Kevätretki Kuopioon

Kesti kauan ennenkuin kevät tuli. 

Mutta kun se vihdoin tuli, se tuli äkkiryntäyksellä kuten joka kevät. Sinä aamuna hankien alla uinunut elämä heräsi eloon ja avasi silmänsä kuin pelästyneenä: "Olenko myöhässä! Ovatko kaikki jo heränneet? Vieläkö ehdin kuulla joutsenten toitotuksen ja  kurkien kevättervehdyksen?"

Kaikki tummuus oli muuttunut vihreäksi, ei vain yhdeksi vaan kymmeniksi eri vihreän sävyiksi. Kaikki lintujen pienet sirkutukset olivat muuttuneet aarioiksi, ballaadeiksi, kiitosvirsiksi.

Sade oli puhdistanut tienvieret, mansikat, orvokit ja ketunleivät avasivat silmänsä kevätauringon aamusäteisiin. Kuljin asfalttitien vartta ihmetellen. En taaskaan ollut muistanut kuinka nopeasti luonto herää. Monta päivää olin murehtinut sitä ainaista pölyistä jälkitalvea, josta ei tainnut tulla loppua ennen juhannusta. Ja sitten se olikin siinä, jalkojeni juuressa, ikäänkuin kiusoitellen kärsimättömyyttäni. Yhdyin niiden kevätriemuun hyräillen:"nyt iloitkaa, nyt laulakaa, niin kaunis taas on maa..!" Kohta on kesä! Kesäkuu, juhannus, kukkaniityt, yöaurinko.

Bussin ikkunasta ihailin koivujen vaaleaa vihreyttä, Kallaveden kimallusta. Muistelin erästä kevätaamua Lilli-kissan kanssa Taloustirehtöörin pikkumännikössä, jossa männynkävyt poksahtelivat auki. Toista kevätpäivää pyöräillessäni Helsingin keskuspuistossa sinivuokkojen ja rentukoiden reunustamaa polkua pitkin kohti Pirkkolaa. Kolmatta retkeä Hyvinkäällä Kruunnpuiston lähimetsässä kohdatessani kivellä loikoilevan vasta heränneen kyyn.

Minkälaisia aarteita on kerääntynyt muistojeni arkkuun Kuopion keväästä? Hei, mitäs jos jätänkin ostoskierroksen väliin ja silmälasitilauksen tehtyäni lähdenkin Kuopion kevätmuistopaikkoihin!

Kuopio ei vielä ole oikein avautunut minulle. Tuntuu, että se aina välillä pyörähtää Mualiman Napansa ympäri ja kirjasto onkin toisella puolella toria, ja asema sitten siellä, missä järven kuuluisi olla. Niinpä tarkistin googlemapsistä, että kun tästä käännyn ensin vasemmalle ja sitten Kirkkokatua vasemmalle, olen oikealla reitillä Korttelimuseoon. Kahtena edellisenä kesänä olen ollut myöhässä: Korttelipihan kymmenet sireenit olivat jo kukkineet kun menimme sinne. Mutta nyt! Vai onko liian aikaista niiden kukkia?

Suuri puinen portti oli vielä kiinni, joten kävelin rannalle puistoon ja istuin keinuun, koska niin sai tehdä. Englannissa leikkipuistojen laitteet olivat sallittuja vain alle 15-vuotiaille. Mikseivät mummot saa kiipeillä telineissä lastenlasten kanssa? Tai lapsenlapset tyrkkiä keinussa mummolle vauhtia niin että melkein pelottaa?

Puistossa oli labyrintti, mutta en uskaltanut mennä sinne. Voisin vaikka eksyä sokkeloihin ja myöhästyä bussista, joka lähtee kolmen ja puolen tunnin päästä. :)

Istuin keinussa ja katselin päiväkotilaisten kevätretkeä. Heitä oli paljon, ja lisää tuli tuolta, ja tuoltakin! Niin. Kevällä tehtiin retki. Kerran kansakoulussa ollessani pyöräilimme Vantaanjoelle uimaan ja siellä oli iilimatoja...-iiik! tulipa kiire ylös vedestä, huh!

