Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjat. Näytä kaikki tekstit

perjantai 1. marraskuuta 2024

Luin kirjan,

kahteen kertaan, ja ehdin vielä lukea kolmannenkin kerran ennenkuin on aika viedä se takaisin kirjastoon. Sillä jotenkin tuntuu siltä, että en ihan ymmärtänyt kaikkea mitä kirjassa sanottiin.

Mutta ensin näytän teille muutaman Arton ottaman kuvan lukuhetkestä, jolloin sekä lukija että kuuntelija ovat ymmärtäneet mitä kirjassa kerrottiin:


Ehkä maailman ihanin kirja. Tai ainakin yksi niistä. Lea Pennanen kirjoitti tämän 1968, tai silloin se painettiin ensi kerran. Kuulin sen nauhalta, isoveli oli jostain syystä nauhoittanut sen kun sitä luettiin radiossa. Ihastuin ikihyväksi! Se oli myös todella hyvin luettu, muistan, miten jännitin Muuli Mukkelista ja noita Kuvakuvaa vaikka olinkin jo kasvanut ohi satukirjaiän. (paitsi että kyllä minä vieläkin joskus luen satuja).

Luin sen tietysti omille lapsilleni, varmaan useammankin kerran, ja tässä sitten ensi kertaa lapsenlapselle. Siitä on kyllä varmaankin jo 22 vuotta! Kuten ilmeistä näkyy, se on välillä aika jännä!

Ja sitten taas välillä tosi hauska:


Luen kyllä jatkuvasti kirjoja, monenlaisia, mielenkiintoisia romaaneja, tietokirjoja, dekkareita nykyään harvemmin. Mieleenjääviä, jännittäviä, hauskojakin. Nykyään kyllä jätän joskus kirjan kesken. On niin paljon sellaisia kirjoja, joista pidän, että en viitsi tuhlata aikaa pakkolukemiseen.

Vaan nytpä kerron teille tästä kirjasta:


Jos fysiikassa ei olisi niin paljon matematiikkaa ja kummallisia yhtälöitä, se olisi tosi mielenkiintoista. Haluaisin oppia lisää myös avaruudesta, ja kun huomasin URSA:n kaupassa tämän kirjan, innostuin. Tämmöinen on sen esittelyteksti:

"Italialainen teoreettinen fyysikko Carlo Rovelli maalaa levein siveltimenvedoin modernin fysiikan maailmankuvan erityisesti niille, jotka "tietävät vähän tai eivät mitään modernista tieteestä". Seitsemän kaunista ja selkeää luentoa johdattaa fysiikan ratkaisemattomiin arvoituksiin ja yrityksiin selvittää niitä."

Eikö kuulostakin mielenkiintoiselta ja jännittävältä? Ja kirja on myös lyhyt, 90 sivua, joten kovin monimutkaisia luennot eivät voi olla.

Eivätkä todella olekaan. Joku Fyysikko ehkä sanoisi, että tässä nyt on oikaistu vähän liikaa. Mutta minusta oikaisu on tehty juuri oikeassa kohdassa (matematiikassa ja yhtälöissä!) niin että fysiikkaa ymmärtämätönkin saattaa tajuta jotakin avaruuden ihmeistä. 

Ensimmäinen luento alkaa sanoin: "Albert Einstein vietti vuoden nuoruudestaan vetelehtimällä päämäärättömästi". Eikös olekin rohkaiseva aloitus? Mielenkiinnon herättävä. Ensimmäisessä luvussa siis kerrotaan yleisestä suhteellisuusteoriasta. Seuraavissa luvuissa kerrotaan kvanttimekaniikasta. Ja silmukkakvanttigravitaatiosta, joka saattaa ehkä yhdistää nämä kaksi edellistä. Sitten seuraa maailmankaikkeuden arkkitehtuuri, fotonit ja kvarkit ja gluonit ja muut pikkiriikkiset arkkitehtooniset aiheet.

Tässä vaiheessa käsitykseni maailmankaikkeudesta oli seuraavanlainen:

Avaruus ei ole tyhjiö, vaan eräänlaista vanukasmaista näkymätöntä ainetta, joka taipuu tähtien ja planeettojen lähellä ja aaltoilee. Tähdet kutistuvat kuollessaan niin pieniksi, ettei niitä voi nähdä, ja vanukkaaseen tulee siihen kohtaa syvä kuoppa tai reikä, josta voi havaita tulevan lämpöä.

