Näytetään tekstit, joissa on tunniste kävelyretki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kävelyretki. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 13. marraskuuta 2024

Vanuvuorella

 Kaiken nimppari-synttäri-isänpäiväherkuttelun jälkeen teki kovasti mieli ulkoilemaan, jonnekin pitemmälle, uusiin maisemiin. Esikoinen olikin löytänyt juuri oikean polun: Vanuvuori! Olin minäkin tiennyt siitä jonkun aikaa ja odotellut sopivaa hetkeä sinne kiipeämiselle. Mutta kaksi kesää sitten, kun sinne rakennettiin näkötorni ja lehdessä kerrottiin että kaikki autot eivät mahdu uudelle suurelle parkkipaikalle, niin paljon siellä on kävijöitä, jotenkin en enää niin kovasti halunnutkaan sinne.

Mutta nyt siellä tuskin enää on sellaista ruuhkaa, mietin, arkimaanantaina, syksyllä marraskuussa. Vaikka ilma olikin upea, kuulas, ei liian aurinkoinen, kuuraiset maisemat. Täydellinen patikointipäivä.

Siis matkaan, esikoisen autolla Puutossalmen yli lossilla ja pikkutietä Hiltulanlahdelle parkkipaikalle. Joka oli iso.

"Polku" oli enemmänkin valtatie, ainakin näin alkumatkalla. No, tietenkään näkötornin rakennustarpeita ei ihan kivutta olisi pystynyt kantamaan Ukko-Vanun huipulle, joka on yli 200m merenpinnan yläpuolella. Kahdessa vuodessa ei runneltu polku ole vielä maisemoitunut luonnolliseksi.

Päätimme kiertää luontopolun myötäpäivään, niin että voimme laskeutua pitkiä portaita alas paluumatkalla. Kun portaiden nouseminen ei ole niin mukavaa kuin polkua pitkin kiipeäminen. Vähän matkan päässä parkkipaikalta oli rakenteilla uusi tulipaikka, kota ja huussi. Sen jälkeen polkukin oli hiukan paremmassa kunnossa. Ja pian alkoi luonnonsuojelualue.

Männyt olivat korkeita, kasvit kauniin kuuraisia, polku mukavan kivinen ja juurinen. Äänimaisema oli moottoritiemäinen, tällä vuoren läntisellä sivustalla. Linnut eivät laulelleet, eikä niitä näkynytkään juuri ollenkaan.
Mutta metsä oli kaunis naavakuusineen, sienineen, sammaleisine maapuineen,


pahkoineen, geokätköineen


Polku nousi mukavan loivasti, hiljalleen ylöspäin, melkein huomaamatta. Tai no, paikoitellen oli polulle kaatunut puita, joita sai kiertää ja ylittää. Vaan sehän kuuluu luontoon, siis myös luontopolkuun. Emme pitäneet kiirettä. Annoimme luonnon puhdistaa sielumme, aivomme. Luutia ikävät ajatukset maailman tuuliin puhdistumaan.
Mutta kovin nopeasti se näkötorni alkoi häämöttää puiden välistä. Tässä se on melkein koko komeudessaan, 20m korkeana. Minä huipulla "mittakaavana".
Olipa tukeva torni, helposti kiivettävät portaat, ja tosi hienot maisemat!
Mäellä Puijon torni

Kallavettä Puutossalmea kohti

Auringonvaloa pilvien raosta


Torni oli huurteessa, samoin puiden latvat joka suunnassa. Talven ihmemaa. Tai syksyn. Joskus marraskuukin osaa olla ihanan kaunis.
Kas, tuolla on Matkus, noin lähellä!



Oltiin puiden latvojen yläpuolella ja ajatukset, sielu, sydän,  lähtivät lentoon.

Ja sitten taas alhaalla vielä vihreänä kukoistavan maan pinnalla. Portaat jäivät ikuistamatta. Hyvä niitä oli laskeutua jyrkällä rinteellä. Tällä puolella m Ukko-Vanua olikin hiljaista. Ja sitten yhtäkkiä hömötiaisen piipahdukset!