Oletin, että kello on kohta 10 ja lähdin takaisin suurelle puuportille. Se oli auki.

Yhtään kukkaa ei vielä ollut sireeneissä. Mutta piharakennuksessa oli kahvila! Sepä mukavaa, ja pöytiä pihanurmella. Voin valita viidestä erilaisesta kahvikupista. Se oli vaikeaa. Kun halusin juoda vain yhden kahvikupillisen. Otin sitten vihreän, joka taisikin olla teekuppi, kun siinä oli reunassa yrttien nimiä.

Oli leppoisa ilma ja pihapöydän ääressä oli mukava haukkailla vaniljaviineriä, kunnes... -pöydällä alkoi parveilla jotain pikkuisia ötököitä!

Ne olivat pienempiä kuin milli, vihreitä, ja niitä oli joka pöydällä miljoona, tai ainakin kymmenittäin! Niitä putoili pöydän alta housuilleni ja käveli hihoillani, ja sain nitistää niitä oikealla kädellä haukatessani viineriä ja vasemmalla juodessani kahvia! Katsoin tarkasti: eivät ne punkkeja ole, niillä on vain 6 jalkaa. En vaihtanut pöytää, eikä se mitään olisi auttanutkaan kun joka pöytä oli otuksia täynnä. Väkisin istuin paikoillani, ajattelin, että otusetkin odottelivat sireeninkukkien avautumista että pääsisivät niistä nauttimaan. Ehkä. 

Kurkkasin kirkon ovesta sisään. Sieltä kuului musisointia, mutta en mennyt sisälle. Halusin olla ulkona retkellä. Puistosta puuttuivat vielä kukat, mutta puut olivat komeita.

Kaikki puiston penkit olivat varatut, kouulaisillakin oli kevätretki, oikein eväiden kera. Tytöt istuivat polun toisella puolella, pojat toisella. Joten en päässyt istuskeleman ja lipsimään jätksiä. Ja jätskikioski olikin oli kiinni.

Valkeisenlammelle pääsee kun kävelee Minna Canthin tietä suoraan...-mutta kumpaan suuntaan? Onko Mualiman Napa taas keikahtanut? Oikealla on kadun päässä vettä! Mutta aivan liikaa lammeksi. Se on varmaan Kallavesi. Siispä aloin nousta Minna Canthia ylöspäin. Maisemat muuttuivat tutuiksi. Poliisitalon kivipuutarha, johon haluaisin muutaman jättikiven lisää.

Huumaavantuoksuinen tuomirivistö.

Purppuratuomi.

Surukuuset.

 

Istutus puiden edessä näyttää samalta kuin meidän talon mansikkamaa kun muutimme tänne. Paitsi että muovin reiät olivat täynnä lupiineja!

Siinä on lampi. Ja kaukana häämöttää purettavaksi määrätty rikkinäinen Hyppyrimäki.

Valkeisenlammen vesisuihku ei ole vielä toiminnassa. Lammen ympärillä on paljon kaikenlaisia istutuksia. Paljon ruusuja, jotka eivät tietysti vielä kuki täällä pohjolan perillä. Eipä juuri paljon mikään muukaan, vain terttuseljapensas ja rentukat.

Ja punainen raparperinkukka!

Täällä viettivät kevään ulkoilupäivää varmaankin kaikki Kuopion koulut, sillä jokainen liikuntakenttä oli varattu, juoksijat kiersivät lampea, nurmikot täyttyivät evästelijöistä. 

Hups! Lentopallo lennähti kentältä jalkoihini! Tönäisin sen varovasti jalallani lähemmäs pelaajia, sillä eihän lentopalloa saa potkia. Sellainen oli sääntö leireillä Sääksissä. 