Tässä kohdassa mielikuvitukseni laukkasi sen verran, että kuvittelin tähden uponneen vanukkaaseen. Siitä syntyy musta aukko, joka sylkäisee sen takaisin avaruuden pinnalle, eikun mikä se onkaan? No kuitenkin pois mustasta aukosta ja tähti, joka on siis kamalan kuuma, höyrystyy tähtisumuksi, josta syntyy uusia tähtiä. Tämä siis kestää vain avaruudensekunteja, mutta maapallon mittakaavassa miljardimiljardia vuotta, niin että ihmiskunta ei sitä pääse näkemään.

Jätin tämän ajatuksen kehittymään aivoihini ja jatkoin lukemista:

 "Kvantit eivät ole avaruudessa, koska ne itse ovat avaruus".

"Mutta millainen on kuuma gravitaatiokenttä?"

"Menneen ja tulevan ero on havaittavissa vain kun lämpöä siirtyy"

"Onko tämä ymmärrettävää? Ei ole. Paljon on vielä selittämättä."

Ja paljon jäi vielä ymmärtämättä. Onkohan tämä uusinta tietoa, ajattelin, ja tarkistin: kirja on kirjoitettu jo 2014. Kymmenen vuotta sitten! URSA:ssa huomasin, että Carlo on kirjoittanut muitakin kirjoja: "Todellisuus ei ole sitä miltä se näyttää" ja "Valkoiset aukot". Lisää seikkailuja! Ihanaa! Rakastan mielipuolisia asioita!

Kirja loppuu sanoihin:"Täällä tietomme reunalla, tuntemattomien asioiden valtameren äärellä, hohtaa maailman mysteeri ja kauneus. Se on henkeäsalpaavaa."

Voisin suositella tätä kirjaa kaikille, joita vaivaa maailmanloppuahdistus. Minua se ainakin helpotti. Maailmankaikkeudessa on muutakin kuin tämä Tellus.


torstai 3. lokakuuta 2024

Migmatiittia etsimässä

Esikoiseni suositteli minulle tätä kirjaa:


Innostuin! Jo muinoin Kaliforniassa kiinnostuin geologiasta, kun siellä oli niitä maanjäristyksiä ja vuoria ja merenrantoja. Jotain pikkuista opin sieltä täältä, ja sitten Skotlannissa vielä lisää, mutta se kaikki oli englanniksi ja meni välillä liikaa yli ymmärryksen. Ja nyt tässä on tämä kirja, jota olen kaivannut. Ja vielä ihan uuden uutukainen. Sain vähän aikaa odottaa sitä kirjaston jonossa, ja minun jälkeenikin joku halusi sen lukea, joten oli vain kuukausi aikaa syventyä tähän uskomattoman hienoon teokseen. Luin sitä niinkuin oppikirjaa, luvun päivässä, jos jaksoin, oli se niin tiivistä tekstiä, eivätkä läheskään kaikki asiat pysyneet jo lahoavassa päässäni. Mutta jotain sinne ehkä tallentui.

Ja nyt kun tiedän, että tällainen kirja on olemassa, voin tarpeen tullen lainata sen uudestaan. Sillä se ylitti kaikki odotukseni. Luin sitä kuin lapsena satukirjaa. Silmät pyöreinä ällistyksestä.

Siinä Savon luonnon tutkimuksessa, jonka netistä löysin, kerrottiin, että Hiisivuorella kalliot ovat osittain migmatiittia. Sellaista kalliota, jossa kiemurtelee toisenvärisiä juovia. Siinä kivisulaa on työntynyt toisen kiven koloihin, ja sitten joku maanmullistus on vääntänyt sen kiemuralle. Monesti ihailin sellaista kalliota Seurasaaren rannoilla, ja ihmettelin kovasti, miten se on voinut syntyä. Kun enhän silloin tiennyt edes, että kivi voi sulaa.

Ja nyt siis halusin tietenkin mennä etsimään Hiisivuorelta migmatiittia. Tai no, eihän siellä Hiisivuorella mitään kalliota näkynyt, kaikki oli sammaleen peitossa. Mutta ehkä niillä toisilla kukkuloilla näkyisi.

Siispä lähdin taas metsään.

Ensin menin Rummukka -nimiselle mäelle, sille, missä on se linkkitorni,


vai mikä lienee. Vaikka ei siinä kartan mukaan olekaan avokalliota, mutta jospa olisi maisemia!

No ei ollut maisemia, eikä yhtäkään kallioplänttiä osunut retkelleni. Mutta muuta hauskaa kuitenkin:

kaunis koivikko
 

sieniä, vai olivatko ne kääpiä
 
 

sammalta 
 

sammalta

sananjalkoja, joista tuli mieleen Kinlochlevenin Meall an Doire Daraich (suomeksi vaikkapa tammitiheikkö möykkyisen kukkulan rinteellä). Siinä kasvoi aluksi villiintynyt rhodotiheikkö, ja kun se oli poltettu kuoliaaksi, siihen nousi mahtava sananjalkakasvusto, joka oli syksyllä upean punaruskea.

