Syyspuutarha

 

Mitä miettii pieni Walesinlohikäärme katsellessaan savolaista järvimaisemaa? Liian latteaa? Missä kaikki kukkulat?

 Hei pikkuotus! Minäkin istun tässä terassilla vuorista unelmoiden. Tai kukkuloista, joilta näkee kauas... joille voi huohottaen kiivetä ja perillä huokaista WOW!

tai sitten voisi vain astua kajakkiin...

ja meloa salmen suusta väljemmälle, Suvasveden aavoille vesille.

 

 

 

Tai sitten voisi kierrellä talveen varustautuvassa puutarhassa katsastamassa mitä siellä tapahtuu. 

Etupihalla, korallikanukan katveessa kukkii ukonhattu. Se ei koskaan näe aurinkoa, vaikka yrittää kasvaa aina vain korkeammaksi. Mutta jaksaa se silti kukkia.

Tämä yksinäinen malva keskellä aurinkoista pihaa kukkii nyt, vaikka toisaalla malvat jo kypsyttävät siemeniä;

Kasvakoot missä vaan, kukkikoot milloin haluavat, minun puutarhassani kaikki saavat vapaasti kukoistaa.

Pelto-ohdakkeesta mettiäiset tykkäävät, ja siksi sitä kasvaakin täällä, sanoisinko, aika runsaasti.

 

Sinipallo on ainakin yhtä hyvä kimalaisten houkuttelija, samoin nuo pikkuruiset keltaiset kukat nurmikolla.

Mutta vain yksi viileähkö yö tarvittiin, eikä pölyttäjiä enää ole paljon.

Valkoisesta punatähkästä sentään löysin herkuttelijoita: kimalaisen...

-ja sitä pukeutumisellaan matkivan mesiötökän.

 Hajuherneessä oli paljon väkeä:

onkohan vielä joku sellainen hereillä, joka söisi nämä makupalat?

Kaunis se on, ja aah! mikä tuoksu!

Yhä ylöspäin kohti aurinkoa yrittää auringonkukka. Ehtiiköhän kukkia ennen pakkasia?

Ja kuinka käy pullistuvien maissintähkien? Ehtivätkö kypsyä?

 

Lantut eivät oikein viihtyneet tässä hyötypuutarhassa, mutta pupujen mielestä lehdet ovat hyviä.

Upotin nahistuneet porkkanat maahan ja niistä kasvoi näin hauskoja kukkia. Tai oikeastaan siitä, sillä puput tykkäsivät porkkanoistakin.

Samettikukista sain ovat hyötypuutarhan parhaan sadon, mutta ei niistä kovasti hyötyä ole. Iloa vain!

"Kehäkukkanen pieni pyörii..."

Tämä taisi pyörähdellä oikein kunnolla kun kampaus meni sekaisin!

Hän sen sijaan seisoo tyylikkäänä kukkaniityn viimeisenä kukkijana.

 

 

Mutta lähtekäämme metsään! Vieläköhän siellä joku kukkii?

Pähkinäpensaissa on paljon hyvinvoivia lehtiä, mutta pähkinöitä en vieläkään saa. Tässä on hyvä muistella Kinlochlevenin varjoisaa pähkinälehtoa. Leven-joen solinaa, haukkojen kirkumista, käkien kukuntaaa...

 

Köynnöskuusama on vihdoni ymmärtänyt kiivetä ylöspäin pitkin sitä varten maahan pystyttämääni lehtikuusen rungonpätkää.

Metsäruusun punaposkinen marja.

Tämä kaveri kurkisti lillukan lehden alta. Onpas söpö!

Onpas täällä pihamaalla kuitenkin vielä jonkin verran elämää, vaikka perhoset ja melkein kaikki linnut ovat jo muuttaneet muille maille vierahille.  

Rantakukka jaksaa kasvaa  koko kesän!

Miltähän salmen toisella puolella nyt näyttää? Lähtisinkö katsomaan?

 

Taivaan ukkonen välkähtäen virkkoi: "Älä sentään juuri nyt!"

Vanuvuorella

 Kaiken nimppari-synttäri-isänpäiväherkuttelun jälkeen teki kovasti mieli ulkoilemaan, jonnekin pitemmälle, uusiin maisemiin. Esikoinen olikin löytänyt juuri oikean polun: Vanuvuori! Olin minäkin tiennyt siitä jonkun aikaa ja odotellut sopivaa hetkeä sinne kiipeämiselle. Mutta kaksi kesää sitten, kun sinne rakennettiin näkötorni ja lehdessä kerrottiin että kaikki autot eivät mahdu uudelle suurelle parkkipaikalle, niin paljon siellä on kävijöitä, jotenkin en enää niin kovasti halunnutkaan sinne.

Mutta nyt siellä tuskin enää on sellaista ruuhkaa, mietin, arkimaanantaina, syksyllä marraskuussa. Vaikka ilma olikin upea, kuulas, ei liian aurinkoinen, kuuraiset maisemat. Täydellinen patikointipäivä.