Täällä olemme usein istuskelleet jätskillä, mutta ei taida tämäkään jätskikioski olla auki?

Ei.

Sittenpä menenkin kurkkaamaan, ovatko Rhodopuiston kukat auenneet! Niinkuin ovat jo Helsingin Haagassa...- mutta vain neljä niistä kukki: Kaino,

Venla,

Elviira

ja Mauritz.

Minun pihallani pensaat eivät vielä ole oikein heränneetkään. Toivottavasti heräävät.

Nyt alkoi jo väsy tuntua jaloissa, joten suuntasin kohti Mualiman Navan Sokosta ja kaupan päälle ostin jätskitötterön. Lakujätskin. Se ei ollut oikein hyvä, mutta paikka jossa siitä nautiskelin, oli kaunis, Pellervo-patsas Puijonkadun varrella. Siinä äiti syöttää vauvaansa ja Pellervo ottaa vesiputouksesta vettä astialla. Olikohan se tuohilippo? En muista. Enkä tullut ottaneeksi kuvaa.

Sitten huomasin torin laidassa avoimen jätskikioskin! Olisihan tuo pitänyt muistaa kun olemme siinä parikin jätskiä syöneet kuumina kesäpäivinä.

Bussissa kotimatkalla nukahdin. Onneksi olin matkalla päätepysäkille.

 

 

Muistelua sumusateisena päivänä

Tänään en mene ulos vaan annan Plantaasin kasvien rauhassa nautiskella harsomaisesta vesisateesta. Laiturilla istuu tiira pelotuskäärmeen kanssa seurustellen.

Aikookohan se munia kiemuraisen käärmeen lenkkiin? Tarjoaisinkohan tätä pelotuskäärmekaupan mainoskuvaksi? No ei sentään, aika kehno kuva. Ja lokeista pääsimme kyllä eroon!

Istun tässä nojatuolissani silmät liimautuneina kirjaan, siis erittäin kiinnostavaan, melkein kuin satukirjaan, joka on jännä ja romanttinen ja piinaava.

Lukujen välillä katsahdan pöydällä kukoistavaan ruusukimppuun, jonka itse valitsin äitienpäiväkukiksi Salesta sillä aikaa kun Keskimmäinen haki ilmaisen kirkkaanvihreän S-market muoviämpärin, kun se oli niin hieno.

Ehkä sellaiseen hienoon ämpäriin olisi voinut asetella nämä ruusut? 

Äitienpäivä olikin ihan mukava. Kukaan ei tuonut kahvia sänkyyni, sillä olin järvellä kesän ensi melonnalla. Se oli kivaa, vaikka unohdinkin käsineet kotiin ja sormet muuttuivat jääkalikoiksi.

Sitten aamukahvilla sain lahjaksi pussillisen "siemeniä", jotka olivat siitä mukavia, että ne saattoi hetkessä kasvattaa kukkiviksi: senkuin vain liitti siemeniä kiinni toisiinsa, niinkuin legopalikoita, ja kas, siinä olikin voikukka ja hahtuvapallo ja viljantähkä!

 Keskimmäinen teki lounasta, minä katselin vesi kielellä. Ensin suolainen piirakka: Pohjalle pinaattia, se näytti niin kauniilta että pyysin tytärtä kirjoittamaan pinaatilla "onnea äidille!" Mutta siihen mahtui vain "onnea".

Sitten varsiparsakaalia ja vuohenjuustoa ja salainen muna-kermaseos.

Ja uuniin.

Sen paistuessa rakennettiin kakku, minäkin sain olla hommassa mukana, ettei tarvinnut koko ajan olla jaloissa pyörimässä ja tuijottamassa vesi kielellä että mitä tosta kaikesta oikein tulee?

Sain pilkkoa mangon.

Kohta kakku näytti tällaiselta, tosi herkulliselta, vaikka ei ihan esiintymiskelpoiselta vielä.