Ja vielä siellä kierrellessäni näin "kukkivaa" lehtijäkälää. Tosi kaunista, sellaista en ennen ollutkaan nähnyt.

Ei, en sentään eksynyt vaikka kiertelinkin sinne tänne. Eipä siellä olisi voinutkaan eksyä, kun linkkitorni humisi kaiken aikaa.

No eihän sieltä sammalikossa mitään migmatiittia löytynyt kun en sentään raskinut repiä sammalia pois. Seuraava etappi on sitten se pieni kallioalue Hiisivuoren vieressä, tien toisella puolella, missä karttaan on merkitty avokallio. Siitä hiekkakasan kohdalta lähti hyvä polku, ja voi miten kaunis metsä sieltä löytyi!

Olipa siitä jonkinlainen näkymä Hiisilahdellekin, puiden välistä, kun tarkasti katsoi:


Puolukat olivat tosi makeita. Aurinko paistoi. Sammalet ja jäkälät peittivät ihanasti avokallion, joka ilmeisesti oli siellä alla.


No eipä se haittaa! Mitä väliä oikeastaan on yhdellä migmatiitilla näin kauniissa maisemassa näin kauniilla ilmalla, niin ajattelin ja aioin istahtaa evästelemään, kun -lips! jalkani lipsahti mehevältä sammaleelta ja luulin jo molemmista jaloista luita katkeilleen, niin kovasti sattui! Oikeaan polveen, vasempaan sääreen. Istuin ja hengitin syvään, rauhallisesti. Niin pitää kuulemma tällaisissa tapauksissa tehdä.

Sitten nostin lahkeet ylös: oikea polvi tuntui rikkinäisemmältä, mutta ei siinä ollut kuin pieni nirhama. Vasempaan sääreen ilmestyi vähitellen golfpallon kokoinen verenpurkauma, mutta ei se ollut yhtään pipi. Kaivoin repusta vesipullon ja painoin sen kylmällä poskella veripaakkua, se näytti pienenevän, mutta veri taisi virrata säären sisällä kohti varpaita, sellainen leveä musta virta valui nahan alla alaspäin.

Kun olin ihaillut sitä tarpeekseni ja pääni oli selvinnyt järkytyksestä söin eväät ja ihastelin maisemaa. Voi sentään! Olisinpa mielelläni tutkistellut tätäkin mäennyppylää vähän kauemmin. Ja poiminut nuo makeat puolukat. Mutta ehkä on parasta lähteä kotimatkalle. Onneksi eivät nuo jalat sentään poikki menneet! Ja onneksi pyörä kulki kevyesti.

Varmasti tulen tänne vielä toistekin!


Ja ps: Kyllä, minulla on puhelimessa 112. Ja tästä päivästä lähtien taas jo paljon mualimaa nähnyt ensiapupussukka repussa.



maanantai 14. marraskuuta 2022

Parkki

 Noin 50v sitten (!) istuin Helsingin yliopiston käytävässä penkillä odottamassa luennon alkua, ja samalla yritin lukea Volter Kilven kirjaa Alastalon salissa. Sillä oli ihan hirmuisen tylsän, pitkäveteisen ja vaikeatajuisen maine, ja olin pitkään empinyt, viitsiikö sitä edes aloittaa, 900 sivuista opusta. Mutta olin sitä mieltä, että kirjallisuustieteilijän TÄYTYY lukea Alastalon salissa. Yritin epätoivoisesti saada jotain järkeä kirjan pitkiin ajatuksenvirtalauseisiin, joissa puolet oli länsisuomalaismurretta ja toinen puoli Kustavin merimieskieltä. Ihan kuin olisi lukenut vierasta kieltä! Ja niinhän se kyllä minulle olikin, maakravulle. Olin kuitenkin selvinnyt jo kolmanteen lukuun asti. Siinä Härkäniemen isäntä valikoi itselleen piippua Alastalon isännän piippuhyllystä. Lueskelin muutaman sivun, olisin halunnut päästä asiaan, kuulla kuinka kylän isännät neuvottelevat parkkilaivan rakentamisesta. Vähitellen kuitenkin alkoi tuntua siltä, että piipun valinta kestää ikuisesti ja ajattelin hypätä sen kohdan yli. Plarasin muutaman sivun eteenpäin - ei, kyllä Härkäniemi vieläkin epäröi piipunvalinnassa, käänsin sivua, käänsin, käänsin, ja aina vain jatkui sama juttu, koko kolmas luku, ainakin 60 sivua siinä jahkailtiin! Aioin kuitenkin jatkaa lukemista, mutta sitten luentosalin ovi aukesi ja suljin kirjan. Enkä sitä sen koommin aukaissut.

