin, koska meillä lapsilla ei vielä silloin ollut omia polkupyöriä. Isä usutti meitä kiipeämään puuhun, jotta saataisiin hienot kuvat. Minä en niin kamalasti tykännyt puihin kiipeämisestä, mutta voihan sitä kameraa kallistaa niin että näyttää siltä kuin olisin korkealla... Kuvaa en löytänyt, mutta kyllä se on "Tallessa"

Tosi vahva muistijälki jäi siitä, kun sain isän kanssa touhuta askarteluhuoneessa. Isä oli taitava rakentelemaan kaikenlaista, jakkaroita ja kaiuttaimia yms. Sitä oli mukava katsella. Kerran sitten isä kysyi, haluaisinko minä rakentaa jotain. Vai kysyinköhän minä, että voisinko rakentaa nallelle sängyn? En muista, mutta sain sitten sahata ja naulata ja liimata ihan itse isän neuvojen mukaan. Oi, siitä tuli hieno sänky! Ja sitten! Isä sanoi, että voisin vielä päällystää sängyn päädyt viilulla! Sepä olikin tarkkaa hommaa, ja paljon oli tehtävää: leikata, liimata hioa, lakata. Siinä vierähti kyllä useampikin iltapuhde. Nalle on vielä tallessa (se toimi myöhemmin meidän lasten "muskarinallena"), mutta sänky muutti naapuriin silloin kun meidän leikkimökki siirrettiin heidän pihalleen heidän lastenlastensa iloksi.

Isä lauloi rautateiden mieskuorossa, ja joskus muutenkin lauleskeli kotosalla. Usein, kun olimme menneet nukkumaan, hän alkoi laulaa: "Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö..." Siihen lauluun oli ihana nukahtaa, siniselle uniselle tielle nukkumatin autossa.

Kansakoulussa ollessani sairastuin kerran kuumeeseen, ja koska mitään vanhempainvapaita ei silloin ollut, jouduin minä, iso tyttö, varmaankin 8-9-vuotias sairastamaan päivät yksin kotona, sen aikaa kun muut olivat töissä ja koulussa. Mutta ihana isäni ajeli ruokatunnilla pyörällään 4 tai 5 km "tuulessa ja tuiskussa" katsomaan kuinka voin ja ajatelkaas! Hän toi minulle appelsiinin! Mikä herkku! Olinkohan koskaan ennen edes maistanut sellaista? Sittenpä olikin aika mukavaa sairastaa mehukasta appelsiinia syöden ja Anni Swanin satuja lueskellen.

Isä myös opetti meille lapsille merkkivihellyksen, jota voi käyttää merkkinä, jos marjametsässä joutuu harhaan, niin ettei näe muita. Kyllä, osaan sen vieläkin, kokeilin juuri. Vaikka viheltely ei ihan taidokasta nykyään olekaan.

Isä nuorena miehenä

Myöhemmin. Isä oli sairaalassa, minä olin yötä lapsuudenkodissani. Aamulla kello kahdeksan tuli sairaalasta surullinen ilmoitus: isä on kuollut.

Järkyttyneenä putosin pianotuolille. Käännyin kohti pianoa, ajattelin että soitan jotain rauhoittuakseni, avasin laulukirjan, ja sillä sivulla oli "Joka ilta kun lamppu sammuu..."

Ajattelin, että isä haluaa laulaa kanssani viimeisen kerran.

Pöllytyspäivä

Joskus ihmettelin, miksi nalleja on niin paljon matkamuistomyymälöiden hyllyillä. Kokeilin: ostin yhden. Ostin toisen, ostin kolmannen... -eikä loppua tullut.

Tässä eräänä päivänä kipitin alakertaan ja kiireissäni tyrkkäsin Martimo-nallen hyllyltä lattialle. Hups! Nostin sen kiireesti ylös, halasin...-ja aivastin! Ohhoh! Olisi varmaan aika pöllyttää nallelaumani! Siispä heti kun olin saanut pyykit ripustetuksi, kannoin kaikki nallet hyllyltä, ja myös ne, jotka asuivat muualla talossa, terassin suureen tuoliin.