 Kaikenlaisia luonnonmetsäihmeitä löytyi.


sieniparvekkeita

sammalpuutarha raidanhaaressa

miljoonaoksainen kuusivanhus

oranssi väripoikkeama harmaassa

Ylempänä rinteessä oli pieni luolantapainen, joka piti käydä tutkimassa. No, ei se luola ollutkaan, vain kolo kalliossa. Mutta geokätkö siellä oli, varmaankin aika vaikea, koska jälkiä oli joka suunnassa. En jäänyt etsimään, ettei odottajille olisi tullut kylmä.
katkaistu puu: kuin kuurankukkakimppu


Viimeinen kuvaennen akun loppumista: jäähiukset pursuavat lahopuun sisältä. Kas kun en muista tämän ilmiön nimeä...

Ja sitten, luonnon elvyttäminä lähdimme kotiin, syömään herkkukarjalanpiirakoita. Sitten kun ensin olimme saaneet ne leivotuiksi, paistetuiksi. Nam!

torstai 15. elokuuta 2024

Juttu nro 101

 Pumppasin pyörän kumin täyteen ilmaa, tungin pumpun reppuun (jossa oli purkkeja mahdollisia mustikoita varten, vesipullon ja piirakanpalan lisäksi), repun pyörän tarakalle koriin ja...-ai mutta jospa vielä siirrän puhelimen repun etutaskuun, siitä sen saa helpommin esiin, jos satun sitä tarvitsemaan. Ja sitten matkaan!

Sinä kauniina, sopivan viileänä aamuna lähdin etsimään Susiluolaa. Olin suunnitellut retkeä jo kauan, ja nyt oli Se Päivä. Ajelin rauhallisesti, raitista aamuilmaa hengitellen pikitietä kohti Kuopiota. Ne isot hauskat mäet, sähkön avulla niitä oli nautinto lasketella ja helppoa myös ylös nousta.

Käännyin oikealle, Saitanjärventielle. Se oli soratie, ja tunsin sen kyllä takapuolessani, niin vähän oli renkaassa ilmaa. Mutta ei se vielä ihan tyhjä ole, ehkä pääsen perille pumppaamatta.

Kartan mukaan tie kulki kahden järven välissä, mutta ei niistä kummastakaan näkynyt juuri mitään. Ihan kiva tie se oli, monta pientä risteystä, varmaan mökeille useimmat. Mäkiäkin oli muutamia. Mietiskelin, että vaikka tämä armas Suomenmaa jostain ylhäältä, vaikka Puijon tornista tai Kolilta näyttää aika lattean litteältä, on täällä pienessä mittakaavassa, puiden alla piilossa, vähän mäkiäkin poljettaviksi ja lasketeltaviksi. Teki mieli verrata Skotlannin maisemiin, mutta en verrannut. Ihan väärät maisemat verrattaviksi.

Haukijoentie olikin hiukan leveämpi tie, metsätien pitäisi olla ihan kohta oikealla. Mutta mäen päällä lastattiin tukkeja rekan kyytiin, ja vähän pelotti ajaa siitä ohi, ja niinpä sitten ajoin huomaamatta risteyksen ohi. Vaan eipä se haitannut! Parinsadan metrin päässä oli lyhyt tienpätkä. Siitä oli kartan mukaan helppo matka sille Oikealle Tielle, ja niinpä parkkeerasin pyöräni siihen.

Ryyppäsin vettä. Katselin ympärilleni.

Jaahas, että hakkuualue. No, sitähän se metsäautotie yleensä tarkoittaa. Eipä se kovin pahalta näyttänyt, ja lähdin rynnimään risukon läpi kohti metsää.

Unohdin kypärän päähän ja pää oli paistua. Otin sen pois, siis kypärän, ja kannoin kädessä, kun en voinut sitä siihenkään jättää koska luultavasti tulisin takaisin eri tietä. Yksikätisenä, ilman machetea risukkorynniminen oli hankalaa, eikä maisemien katselukaan helpottanut matkantekoa.