Jotenkin Alastalon sali jäi vaivaamaan sieluni syvyyksiin, niin että kun tänä vuonna ilmestyi Laura Kokon kirjoittama Volter Kilven elämäkerta, innostuin lukemaan sen. Jospa vaikka siitä saisi jotain superenergiaa jättiromaanin lukemiseen! Sekin kirja oli paksu, 700-sivuinen, mutta oli  mielenkiintoista lukea Volterin elämästä. Yksi juttu siitä jäi mieleeni: Volter sanoi kirjoittaneensa kirjan ääneen luettavaksi. Ehkä kirja kuunneltuna avautuisi helpommin ymmärrettäväksi. Onkohan joku jaksanut lukea sen ääneen?

Avasin yleAreenan, selasin, ja siellähän se oli, Esko Salervon lukemana. Vai pitäisikö sanoa esittämänä, sillä kirja on kyllä tosi vaikea pitkine lauseineen, murresanoineen (ja Volterin itse keksimine sanoineen). Lisäksi siinä on monia ihmisiä, jotka puhuvat persoonallisilla äänillä  ja kertovat juttuja, joissa on monia ihmisiä, jotka puhuvat persoonallisilla äänillä. Ja välillä seikkaillaan ihmisen ajatuksissa, jotka vaeltelevat sinnetänne. Tuntuu ihan mahdottomalta työltä muuttaa sellainen luettava kirja kuunneltavaksi! Varsinkin, kun tuli tuo korona ja äänitysstudio piti siirtää kotiin ja äänieristää tikapuiden ja nuottitelineen avulla vilteillä ja matoilla. Huh! Mutta Esko on kyllä ratkaissut kaikki ongelmat. Suurkiitos siitä!

Pitäen mielessäni, että Volter oli älykäs ja huumorintajuinen mies aloin kuuntelu-urakkani. Ja ällistyin! Kun ensin olin unohtanut kirjan mahdottoman maineen ja oppinut kuuntelemaan sen rikasta kieltä, lopettanut vieraiden sanojen ihmettelyn ja annoin aivojeni toimia itsenäisesti pakottamatta niitä joihinkin kirjallisuustieteilijöiden tiukkoihin kirjanlukusääntöihin, pääsin ihmeellisen kirjan todelliseen maailmaan. Aah! Alastalon salissa neuvottelevat ukot muuttuivat eläviksi ihmisiksi omine luonteenpiirteineen ja ajatuksineen. Teos pursusi hykerryttävää hiljaista huumoria, ja naureskelin hiljaa itsekseni kuunnellessani taitavaa luentaa.

Volterin mielessä kirja Kustavista, saariston ihmisistä, kyti pitkään. Mutta kirjoittamiselle ei ollut aikaa elämän, perheestä huolehtimisen ja kirjastotöiden tunnollisen hoitamisen vuoksi. Volter kyllä tiesi, että kirjasta tulee vaikea luettava, mutta se oli pakko kirjoittaa. Pieni osoitus kirjan huumorista: "Kuudes luku: Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan."

Joka päivä (tai aamuyö) kuuntelin tunnin tai puoli, hymyssä suin keskittyneenä, Alastalon salin tapahtumia ja siellä kerrottuja juttuja. Sitä iloa kestikin aika pitkään: 36 tuntia!  Ja lopussa tuli tunne: huomenna aloitan alusta! En aloittanut, mutta joskus sen teen. Silloin tällöin pulpahtaa mieleeni jokin hauska tapahtuma "vakavasta, pitkäveteisestä, vanhanaikaisesta" kirjasta. Ja naurahdan ääneen.

En tiedä, uskallanko suositella kirjaa, äänikirjaakaan kenellekään, sen verran vaikeatajuista sen kieli kuitenkin on, siihen on helppo pettyä. Kannatta silti yrittää! Jos jotakuta alkoi juttu kuitenkin kauheasti kiinnostaa, kehottaisin ensin lukemaan tuon Volterin elämäkerran. Vaikka, no, ei se kamalan hyvä KIRJA ole. Mutta siitä saa hyvän perustan Volterin kirjan ymmärtämiseen.