Sain kuin sainkin ne kaikki mahtumaan siihen niin että jokaisen (melkein!) kasvot näkyvät. Ja onhan siellä Maijan karitsakin. Löydätkö?

Ensimmäiseksi otin käsittelyyn Silkki-Josen.

Saatatte arvata, että se on kotoisin Yosemiten kansallispuistosta Kaliforniassa. Sillä oli aivan ihastuttava yönmusta silkkiturkki, siihen asti kun se joutui lakanoiden kera pesukoneeseen. Kampasin sitä, harjasin, veden kanssa ja ilman, mutta ei siihen enää samaa upeaa kiiltoa tullut. Mutta kyllä se silti aina on se sama mustakarhu, joka iski minulle silmää Yosemiten matkamuistomyymälässä.

Mustakarhuja on kyllä Yosemitessa, mutta läheisemmin tutustuimme sellaiseen Sequoia National Forestissa, jossa polun varressa mustakarhu etsi syötävää lahosta maapuusta. Kun se huomasi meidät, se lähti tulemaan kohti, ja arvaatte. että hiukan pelkäsimme. Yritimme näyttää valtavan isoilta ja pelottavilta, ja karhu vaihtoi suuntaa. arvatenkin se haistoi, ettei meillä ollut mitään syötäväksi kelpaavaa. Kansallispuiston ohjeessa sanotaan: "Jos karhu ottaa reppusi, älä yritä saada sitä takaisin!"

 Pöyhötin Silkki-Josen turkin oikein kunnolla ja harjasin sileäksi. Ihan kuin se olisi murissut kiitokseksi!

Vallu on myös kotoisin Kaliforniasta. Amerikassa Valentinen päivä, siis suomeksi ystävänpäivä, on eri juhla kuin täällä. Siellä annetaan lahja, tai kukkia, tai suklaata tms. sille jota rakastaa. Vaimolle (tai miehelle) tai nais/tyttöystävälle (tai mies/poikaystävälle). Minä sain tämän Valentinenpäivänallen Artolta, sillä oli sylissään pieni sampanjapullo. Luultavasti sain myös suklaata. Kuvittelen, että Vallu on siksi niin nyreän näköinen, kun sylissä on vain tyhjä lasi.

Tämä veijari on hukannut hattunsa, sen sellaisen mustan nelikulmaisen jossa roikkuu tupsu, ja jonka saa, kun valmistuu amerikkalaisesta yliopistosta. Ja silmälasitkin ovat hukassa! Vai onkohan se lainannut ne Thomas Becketille, jonka kanssa se keskustelee viisaita makuuhuoneeni kirjahyllyn ylähyllyllä? Stanford Universityssä Arto teki väitöskirjansa, ja minä kiertelin ympäriinsä uudella polkupyörälläni, tai junalla, tai kävellen. Stanfordin ja Tyynen meren välissä on korkea kukkulajono, ja muistan kuinka kerran lähdin polkemaan sen huipulle menevää tietä, vähän pidempää kuin tavallisesti. Oli aurinkoista ja lämmintä, t-paidassa tarkeni hyvin. Mutta ylös päästyäni taivas pilvistyi eikä enää ollut ollenkaan lämmin. Kun laskettelin alas kukkuloilta, alkoi sataa rankasti hyvin kylmää vettä, minkä lokasuojaton pyörä roiskutti selkääni märältä asfaltilta. Ush, miten jäätävää! Mutta alhaalla olikin ihan lämmin, ja ennenkuin pääsin kotiin olin ihan hikimärkä. Sellainen "hauska muistella" -juttu!