Siis matkaan, esikoisen autolla Puutossalmen yli lossilla ja pikkutietä Hiltulanlahdelle parkkipaikalle. Joka oli iso.

"Polku" oli enemmänkin valtatie, ainakin näin alkumatkalla. No, tietenkään näkötornin rakennustarpeita ei ihan kivutta olisi pystynyt kantamaan Ukko-Vanun huipulle, joka on yli 200m merenpinnan yläpuolella. Kahdessa vuodessa ei runneltu polku ole vielä maisemoitunut luonnolliseksi.

Päätimme kiertää luontopolun myötäpäivään, niin että voimme laskeutua pitkiä portaita alas paluumatkalla. Kun portaiden nouseminen ei ole niin mukavaa kuin polkua pitkin kiipeäminen. Vähän matkan päässä parkkipaikalta oli rakenteilla uusi tulipaikka, kota ja huussi. Sen jälkeen polkukin oli hiukan paremmassa kunnossa. Ja pian alkoi luonnonsuojelualue.

Männyt olivat korkeita, kasvit kauniin kuuraisia, polku mukavan kivinen ja juurinen. Äänimaisema oli moottoritiemäinen, tällä vuoren läntisellä sivustalla. Linnut eivät laulelleet, eikä niitä näkynytkään juuri ollenkaan.

Mutta metsä oli kaunis naavakuusineen, sienineen, sammaleisine maapuineen,

pahkoineen, geokätköineen

Polku nousi mukavan loivasti, hiljalleen ylöspäin, melkein huomaamatta. Tai no, paikoitellen oli polulle kaatunut puita, joita sai kiertää ja ylittää. Vaan sehän kuuluu luontoon, siis myös luontopolkuun. Emme pitäneet kiirettä. Annoimme luonnon puhdistaa sielumme, aivomme. Luutia ikävät ajatukset maailman tuuliin puhdistumaan.

Mutta kovin nopeasti se näkötorni alkoi häämöttää puiden välistä. Tässä se on melkein koko komeudessaan, 20m korkeana. Minä huipulla "mittakaavana".

Olipa tukeva torni, helposti kiivettävät portaat, ja tosi hienot maisemat!

Mäellä Puijon torni

Kallavettä Puutossalmea kohti

Auringonvaloa pilvien raosta

Torni oli huurteessa, samoin puiden latvat joka suunnassa. Talven ihmemaa. Tai syksyn. Joskus marraskuukin osaa olla ihanan kaunis.

Kas, tuolla on Matkus, noin lähellä!

Oltiin puiden latvojen yläpuolella ja ajatukset, sielu, sydän,  lähtivät lentoon.

Ja sitten taas alhaalla vielä vihreänä kukoistavan maan pinnalla. Portaat jäivät ikuistamatta. Hyvä niitä oli laskeutua jyrkällä rinteellä. Tällä puolella m Ukko-Vanua olikin hiljaista. Ja sitten yhtäkkiä hömötiaisen piipahdukset!

 Kaikenlaisia luonnonmetsäihmeitä löytyi.

sieniparvekkeita

sammalpuutarha raidanhaaressa

miljoonaoksainen kuusivanhus

oranssi väripoikkeama harmaassa

Ylempänä rinteessä oli pieni luolantapainen, joka piti käydä tutkimassa. No, ei se luola ollutkaan, vain kolo kalliossa. Mutta geokätkö siellä oli, varmaankin aika vaikea, koska jälkiä oli joka suunnassa. En jäänyt etsimään, ettei odottajille olisi tullut kylmä.

katkaistu puu: kuin kuurankukkakimppu

Viimeinen kuvaennen akun loppumista: jäähiukset pursuavat lahopuun sisältä. Kas kun en muista tämän ilmiön nimeä...

Ja sitten, luonnon elvyttäminä lähdimme kotiin, syömään herkkukarjalanpiirakoita. Sitten kun ensin olimme saaneet ne leivotuiksi, paistetuiksi. Nam!

Viime yönä

Flunssa on ikävä juttu. Mutta se tilanne, jossa tämän sain oli tosi mukava, Etelänmatkalla, kun lähes koko lähisuku oli paikalla, lapset ja lapsenlapset lisukkeineen.

Jos ei olisi tällaiset korvat. Nämä kun eivät kestä flunssaa vaan tulehtuvat, ja mitään en niin kamalasti inhoa kuin korvasärkyä. Onpas mulla helppo elämä, joku voi ajatella, mutta niin se vaan on: jotain inhoaa. Joku inhoaa hämähäkkejä! Onpas outoa! Niin ihania otuksia!