Vohvelirullia oli kokeiltavana kahta eri laatua, onneksi, sillä niitä tarvittiinkin enemmän kuin ohjeessa sanottiin. Noin! Nyt se on päällystetty.

Mutta miksi äitienpäiväkakku muistuttaa sarkofagia? (sarkofagus, kreikkaa, suomeksi lihansyöjä!) Jospa siellä on vampyyri nukkumassa...-kurkataanko?

OOOOH!

Sehän onkin kukkalaatikko! Ja voi miten nami! Vaikka sääli oli se purkaa ja syödä heti kohta valmistuttuaan. Ja aika hankalaakin:

Niin hyvää, että melkein vei kielen mennessään. Ja pullotti vatsan.

Varsinkin kun äitienpäiväaattona grillimestari Vävy vietti pitkän aikaa aurinkoisella terassilla grillaten runsaan illallisen: sikaa, nautaa, kanaa, paprikoita, halloumia, makkaraa, sinihomejuustosieniä, parsaa ja vieläkö jotakin? No salaattia ja bearnaisekastiketta ainakin oli tarjolla, ja retiisejä. Oliko muutakin, en muista, mutta tuostakin tuli kyllä täpötäyteen. Vaikka söinkin lihoja ihan vain maistaakseni. Olisinpa itsekin noin hyvä grillaaja!

 Jossain välissä kilistelimme samppanjaa ja silloin yhtäkkiä tajusin, että olen ollut äiti 50 vuotta! Tai ei ihan, vasta kesäkuun toinen päivä, niin että 50-vuotisäitienpäivää juhlitaan sitten ensi vuonna, kun olen melkein 51 vuotias äiti.

Mutta häh! Olenko minä jo 50?!! Kuinka aika rientääkään!

 Ps. Olisin halunnut tähän lopuksi kuvan pihan pienestä kukkivasta kirsikkapuusta, mutta se ei vielä avannut nuppujaan. Päivä päivältä nuput pullistuvat, joten ihan pian, ehkä nyt sateen jälkeen, huomenna, ne avautuvat!

Kaksi ihanaa keväistä aamua

 "Voiko ihanammin päivä enää alkaa..."

Aurinko oli jo noussut melko korkealle, kello seitsemän jälkeen se huiteli säteillään viimeisiä sumunriekaleita sivuun ja alkoi sulatella ihanasti kimaltelevaa pillijäätä vielä pillimmäksi. Ja kohta, ihan kohta, ehkä jo viikon päästä voin raahata kajakkini vesille ja olen taas vapaa seikkailemaan sinisillä selillä.

Jaksan kyllä odotella, sillä puutarhassakin heräillään, ja vihreitä piippoja ja tiesminkävärisiä sipulikasveja nousee "ai tähänkinkö näitä istutin"-paikoista. Sitruunaperhonen löysi leskenlehtiniityt, ja kimalainenkin pörräsi iloista kevätvirttä kukkien ympärillä.

Ja arvatteko mitä, lupiinikomppania ilmestyi ilkikurisesti virnistellen aurinkoiseen rinteeseen. Sanoin niille "moikka" ja tartuin lapioon. Ensimmäisen aherruksen tulos: 341 kaunista tähtilehtikasvia muutti tyhjään multasäkkiin.

Sammakko oli aivan kuivien lehtien värinen. Olisin ottanut siitä muotokuvan, mutta se pomppi jonnekin lehtien sekaan sillä aikaa kuin kipaisin hakemaan kameraa, jonka tietysti taas kerran olin jättänyt sisälle.

 Laituri keinui! Ja piti ihanaa jääsirinää keinuessaan. Kopsuttelin vähän tummansinistä jäätä saappaan kantapäällä ja hups! se halkesi. Vielä muutama lämmin, aurinkoinen päivä ja järvi on vapaa!

Kun lähdin pois laiturilta, sen kaiteelle istahti kaksi lokkia. Varmaankin ne viimevuotiset tutut. Tulevatkohan tiiratkin kohta niiden kanssa kinastelemaan?