Vieläkin on Kalifornialaisia nalleja:

Saanko esitellä: Grisli ja Tyyni. Grisli on Grizzly Bear, se jonka kuva on Kalifornian lipussa. Joita ei enää ole Kaliforniassa yhtään. Makaava Tyyni näyttää ihan tyynyltä. Ne kipusivat reppuuni San Fransiscon eläintarhan matkamuistomyymälässä. En kyllä muista mitään koko eläintarhasta, ei tainnut olla mitenkään erikoinen. Sen sijaan tulee mieleen Chester Zoo Englannissa, lähellä Liverpoolia, jossa asuimme nelisen vuotta. Siis Liverpoolissa, ei eläintarhassa. Eläintarhassa oli suuret tilat kaikilla eläimillä, ja siellä oli myös perhoshuone, sekä lepakkoluola, jonka hämärässä lepakot lentelivät tukkaa hipoen, mutta eivät koskaan törmänneet. Siellä vietimme useammankin päivän lastenlasten kanssa. En kyllä muista, oliko eläintarhassa karhuja. Englannissa ei ainakaan ole. Eikä Skotlannissa.

Tiedättehän Cheddarjuuston? Sitä valmstetaan Cheddarin laaksossa eteläisessä Englannissa. Juustoja kypsytetään upeissa luolisssa jonne niitä ei pääse katsomaan, vaan turistilaumat kuljetetaan niiden ohi kohti syvällä maan alla piileviin tippukiviluoliin. Luolissa on vesilätäköitä, siis pieniä lammentapaisia, ja kun luolassa on valot, tippukivet ja muut kivimuodostelmat heijastuvat veden pinnasta niin että näyttää kuin siellä veden alla olisi joku toinen, ihmeellinen maailma. Fashinating!

Jos ei tykkää luolista, kannattaa kyllä ajaa autolla Cheddarin laakson tietä alaspäin. Maisemat ovat upeita. Jos ei tykkää jyrkistä teistä, voi kylään ajaa toista kautta, mennä karhukauppaan ja ostaa nallen. Voi miten hirveän paljon ja ihania siellä onkaan! Varoitan, jos aiot ostaa (vain) yhden, valinta voi viedä kauan!

Tämän ruskean pörrökarvaisen nallen nimi (joka kylläkin oli miehen nimi) minulta unohtui, mutta se tottelee nimiä Vilhelmiina ja Karoliina. Jos tottelee. En tiedä, miksi sillä on kello kaulassa.

Englannissa on kymmenittäin upeita vanhoja kirkkoja ja kirkonraunioita. Paljon historiaa. Ja kas vain, piispamatkamuistonalleja! Tälle annoin nimeksi Thomas Beckett, 1100-luvulla eläneen Canterburyn katedraalissa murhatun arkkipiispan mukaan. Vaikka en sitä Canterburystä ostanutkaan, vaan jostain pikkukylästä, jossa oli iso kirkko. En saa nimeä päähäni nyt, enkä saanut silloinkaan, kun ystävämme veivät meidät sitä katsomaan. Portilla huomasimme, että hei! Täällä me olemme ennenkin olleet! Silloin siellä oli upea tulppaaniniitty, jossa kierteli polku. Voisikohan sellaisen istuttaa meidän pihalle...-heh! Varmaan saisimme kaikki Vehmersalmen puput sinne tulppaaneja mutustelemaan! Sepä olisi hauska näky!

Malia on Hawaijilainen nalle. Sain sen matkamuistoksi erään majapaikan emännältä. Hawaii on sellainen paikka, jossa voisin pidempäänkin asua. Kaunis, lämmin, vehreä, leppoisa. Jos ei tyydy vain makailemaan Honolulun hiekkarannalla. Vaikka on Honolulussa kylläkin tosi hauska nallekarhumuseo! Mutta muuten, saarilla on hirveän paljon kaikkea eksoottista koettavaa ja nähtävää. Vaikkapa meren rannat. Kerran ihailimme suuria aaltoja ylhäällä rantatasanteella, jossa oli laavakivistä rakennettu nuotiopaikka. Äkkiä mahtava, kaunein koskaan näkemäni pitsinen aalto pärskähti päällemme, niin että astuin taaaksepäin ja kompastuin teräviin laavakiviin. Auts! 23 tikkiä sääreen ja kahden viikon uintikielto! Ajatelkaa! Hawaiilla, eikä saa uida!

