Kaksi ihanaa keväistä aamua

 "Voiko ihanammin päivä enää alkaa..."

Aurinko oli jo noussut melko korkealle, kello seitsemän jälkeen se huiteli säteillään viimeisiä sumunriekaleita sivuun ja alkoi sulatella ihanasti kimaltelevaa pillijäätä vielä pillimmäksi. Ja kohta, ihan kohta, ehkä jo viikon päästä voin raahata kajakkini vesille ja olen taas vapaa seikkailemaan sinisillä selillä.

Jaksan kyllä odotella, sillä puutarhassakin heräillään, ja vihreitä piippoja ja tiesminkävärisiä sipulikasveja nousee "ai tähänkinkö näitä istutin"-paikoista. Sitruunaperhonen löysi leskenlehtiniityt, ja kimalainenkin pörräsi iloista kevätvirttä kukkien ympärillä.

Ja arvatteko mitä, lupiinikomppania ilmestyi ilkikurisesti virnistellen aurinkoiseen rinteeseen. Sanoin niille "moikka" ja tartuin lapioon. Ensimmäisen aherruksen tulos: 341 kaunista tähtilehtikasvia muutti tyhjään multasäkkiin.

Sammakko oli aivan kuivien lehtien värinen. Olisin ottanut siitä muotokuvan, mutta se pomppi jonnekin lehtien sekaan sillä aikaa kuin kipaisin hakemaan kameraa, jonka tietysti taas kerran olin jättänyt sisälle.

 Laituri keinui! Ja piti ihanaa jääsirinää keinuessaan. Kopsuttelin vähän tummansinistä jäätä saappaan kantapäällä ja hups! se halkesi. Vielä muutama lämmin, aurinkoinen päivä ja järvi on vapaa!

Kun lähdin pois laiturilta, sen kaiteelle istahti kaksi lokkia. Varmaankin ne viimevuotiset tutut. Tulevatkohan tiiratkin kohta niiden kanssa kinastelemaan?

Tuo oli eilen.

Tänään:

"Voiko ihanammin päivä enää alkaa..."

Oli vaaleanharmaa aamu, ei tarvinnut vetää verhoja auringon eteen aamukahvilla, että näkisi lukea lehden. Nettisavonsanomat. Kävin terassilla kääntymässä ja päätin, että puutarhatyöt saavat odottaa iltapäivään. Jos vaikka aurinko vielä tänään näyttäytyisi.

Katselin ikkunasta viirikukkoa, joka oli ihan kallellaan. Niin on kylläkin koko huvimaja. täytyisi oikaista molemmat. Tai ainakin kukko. Jos uskaltaa kiivetä kaltevalle katolle. 

Räkätit jatkoivat mustarastaiden pari viikkoa sitten aloittamaa sammaltenmylläämistä. Myllätty sammal tarkoittaa, että mullassa on kastematoja. Sammalikko ei juuri nyt ole kovin kaunis, mutta äkkiä se siitä taas somistuu. Jos ilmoja piisaa. Siis sadeilmoja. Vaikka eihän tänään sadakaan vaikka lupasivat.

Tai itse asiassa satoi muttei sitä melkein huomannut. Kun ajelin kylälle asioille, silmälasit peittyivät pisaroihin. Täytyi pysähtyä riisumaan ne taskuun, että näki minne ajoi. Takki ei kastunut, hyvä vanha Fjällräven.

 Asiat kylällä:

1. Apteekista ukkoselleni lääketäydennystä (kiitos kysymästä aika hyvin hän jakselee)

2. Sima- ja munkkitarpeita Salesta. Jee. kohta on vappu!

 3. Käärmepaketti postista Hilimasta. Lokeille pelotteeksi ne käärmeet. Jos ei tarvitsisi ihan aina uimaan mennessä pestä laituria...-vaikka en kyllä käärmeistä kamalasti tykkäkään.

Sitten ajoin kotiin ja sormet palelivat talvirukkasissa, jotka kastuivat.

Lounaaksi söimme melkein lämmintä äsken paistettua Lombardianleipää, joka ei vettynyt, vaikka matkusti pyörän korissa kangaskassissa kotimatkan. Ihanaa leipää ihan vaikka ilman voita nautiskella.

Nyt menen päikkäreille. Ai mutta ensin muutama kuva tähän juttuun!

Kevään airueet

 Yleensä olen jo unten mailla kello kymmeneltä, mutta eilen illalla en. Kävin ulkona katselemassa puolikkaan kuun valaisemaa yötä. Koska nyt kun ei ole lunta maassa, pimeys on erilaista kuin talven hankien hohteessa. Auringonlaskua ei enää näkynyt, vain hiukan vaaleanpunaista pilvien reunoilla. Oli aivan hiljaista. Illan rauhastako johtui vai mistä, nukuin paremmin kuin pitkään aikaan, näin uniakin. Ja aamulla heräsin taas kerran lumiseen maisemaan.

Mietin, saako nyt kun kevät on jo aika pitkällä, olla onnellinen lumisesta maisemasta. Päätin, että saa. Lumesta heräilevät kasvit saavat hiukan lisää juotavaa kun aurinko sen sulattaa ja lämmittää. Sillä pian niille koittavat taas kuivat, janoiset ajat.

Lähdin pihalle katsomaan ketkä kevään airueista ovat jo heränneet.

Ensimmäiseksi kuulin peipon äänekkään livertelyn. Tai oikeastaan niitä oli kolme. Mutta varhaisimman "kevään airut"-laulun visertää kyllä talitiainen. Täällä se, tai ne, useimmat, laulavat ihan vanhalla nuotilla titityy. Se kuulostaa turvalliselta. Ihan kaikki tässä maailmassa ei ole vielä muuttunut.