Kävelin niin suoraan kuin pääsin ja tulihan se Oikea Tie vastaan kohta metsään päästyäni.
Kaunis metsä se oli, ja helppokulkuinen senkin jälkeen kun polku loppui. Ihanaa pehmoista sammalta. Mutta sitten tuli toinen hakkuualue, siinä kasvoi isompia puuntaimia, tiheän vatukon keskellä, suurien kivenjärkäleiden välissä, lahoavia puunrunkoja sikin sokin seassa.

Ajattelin kukea pitkin korkeuskäyrää niin pääsisin suoraan luolalle, mutta se oli ihan mahdotonta ja nousin siis ylemmäs Susimäelle. Siellä oli hiukan helpompaa. Tai ehkä ei sittenkään.
Ajattelin, ei tästä nyt enää ole pitkä matka, olkoon mitä viidakkoa tahansa, hörppäsin vettä ja jatkoin taistelua.

Suuntavaistoni sanoi:

Tässä se on! Ja niin sanoi karttaselaimen merkkikin.


Jahas! sanoin minä, mutta kun katselin vähän tarkemmin ympärilleni, suuren kiven nurkan taakse, niin siinä se varmaankin oli. Eikös näytäkin -hmm? -upealta?

No ei! Kolo oli niin pikkuinen etten olisi mahtunut siitä sisälle vaikka miten olisin hengittänyt ulos. Mutta varmaan kiven päältä näkee tuonne kivien väliin, ehkä luolaan pääsee sieltä? Niinpä kiipesin kivelle. Ei se ihan yhtä ketterästi käynyt kuin olympiakiipeilijöiltä mutta pääsin kuitenkin, toisenkin kerran, kun piti palata hakemaan kameraa, se kun unohtui alas reppuun.


Semmoisia koloja. Sinne olisi mahtunut sisällekin, mutta pudotus oli niin korkea, etten ollut varma pääsisinkö sieltä ylös.

Toiselta suurelta kiveltä sai kurkottamalla toisenlaisia kuvia:


Istahdin siihen kivelle ihailemaan maisemaa.

Kuka tepsuttelee kämmenselälläni?


Autsch! Kääk! Hirvi(ö)kärpänen! Ja samantien niitä tuntui vilistävän kaikkialla: niskassa, hiuksissa, puseron alla! Pomppasin, ei vaan nousin varovasti ylös ja vielä varovammin laskeuduin alas kiveltä, valitsin metsän laidasta erikoisennäköisen puun ja lähdin koikkelehtimaan ryteikössä puuta kohti, kohti polkua, pyörää ja kotia. Mustikat saavat kyllä jäädä poimimatta näiden viholaisten hyökättyä! Äkkiä kotiin harjaamaan tukkaa!

Metsässä kaikki oli helpompaa. Nitistelin hirvikärpäsiä minkä kerkisin, mutta ehdin sentään katsella ympärillenikin: Ei tässä mustikoita olisi ollutkaan. Eikä sieniäkään. Ehkä joku on käynyt poimimassa ne? Vaikka eihän tämä kanttarellimetsältä näytäkään.

Lintuparvi pyrähti lentoon. Olivatkohan ne pyitä? Teereksi liian pieniä, luulisin.

Muurahaispesää katsellessani muistan aina Helsingin keskuspuiston suuuuuret muurahaispesät, niin suuret, että ne oli merkitty suunnistuskarttaankin.
Ja sittenpä olinkin jo tiellä. Rekkanosturi oli lähtenyt ja tukkipinosta vain vähän jäljellä.
Harvinaisen paksuja tukkeja! Vaikka eihän sitä kuvasta näe.

Pyörä oli kiltisti paikoillaan, takakumi litteänä. Pumppasin sen niin täyteen kuin jaksoin, ja pääsinkin sillä helposti melkein pikitien alkuun. Siinä pumppasin lisää. Onkohan sähköpyörän kumin vaihtaminen vaikeampaa kuin tavallisen vaihdepyörän? Se selvinnee lähiaikoina.