Tuo oli eilen.

Tänään:

"Voiko ihanammin päivä enää alkaa..."

Oli vaaleanharmaa aamu, ei tarvinnut vetää verhoja auringon eteen aamukahvilla, että näkisi lukea lehden. Nettisavonsanomat. Kävin terassilla kääntymässä ja päätin, että puutarhatyöt saavat odottaa iltapäivään. Jos vaikka aurinko vielä tänään näyttäytyisi.

Katselin ikkunasta viirikukkoa, joka oli ihan kallellaan. Niin on kylläkin koko huvimaja. täytyisi oikaista molemmat. Tai ainakin kukko. Jos uskaltaa kiivetä kaltevalle katolle. 

Räkätit jatkoivat mustarastaiden pari viikkoa sitten aloittamaa sammaltenmylläämistä. Myllätty sammal tarkoittaa, että mullassa on kastematoja. Sammalikko ei juuri nyt ole kovin kaunis, mutta äkkiä se siitä taas somistuu. Jos ilmoja piisaa. Siis sadeilmoja. Vaikka eihän tänään sadakaan vaikka lupasivat.

Tai itse asiassa satoi muttei sitä melkein huomannut. Kun ajelin kylälle asioille, silmälasit peittyivät pisaroihin. Täytyi pysähtyä riisumaan ne taskuun, että näki minne ajoi. Takki ei kastunut, hyvä vanha Fjällräven.

 Asiat kylällä:

1. Apteekista ukkoselleni lääketäydennystä (kiitos kysymästä aika hyvin hän jakselee)

2. Sima- ja munkkitarpeita Salesta. Jee. kohta on vappu!

 3. Käärmepaketti postista Hilimasta. Lokeille pelotteeksi ne käärmeet. Jos ei tarvitsisi ihan aina uimaan mennessä pestä laituria...-vaikka en kyllä käärmeistä kamalasti tykkäkään.

Sitten ajoin kotiin ja sormet palelivat talvirukkasissa, jotka kastuivat.

Lounaaksi söimme melkein lämmintä äsken paistettua Lombardianleipää, joka ei vettynyt, vaikka matkusti pyörän korissa kangaskassissa kotimatkan. Ihanaa leipää ihan vaikka ilman voita nautiskella.

Nyt menen päikkäreille. Ai mutta ensin muutama kuva tähän juttuun!

Talvi säätää

Lumi täytti huopikkaat kun menin jäälle tutkimaan millainen hiihtokeli olisi päivän kestäneen lumipyryn jälkeen. Paksun lumikinoksen alla oli vettä, joten se sitten siitä hiihtokelistä. Ehkä, jos yöpakkasia riittää, pääsen vielä hankikannolla yrittämään latuseikkailua. Vai olisikohan se liian uhkarohkeata, kun noita pieniä railoja oli jäässä aika paljon? Maakrapu ei aina oikein ymmärrä järven käyttäytymistä.

No, jäihän noista helmikuisista viidestä hiihtelystä ainakin hyvät muistot. Ehkä niillä jaksaa ensi talveen. Kun maisemat olivat sellaisia kuin niiden kuuluisi talvella ollakin:

Niin ja sitten vihdoin viimein sain hankituksi itselleni luistimet. Kun ne hyvät vanhat menivät kierrätykseen silloin kun muutimme Englantiin. Kun Manchesterissä oli ulkojäätä vain joulunaikaan torilla ja siinä luisteltiin vain ympyrää. Ei siinä pienenpienellä kentällä olisi mahtunut kääntymään edes. 15v. sitten oli Ruokeasuon jäällä usein koko suuri kentällinen jäätä ihan itselleni.