Jos nyt vielä puhutaan kevään äänimerkeistä, tärkeitä ovat tietysti joutsen ja kurki, muuttolinnut. Joutsenia on joka kevät tullut ensimmäiseksi kolmikko, joka lentää järveä pitkin kohti Pannusalmea. Kurki lensi yksinäisenä kirkuen kohti korkeuksia. 

Täällä meidän lahdella ei sellaisia aikaisille muuttajille sopivia sulapaikkoja taida paljon olla, joten sorsia ei kotipihalla näy, edes lentämässä. Myöhemmin kesällä niitä kyllä näkyy. Ja sitten tulee myös se lokkipariskunta.

Yöllä, kun seisoskelin laiturilla, joku viuhuvasiipinen lensi ylitseni. Pimeässä en nähnyt sitä ollenkaan. Enkä siipien viuhinasta osannut kertoa kuka se oli.

Aikaisemmin keväällä kuuntelin viirupöllön ja helmipöllön huhuilua. Tunnistus ei ehkä ole oikea kun en ole pöllöasiantuntuija. Ehkä vain pöllö asiantuntija.

Ei muuten kannata kovasti ihmetellä, mitä teen laiturilla keskellä yötä. Tutustun yöhön. Sellaiseen ei kaupungissa elämänsä eläneellä ole ollut niin paljon mahdollisuuksia kuin täällä maaseudulla. On tosi kivaa oppia uusia asioita luonnollisesta maailmasta.

Niinkuin vaikka järven juttelu. Kerroin siitä jo silloin kun järvet jäätyivät. En tiennytkään, että järvi juttelee myös sulaessaan. Tosin ihan eri asioita kuin jäätyessään. Sanoisin, että se humahtelee, välillä hiirenhiljaa, välillä kovaa. Ja koinpa sellaisenkin hetken, hiukan pelottavan, kun koko jääkenttä ulisi ja notkui niin että laiturikin heilahteli mukana, ja vesi loiskui avannossa ja sulassa rannassa. Se oli hieno kokemus! Ihan uusi.

lumisade jähmettyi avannon pintaan

 

Erityisesti pidän punatulkkujen juttelusta. Ne eivät kovaan ääneen kuuluta kevään tuloa vaan lavertelevat toisilleen niin lemmekkäällä äänellä että välillä ihan nolottaa sitä kuunnella.

Paitsi...

Eräänä aamuna kun vein linnuille vähän siemeniä aamiaiseksi, huomasin ikkunaa päin lentäneen punatulkun makaavan maassa. Ihan kuolemankylmissään se oli, kauniin punainen ja sileän pehmeä. Nostin sen ylös, ja silloin kuulin surullisen, itkuisen punatulkkunaaraan valituksen. Niin kovaäänisen tuituin, että silmät kostuivat. Kuinka nyt käy linturaukalle? Löytääkö se uuden uroksen, jonka kanssa leperrellä ja kasvattaa oma perhe? Vai jääkö suremaan kumppaniaan?

Toinenkin muuttaja lensi päin lasia: peippo. Onneksi se vain kolautti kallonsa, siivet ja pyrstö ja jalat olivat ihan kunnossa. Mutta niin tärähtänyt se oli, ettei halunnut millään lähteä lentoon. Siinä se makaili kädelläni niin kauan, että mekkosillani melkein palelluin.

Mutta näinpä peipon värin hyvin läheltä, sen vihertävänruskean selän varsinkin. Miten se oli kaunis! Ja ihanan silkkisen pehmeä!Yritin saada sen lentämään, mutta se vekkuli hyppäsi rinnuksilleni ja kyhjötti siinä kuin omassa pesässään. Pakko oli lopulta nostaa se koivun oksalle istumaan, etten olisi kokonaan paleltunut.

Kevään airuiksi ei kyllä voi sanoa peltomyyriä tai päästäisiä. Ne kun huomasivat syksyllä että istutin kukkasipuleita portaiden pieleen. Tulppaaneita. Myyrien herkkua, ja myös jänisten. Istutin ne niin syvälle kuin pystyi, vaan kylläpä ne sieltäkin löytyivät. Eikä portaiden pielessä nyt enää ole kuin koloja maassa. Ei yhtään tulppaaneja. On jo aika minun uskoa, ettei tulppaaneista kannata haaveilla tällä pihalla!

pikkuotusten mielestä oli maukkaasti katettu ruokapöytä

 

 

 

joku maisteli myös raparperia

 

 

Koska tykkään, että näin isolla pihalla saa elää noita pikkujyrsijöitäkin. Saavat haukat ja pöllöt hiukan vaihtelua pikkulintuaterioihinsa.

 Ja ei nyt ihan sentään unohdeta kevätkukkia, kevään äänettömiä mutta loistavia airueita. Niillä ajattelin kuvittaa tämän jutun kun kävin niitä kuvaamassa onnellisessa lumisessa aamussa. Kohta aurinko on jo sulattanut lumen.

Mutta niinhän sen keväällä kuuluukin!

Siis jälkiruuaksi: kevään airueet:

joko on ulkona tarpeeksi lämmintä?

 

nämä tulppaanit ovat olleet pihalla ainakin niin kauan kuin mekin

.

rhodotkin jo pullistelevat nuppujaan

 

tullaan, tullaan, kunhan päästään näistä kuivista lehdistä eroon!

Ja lopuksi rantapolun kylmänkalpeat maksaruohot