Uskaliaille hauskaa retkeä Alastalon saliin!

ps. Olisipa olemassa e-kirja Finlandiapalkinto. Tänä vuonna sen ansaitsisi ehdottomasti Esko Salervo. (Vaikka en ole kovin monta muuta kuunnellutkaan...)


torstai 24. helmikuuta 2022

Sata yötä

 Yöt ovat olleet pilvisiä jo pitkään. Vain pari kertaa on joulun jälkeen näkynyt pientä tähdentuiketta pilvien rakosista. Niinpä tähtitaivaan opiskelu on talviunilla. Revontuliakaan ei tietenkään ole näkynyt, vaikka latasin "Auroran" joka varoittaa: "jos taivas on selkeä, voit nähdä revontulet puolen tunnin kuluessa!" No mitäs iloa siitä on, kun taivas on pilvessä! :D

Ajattelin sen sijaan lueskella, mutta koska silmien pitäisi saada levätä yöllä, lukisin mieluummin kirjakirjaa eikä tablettikirjaa. Mutta en tykkää sytyttää valoa yöllä, ja niinpä päätin kokeilla YLEn nauhoitusten kuuntelua. Ääni kun ei meidän talossa häiritse ketään, kun Arto laittaa kuulolaitteen yöksi pois päältä. No jaa, en minä kovin äänekkäästi niitä ohjelmia muutenkaan kuuntele.

Mieliohjelmakseni tuli Tulusto&Kylmälän kirjallisuusohjelma. Siinä kyseiset henkilöt juttelevat kahden muun, joka ohjelmassa eri henkilön kanssa uusista kirjoista. Onpa mielenkiintoista! Kirjastosta lainattavien lista pitenee kerta kerralta!

 Tulusto& Kylmälä

Valitettavasti tämä ohjelma tulee nyt, kun olen kuunnellut kaikki aikaisemmat jaksot, vain kerran viikossa. Selasin YLEn ohjelmia ja löysin, JEE, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -äänikirjan. Luin sitä muinoin kun se suomennettiin, Google sanoo 1968, ensimmäinen osa, Swannin tie. Mutta se jäi kesken, kun seuraava osa suomennettiin vasta 10 vuotta myöhemmin.

Kadonnutta aikaa etsimässä 

Kuuntelin peiton alla lämpimässä rauhallista luentaa, se oli lapsen puhetta, seikkaillen asiasta toiseen, tavallista ranskalaista ylemmän luokan elämää. Ja niin siinä melkein aina kävi, että nukahdin, ja seuraavalla kerralla oli vaikeaa löytää se paikka, johon asti pääsin! Aloinkin pitää luentaa unilääkkeenäni :D Se toimi hyvin!

Mutta kun toinen osa, Swannin rakkaudet, alkoi, lapsikertoja kasvoi teiniksi eikä kerronta enää ollut niin mielenkiintoisen luonnollista, kyllästyin, etsin uutta kuunneltavaa, ja löysin aarteen!

(Tässä välissä tuli yö. Ja millainen yö! Kirkas, tummataivainen, tähtiä täynnä. Kun avasin terassin oven, tuntui kuin olisin törmännyt Orioniin, kuin olisin voinut siepata Siriuksen lennosta. Horjuin lumikinosten halki laiturille ja jäälle, toivoin näkeväni myös pohjoisella taivaalla viilettävät tähdet. Mutta jäällä oli vettä lumen alla, enkä halunnut kastella huopikkaitani, joten seisoin laiturilla ja tuijotin taivasta kääntyillen idästä etelän kautta länteen ja taas takaisin itään. Suurenmoista!)


Niin se aarre!

Vuonna 2017 YLE radioi satavuotiaalle Suomelle lahjaksi ohjelman Sadan vuoden kirjat. Jokaiselta tasavallan vuodelta on valittu yksi kirja, sellainen, joka parhaiten kertoo siitä vuodesta, tai niistä ajoista, joihin kirjan tapahtumat sijoittuvat. Joka jaksossa usein vaihtuva juontaja keskustelee kahden eri kirjailijan, asiantuntijan, lukemista harrastavan tai jopa kirjailijan itsensä kanssa tästä kirjasta. Ajatelkaa! Sata sellaista ohjelmaa!


Ensin olin kyllä vähän epäluuloinen: voiko ohjelma todella olla niin hyvä kuin miltä se tuntuu? Aloitin alusta. Vuoden 1917 kirja on Kondrad Lehtimäen Ylös helvetistä. Ei aavistustakaan, kuka sellainen kirjailija, enkä muista, että olisin kuullut kirjan nimeäkään. Jakson esittelyssä kysyttiin: voiko sotaromaani olla pasifistinen? Kirja kertoo ensimmäisen maailmansodan hirveyksistä, mutta Konrad ajattelee myös tulevaisuutta, kuinka sota päättyy, näkymätöntä lentokonetta, valtavan suurta pommia ja Euroopan yhdysvaltoja. Unelma sodattomasta maailmasta. Kuulostaa Kamalalta ja mielenkiintoiselta. Joskus luen sen.