 Ihmeellisiä ovat myös banyan-puut. Sellaiset mahtavat puut, jotka kasvattavat piiiiitkät oksat, jotka kasvattavat juuret kohti maata kuin uusiksi rungoiksi. Ihan kuin seiniksi. Tai sokkeloiksi. Pelkästään niiden vuoksi voisin muuttaa Hawaijille, mutta voih! Yksi todella upea banyan kasvoi Lahainan kaupungin satamassa. Nyt, järkyttävän tulipalon jälkeen sitä tuskin enää on. Enkä varmaankaan taida muuttaa Hawaiille.

Toinen maapallon toiselta puolelta kotoisin oleva nalle on tämä Tanemahuta. Se on saanut nimensä maorien metsän jumalan mukaan. Vaikka se kyllä on Tane Mahuta ihan melkein vauvana. Sen selän takana piileksii Smaug, Hobitti-kirjan lohikäärme. (Vaikka oikeasti se kylläkin on walesilainen lohikäärme!) Tarina sormusten herrasta-elokuvaa kuvattiin Uudessa Seelannissa. Oli jännää kulkea elokuvan maisemissa.Ihan niiden maisemien vuoksi katson sen elokuvan uudestaan ja uudestaan.

Uudessa Seelannissa teimme muutakin mukavaa:kiipesimme sateessa tulivuorelle, laskimme koskea kanooteilla, uiskentelimme autorenkailla (siis sisäkumeilla) luolassa, jonka katossa loistivat tulikärpäset (oikeastaan kylläkin madot!), yskimme rikintuoksuissa tuliperäisillä alueilla, juoksimme alas vyöryväsoraista vuorenrinnettä, kauhistelimme maanjäristyksenjälkeistä Christchurchia.

Tässä on Mary, Queen of Scots pikkutyttönä. Hänellä on lammas, "Mary had a little lamb..." lauletaan laulussakin. Fort Williamissa oli puoti, jossa myytiin käsintehtyjä nalleja. Sieltä löysin Maryn. Silloin emme vielä tienneet, että asuisimme siinä ihan lähellä neljä vuotta. Nallepuotia ei enää silloin ollut.

 Scotlannin luonto! En milloinkaan saanut siitä tarpeekseni. Ilman vuoria se olisi ollut aika lailla samanlaista kuin Suomessa, mutta vuoret tekivät siitä täydellisen. Vuoret! Niitä ikävöin.

Mutta onhan Suomessakin upeaa luontoa. Ennen Englantiin muuttoa teimme matkaa pohjoiseen asuntoautolla ja eräänä päivänä kävimme Martimoaavalla, suolla, jossa voi kävellä vain pitkospuita pitkin. Vastaan tuli luonnonsuojelualueen hoitaja, joka sanoi nähneensä karhun suon toisella laidalla. Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa näkötornille asti. Suon toinen laita oli ihan turvallisen matkan päässä. Ja niinhän se oli. Ihan turvallinen, ei nähty karhua.

Ennenkuin Tornionjoella Kukkolankoskella matkamuistomyymälässä. Se kertoilee minulle juttuja Martimoaavalta, joten se sai nimekseen Martimo.

Olipa mukavaa pöllyttää nalleja! Niin paljon muistoja! Nallet osaavat niitä säilyttää. Valitettavasti jouduin luopumaan monesta muistonsäilyttäjästä, kun muutimme pikkuisen taloon Scotlantiin, jonne ei niin kovin paljon tavaraa mahtunut. Mutta ne toiset nallet pääsivät seikkailemaan jonnekin, jonkun toisen muistoja säilyttämään, jonkun toisen iltoja ilahduttamaan, öitä rauhoittamaan.