Nyt meni kyllä hukkateille tämä juttu, mutta syytetään siitä flunssaa.😉

Niin. Kun minulla on flunssa, nukun nojatuolissa, jotta korvat eivät tulisi kipeiksi. Tuoli on semmoinen vanhusten nojatuoli, jonka selkänojan saa sähköllä ihan mihin asentoon vaan, ja sitten sen saa myös kippaamaan istujan lattialle. Tarkoitan siis pois tuolista ilman ähinää. Jos haluaa. Minä en ole vielä niin vanha. Minä vain nukun siinä tuolissa kun on flunssa. Ja joskus muulloinkin.

Tuo oikeanpuoleinen on minun tuolini. Ne ostettiin Kinlochlevenin mökin sähkötakan eteen ja tuotiin sitten tänne maiseman aitiopaikalle. Kuten huomaatte, kuva ei ole viime yöltä.

Nukuin kyllä ihan hyvin, ihan 6 tuntia, kun otin yhden panadolin. Mutta sitten heräsin. Ja maisemaikkuna oli nimensä veroinen, ihmeellinen kuutamomaisema avautui flunssaisten silmieni eteen.

Kännykamera ei kylläkään itse saanut siihen tarpeeksi valoa, joten autoin sitä. Mutta pilviä kertyi yhä enemmän, eikä toista kuvaa enää saanut oikean väriseksi:

Mutta oikeastaan, hei, tämähän on kuin maalaus! Aika upeita nuo pilvet, kuun edessä. Saisikohan niitä enemmän näkyviin...

-noin! hienoja! ja kuukin näyttää enemmän itseltään. Ihanat yövärit.

(En yhtään ymmärrä sitä intoa, millä jotkut ovat muuttamassa kuuhun. Käyttäisivät mieluummin ylimääräiset kolikkonsa (ts. miljardinsa) tämän meidän yhteisen maapallomme pelastamiseen. Ei siellä kuussa ihan heti ilman Tellusta pysty kuitenkaan elämään. Ja kauanko täällä elämä vielä säilyy...)

Mitenhän tämmöinen nyt yhtäkkiä putkahti mieleeni näin ihanan maiseman edessä?

 Toisesta ikkunaruudusta näkyy tällainen maisema. Kuu valaisee resuiset pilvet niin että puut (kaikki heidän vihreytensä, kts P. Haavikko) näkyvät syksyisinä ja vähän keltaisinakin.

Kuu laskee

Mutta eipä tulekaan täysin pimeää, sillä keskitaivaalla ei ole pilviä ja tähdet syttyvät! Tai siis tulevat näkyviin, eihän ne nyt päiväksi sammu, hehe!

Tähtitaivaasta tämä kamera osaakin ottaa paremmin kuvia. Mutta tässä nyt on tähtien edessä puita ja pensaita, kun tästä nojatuolista katselee. Tai ehkä kamera tykästyi ottamaan taidekuvia.

Näkyyhän siinä puut sivuissa, ja keskellä avoimen taivaan yllä tähti kuin joulukuusen latvassa. Mikähän...-sen on pakko olla Betelgeuse! Koska tähän aikaan yöstä Orion on varmaankin jo juossut tuohon kohtaan taivasta. Saisinkohan toisen kuvan paremmasta kulmasta...

-no eipä juuri, mutta hyvällä mielikuvituksella siitä voi löytää Orionin vyön ja kaasusumun. Ja katsokaa noita värejä! Keltaista ja sinistä ja pinkkiä! Hieno kuva, kamera! Kiitos!

Hups! Taisi tulla harhalaukaus! Eikös olekin vähän flunssatautisen näköinen olio?

Mutta minkähänlaisia kuvia kamera saisi tästä huoneesta sisältä, kun täällä on noita kaikenlaisia merkkivaloja joka puolella?

seinä ilman valoja, niinkuin tähtitaivas

seinä jonkun merkkivalon paisteessa

Tuohan on kuin tähtisumu! Joku jättiläisaurinko on juuri räjähtänyt! Onkohan siinä mustia aukkojakin? Aika hieno!

Ruokailutilan ikkunasta ulos kamera ei halua ottaa kuvaa. Mutta nyt! Tiellä ajaa auto! Pian pian, kiirehdin, mutta en ehdi saada siitä kuvaa. Oletteko nähneet, kun auto ajaa puiden takana ja valot välkkyvät puiden runkojen välistä? Eikö olekin ihmeellinen näky? Se jäi nyt kuvaamatta. Täällä päin ei tähän vuorokaudenaikaan kovin useita autoja kulje, mutta jään kuitenkin odottamaan. Otan mukavan asennon, kamera valmiina, ja nukahdan.

Uneeni kuulen askeleita, kolinaa, rapinaa ja räps! Valot syttyvät.

Ukkoseni on noussut hakemaan aamulääkkeitä. Ai nytkö on jo aamu?

Ikkunasta heijastuu ikkuna. Ei ohiajavaa autoa.

ps. Jaksoit lukea tänne asti sekavan flunssayöjuttuni! Olitpa tarmokas! Kiitos!