Mutta suurin osa kirjailijoista/kirjoista on tuttuja:

Sillanpää, Hilja Valtonen, Saima Harmaja, Armas J, Pulla, Yrjö Kokko, Väinö Linna, Mauri Kunnas, Kauko Röyhkä, Kaari Utri0, Sofi Oksanen, Pajtim Statovci, noin sieltä täältä sattumanvaraisesti poimittuna. Vuodelta 2017 Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen Mennään jo naapuriin. Sitä en tunne. Lapset eivät enää kaipaa äidin/isän/mummin lukemia iltasatuja.


Siis kaikki ne kirjat, jotka ovat pakollista luettavaa yliopiston suomalaisen kirjallisuuden approbaturin suorittamiseksi. Suomen parhaita kirjoja. Ihania kirjoja, mikäli oikein muistan.
Tosi hauskaa oli kuunnella mitä Kirsi Kunnas sanoi Tiitiäisen satupuusta: "Haitula olen minä, joka käyttää Kirsi Kunnasta ilmaistakseen juttuja", tai jotain siihen päin. Ja sitten, mitä Rauha S. Virtanen puhui Seljan tytöistä. Olen päässyt jakssoissa vasta vuoteen 1961, joten vielä on paljon hauskuutta kuunneltavana.

Mutta jännintä tässä on se, että keskustelijat löytävät kirjoista niin paljon uusia ajatuksia, jotka minun aivoissani eivät nousseet esiin näitä kirjoja viimeiset 60 vuotta ahmiessani. Esimerkiksi: sanoivat Sally Salmisen Katriinassa olevan hirveästi naurattavia asioita! Luin sen uudelleen kun se sattui olemaan kirjahyllyssämme. Ei yhtään naurattanut. Hymyilytti kyllä useinkin. Eikä se yhtään masentava kirja ole, vaikka vaikeista ajoista kertookin. No, enpä minä ole kovin nauravainen luonne. Enkä laita tätä kirjaa kierrätykseen, vaikka en ihan samaa mieltä arvostelijoiden kanssa olekaan.


No mutta, en aio esitellä jokaista sataa ohjelmaa erikseen. Kerronpa vielä mieltäni ilahduttaneen asian:

Joku kirjailija jostakin kirjasta puhuttaessa sanoi (en muista kuka enkä mistä, enkä jaksa juuri nyt kuunnella kaikkia ohjelman jaksoja saadakseni sen selville!) että hän pyrki lukemaan kirjan niinkuin kirjoja rakastava ihminen sen lukisi eikä niin kuin hän kirjallisuustieteilijänä sen lukisi! Siinä syy, miksi minusta ei tullutkaan kirjatieteilijää. Haluan lukea kirjat kirjoina, en tieteenä! No, tiedekirjat tietenkin ovat asia erikseen!


Kuuntelen siis ohjelman jaksoja öiden pimeydessä, lämpimän peiton alle käpertyneenä. Mutta kumma kyllä, ei ollenkaan nukuta, niinkuin Marcel Proustia kuunnellessa. Siispä kuuntelen vasta aamutuimaan, kun tiedän, että en kuitenkaan enää saisi unen päästä kiinni. Eikä tästä aarteesta nauttimiseen mene sataa yötä, sillä joskus kuuntelen useamman jutun kerrallaan! Tai voi olla että meneekin, jos aloitan uudelleen alusta kun olen päässyt loppuun... 


Sadan vuoden kirjat

 Ulkona on kaunista! Ehkä käyn haukkaamassa raitista ilmaa, että jaksan taas yöllä lukea!😁😂



sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Arvaa mitä!

 Tänä aamuna, kun pistelin poskeeni viimeisiä myslimurusia, huomasin pensaassa varpuspöllön. Tiesin, että se oli pöllö, koska eräänä aamuna viedessäni siemeniä linnuille, pelästytin sen lentoon, eikä sen siivistä kuulunut mitään ääntä. Hämärässä ei väritunnistus oikein toimi, mutta koska se oli hirmuisen pieni pöllöksi, ajattelin, että varpuspöllö.