Meidän lahdella hieno sileä jää kesti hyvänä enemmänkin kuin kaksi päivää, ja kun oli asiaa Kaapuntiin, päätin samalla hankkia uudet luistimet. No, sillä kerralla en ehtinyt, bussi olisi jättänyt, mutta onneksi oli hampaassa kolo ja sain uuden hammaslääkärin ylihuomiseksi. Ja silloin oli paljon aikaa odotella bussia ja siinä sivussa ostaa luistimet.

Sinä välipäivänä olivatkin reippaat naapurilaiset auranneet ison luistelukentän! Kävin sitä ihailemassa, se oli suuri ja ihan sileäkin, eikä kovin railoinen.

Heti huomenna kun tulin kaupunkimatkalta kotiin, sidoin uudet luistimet jalkaan. Vähän jänskätti, sujuuko luistelu enää ollenkaan joten aloitin ihan varovasti. Ja sujuihan se! Oli jäänyt liikuntamuistiin niinkuin polkupyöräily. Senkun vain liukastelin hienolle kentälle lumisen jään yli. Koko kenttä oli minun! Sain harjoitella sirklaamiset, kolmoset ja kahdeksikot kuntoon. Takaperin sirklaaminen oli vähän haastavampaa, kun en oikein nähnyt niitä pieniä halkeamia selkäni takana. 

Vaan olipa tosi hauskaa! Seuraavana päivänä aurasin napanuoran, siis pitkän kapean polun lumen läpi luistinradalle. Siinä matkallakin oli pieniä halkeamia jäässä. Kuinkahan kauan tässä uskaltaa luistella?

 

Kolmantena päivänä jää näytti tältä:

Jää oli suojasäässä pehmennyt ja halkeamien reunat olivat niin murentuneita etten oikein uskaltanut muisteluluistella kolmosia ja piruetteja, kun niillä oli tapana mennä vähän minne sattuu. Ja päästäkin alkoi sellainen pyöriminen heittää. Sitten keksin, että auraan pienen kentän oman laiturin lähelle, ehkä siellä ei ole vielä halkeamia. Ei sen tarvitse iso olla, kunhan vain vähän pyörähtelen, naapurin jäällä voi luistella vauhdikkaammin.

Ja niinpä minulla oli napanuoran toisessa päässä temppukenttä ja toisessa vauhtikenttä.

Vaan eipä sitä riemua kauan kestänyt kun satoi vähän räntää ja se jäätyi yöllä ohueksi kovaksi röpelöksi  jään pinnalle. Hienoja kuvioita siihen voi tehdä:

Huomaatteko, ihan melkein kahdeksikon näköinen! Ja vaakaluisun viivat siinä päällä! Mutta sitten talvi alkoi taas säätämään jotakin, eli tuiskutti jäätävää sadetta plussan puolella keikkuvaan lämpötilaan, ja jään päältä suli kaikki lumi lätäköiksi.

lätäkössä luistelu ei ole kivaa

 

Pihallakin alkoi olla pälviä näkyvissä ja ajatukset siirtyivät kesähommiin (lupiinien kiskontaan ja muuhun mukavaan). Tintit titityivät, tikat paukuttivat puita ja etupiha suli melkein kokonaan. Ajattelin, että kohta voin kunnostaa pyörän...

-vaan sitten tuli tämä paksu lumihanki joka täytti huopikkaat. On ollut toistakymmentä astetta pakkasta öisin ja päivisin aurinko helottanut kirkkaalta taivaalta. Talvi ei varmaan osaa päättää, miten ilmastonmuutokseen pitäisi reagoida. Mutta nythän vasta tuntuukin oikealta keväältä. Vaikka näyttääkin ihan talvelta.

Koska ajatukset jo kääntyivät kevään puolelle, päätin aloittaa kasvukauden, tai siis kasvatuskauden, ja pistellä muutamia siemeniä multaan. Vai onko liian aikaista? Saammeko taas syödä pinaatit ennenkuin ne ehtivät ulos kasvamaan, niinkuin viime keväänä? Vaikka mitäpä se haittaa, kun niitä voi sitten kylvää lisää ihan pihalle.