Siinä se siis istua nökötti oksalla, käänteli välillä päätään. Aika rauhallista saalistamista, ajattelin, mutta juuri silloin se siirtyi toiselle oksalle, pensaan toiselle puolelle ja käänteli päätään joka suuntaan. Ja sitten se hyökkäsi hankeen, tai ei se hankeen asti hyökännyt, vaan ilmeisesti hyökkäys ei onnistunut, kun se suunnisti kesken kiidon läheiseen mäntyyn. Odottelin, ja pian se hyökkäsikin uudestaan, ja taas uudestaan, joka kerralla lähemmäs lintulautaa, jonka alla on aukkoja hangessa, hiirimyyryläisten tunneleita ruokintapaikalle. Ja juuri siihen kohtaan se teki viimeisen hyökkäyksen, tupsahti siivet levällään aukon ylle, ja kohta lensi pensaaseen jotain pientä nokassaan. Siinä se sitten varmaankin korjaili aamiaisensa paremmin nokkaansa ja lennähti naapurin puolelle koivuun herkuttelemaan.

Semmoinen episodi keskeytti mietteeni siitä, kuinka kertoisin teille kirjasta, jonka juuri luin. No tässä nyt on SE juttu:

Enpäs suinpäin paljastakaan kirjan nimeä, vaan saatte arvuutella: mistä tämä faktakirja kertoo? Vinkkinä laitan tähän muutamia alaotsikoita kirjan yhdeksästä mielenkiintoisesta luvusta:

Mikä menee ylös

Näkymättömän viehätys

Tikkaat taivaaseen

Ampiaispesää sohimassa

Pieni mutta tappava

Tehdään tilaa

Ympäri ämpäri jälleen kerran

Hämärästi lasin lävitse

 

Pöllöjutulla taisin johtaa teitä hiukan harhaan; se ei ole luontokirja!

Tai no, mitä luonnolla tarkoitetaan... Lisää vinkkejä:

Ääretön kosminen oravanpyörä

Hidas lipuminen pimeyteen

Kartan ulkopuolelle

Laajeneva hämmennys

Kosminen popcorn

Gravitaation sietämätön heikkous


Niin, avaruudestahan siinä puhutaan, tai oikeastaan kosmoksesta, koko maailmankaikkeudesta, ja siitä mitä tapahtuu aikaisintaan 188 miljoonan (vai oliko se miljardin?) vuoden päästä. Tai sitten ihan milloin vain, vaikka kolmen minuutin päästä. Siis maailmanlopusta. Mutta älkää peljätkö, tämä kirja kertoo siitä kaiken, joten osaatte varautua. Tai no, se tuskin on tarpeen...-mutta jos olet hiukankin kiinnostunut avaruudesta, maailmankaikkeudesta, etkä ole kosmologi tai astrofyysikko, tämä kirja on MUST.

Kosminen mikroaaltotaustasäteily

Alkuräjähdyksen nukleosynteesi

Enimmäisentropia

Kosmologinen epävakio

Kvanttihyppy

Tunneloitumalla syvyyksiin

Tyhjiön koskettaminen

Tietämättömyyden suoma ilo

Siinä vähän lisää mielenkiintoisia otsikoita. Todellakaan ei ole mitään väliä vaikka otsikot tuntuisivat liian vaikeatajuisilta: minäkin hyvä jos olin kuullut "kosmologia"-sanan, enkä enää muistanut fysiikastakaan juuri mitään kun aloin lukea tätä kirjaa. Mutta siinä on todella hyvin ja mielenkiintoisesti ja hauskasti kerrottu tavalliselle pulliaiselle mitä tässä maailmankaikkeudessa EHKÄ lopuksi tapahtuu. Tällä hetkellä tutkitaan viittä eri vaihtoehtoa, mutta...-enpäs paljastakaan juonta! Lukekaa itse. Kirjan nimi on Kaiken loppu (tähtitieteellisesti ottaen), ja sen on kirjoittanut kosmologi, astrofyysikko Katie Mack ja suomentanut tosi sujuvasti ja mielenkiintoa ylläpitävästi Tuukka Perhoniemi.

Ajattelin pitää muutaman kuukauden taukoa ja lukea kirjan sitten taas. Ehkä siinä välissä unohdan sen, tai ainakin osan siitä ja saan kokea saman nautinnon, hauskuuden, aivojumpan uudelleen.

Kirjastosta, tai jos ihan omaksi haluat, URSAsta.


perjantai 26. marraskuuta 2021

Nyt

Luen kirjaa, jota en halua lukea. Ahdistaa, mutta en voi lopettaa lukemista. Tiedän, miten se päättyy, mutta haluan lukea sen uudelleen, ehkä se on muuttunut, ehkä minä olen muuttunut...

Aamulla lumisade rasteroi taivaan. Puutaha peittyy vaippaan valkeaan, kasvit nukahtavat, madot kangistuvat, hiirulaiset kaivavat polkuja lumen alle. Mitä tehdään, kun puutarha nukkuu?

Luetaan!

Kun kolera... -siis korona ei enää niin kovasti kurista, uskalsin lähteä Vehmersalmen pikkuiseen kirjastoon. Sain uuden suomalaisen kirjastokortin, siinä on lukukoira Sylvin kuva. Ensimmäiseksi kirjakseni en lainannut koirakirjaa vaan Suvasveden kasvillisuudesta kertovan tutkimuksen! Kun en siinä hötäkässä muuta paikallishistoriaa löytänyt. Ja koska aina uuden kirjastokortin saatuani etsin ensimmäiseksi paikallisesta elämästä, luonnosta, ympäristöstä, historiasta kertovia kirjoja. Nyt olen jo löytänyt kirjaston paikallishistoriahyllyn. Ehkä sieltä löytyy jotain mielenkiintoista.

Yöllä pilviverho repeilee ja muutama tähti kurkistaa ikkunastani sisälle. Kuu on lähes täysi, näen hyvin kahlata matalassa hangessa kannaksen laelle etsimään pohjoiselta taivaalta Herkuleksen ja Pohjan kruunun. Laiturilta näen kiikarilla selvästi seulaset, seitsemän tähteä, joista Lucinda Riley kirjoitti romaanisarjansa seitsemästä sisaruksesta, heidän elämästään, ikiomien perheittensä etsimisestä ja löytymisestä. Minulla on vielä viimeinen osa lukematta, Kadonnut sisar, se seitsemäs. Joku sieppasi sen kirjaston pikalainahyllystä ennenkuin ehdin! Onneksi sain varaamani Kersti Juvan kirjan Tolkienin suomentamisesta sen tilalle. Ainakin sen alku oli niin mielenkiintoinen, että pitsaperjantain pitsa syötiin tuntia myöhemmin kuin tavallisesti!

Herään yön pimeyteen, täysikuu on piilossa pilvien takana. En saa unta. Kuuntelen tähtisarjaa yle/areenasta, siellä puhuu viisaasti ja hauskasti Esko Valtaoja. Lainaan siis yhden hänen kirjoistaan, se on hauska, nauran monesti. Vaikka aika uskomattomia avaruudellisia juttuja siitä selviää! Ajatelkaapas: Andromedan galaksi ja Linnunrata törmäävät toisiinsa! Harmillista, että se tapahtuu vasta joidenkin miljoonien vuosien päästä, en siis pääse sitä kokemaan. Ihmiselämä on liian lyhyt, niin että maailmankaikkeudessa elävä voisi kokea avaruuden tapahtumia. Tai tapahtumia on liian harvoin, tai ne ovat niin kaukana ettei niitä huomaa.

Toinen Eskon kirja on teoreettisempi, en jaksa yrittää ymmärtää kaikkia elämän mutkia, joista siinä puhutaan. Silti karvani nousevat pystyyn: onko ihminen tärkeämpi kuin kaikki muu maapallon luonto? Ymmärsinkö oikein viisaat sanasi, Esko?

En löytänyt Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu -kirjaa lastenosaston hyllystä. Olisin halunnut muistella niitä ihania runoja: tunteellinen siili, herra Piipoo, kissa Krumeluu, Tiitiäisen kehtolaulu ym. Muististani puuttuu muutamia säkeitä, ja tiedätte kyllä, kuinka sellainen harmittaa! Onneksi on Google!

Oi, sanoi siili,

olen tunteellinen siili,

niin hyvä, kiltti, hellä.

Ja kenelläpä kellä

on vastaansanomista?

 

 tai vaikka:

Kuolen,

huusi Pii Poo,

liian aikaisin!

Hän huusi:hii hoo!

Ja kuoli myöhemmin. 

Lukulistallani on ainakin 30 kirjaa! Kaksi niistä on varattuna, toinen ykkösenä, toisen saan vasta kun 28 muuta on lukenut sen.Talven pimeät, puutarhattomat illat ovat siis kirjoin turvatut. Valoisina päivinä tykkään kyllä kahlata hangessa ja tehdä lumitöitä. Ruokkia nälkäisiä lintuja. Tai vaikka keksiä jotain pientä remontoitavaa!

Muinaisessa elämässä joulun lähestyessä esikoiseni peitti lattian vauvasiskon vaipoilla ja lauleskeli:"maa peittyy vaippaan valkeaan!" Toivon teille kaikille yhtä mukavaa joulunodotusta ja valkeaa maanpeitettä, oli se sitten vaippaa tai -mieluummin kuitenkin- lunta!

Heippa!

 Tähän päättyy tämä juttelublogi. Jos haluat lukea lisää höpöttelyjäni, siirry seuraamaan tätä: https://kotiankkurissa.blogspot.com