Kohta ovat puolukat kypsiä!









perjantai 3. marraskuuta 2023

Taitaa tulla talvi

 25.10. Lähdin kävelylle, ajattelin, että menen sinne minne jalat vievät. Ne kääntyivät isoa tietä oikealle. Ei näkynyt Hormajärvessä jäätä, mutta tien vieressä heinikossa oli lunta ja kuuraa. Jotenkin siitä tuli mieleeni koralli.

Kuljeskelin tien reunalla ja etsin lisää koralleja, mutta en löytänyt. Sitten siinä oli se koivupelto.
Vaikka koivuista tykkäänkin, tämä on aina ollut jotenkin luotaantyöntävä paikka, mutta nyt päätin uskaltaa mennä sen läpi järven rantaan katsomaan, onko siellä yhtään jäätä.
Olihan siinä pikkuisen ihan ohutta jäätä rannassa. Täältä katsottuna koivut olivatkin ystävällisempiä.
Johtui varmaan siitä, että aurinko paistoi puuston läpi ja lehdet olivat kullankeltaisia. Lahden pohjukassa näytti olevan enemmän jäätä, joten puikkelehdin sinnepäin kuusien kuivuneiden alaoksien takerrellessa vaatteisiini.

Tuli mieleen joulukuusi, ja ajattelin, että tällaisesta kuivuneesta kuusesta saisikin varmaan koristelemalla aika ovelan näköisen, jos vaikka ripustaisi jotain naavantapaista oksille ja hopeanharmaita palloja, jotain valkoista, ja oikeat kynttilätkin olisivat hienoja, vaikka nykyäänhän ne ovat vaarallisia kuusessa, vaikka eivät meidän lapsuudessa olleetkaan kiellettyjä. Meidän kynttilöillä oli hienot itse tehdyt kynttilänjalat, joita piti tasapainossa alaspäin roikkuva varsi, jonka päässä oli tinasta valettu tähti. Oi, ne olivat ihanat! Ja oli jännittävää, kun piti olla kauhean varovainen kuusen lähettyvillä liikkuessaan.

Sitten näin lisää koralleja! Valkoisia! Jossain päin Skotlantia oli sellainen paikka, jossa lojui valkoisia korallinsiruja meren rannalla. Jotenkin  se pisti miettimään, missähän päin maapalloa tämä ranta silloin oli kun ne korallit kasvoivat. No, oikeasti ne korallit olivat monihaaraisempia kuin nuo suomalaiset kesäisin kasvavat "korallit".


Mutta kas! Onhan täällä punaisiakin koralleja.
  Oikeastaan siis korallikanukka, joka on tosi nopsa leviämään, meidänkin pihalla sitä on monessa paikassa. Mutta saanko kertoa vielä yhden lapsuuden jutun? Siskoni ja minä säästimme rahaa helminauhaan. Vaikka minä en niin kamalasti helmiä kaivannut, olisin ennemmin halunnut vaikka kiiltokuvia, mutta äiti sanoi ja sisko sanoi, että helmet täytyy olla ne ovat kauniita. Mentiin sitten kauppaan, sisko sai kauniinpunaisen korallikaulanauhan, mutta minun rahani eivät riittäneet kuin valkoisiin jotain keinomateriaalia oleviin helmiin, jotka eivät edes näyttäneet helmiltä. Olisin halunnut sellaiset kuin sisko sai. En niinkään kaulakoruna vaan siksi, että korallit olivat hurjan jännän näköisiä. Eipä niitä helmiä kovin usein käytetty.


Lahden perukassa olikin jo aika paljon jäätä. Ei kovin paksua, sormella sen sai rikotuksi, ihan vain  millin tai parin paksuinen se oli.

Kuljin vähän syvemmälle metsään, ja sieltä löytyi vihreää korallia, vieläpä kahta laatua:


No, tajuatte kyllä ettei se korallia ole. Kunhan höpsöttelen. Sitä se mielikuvitus joskus teettää!

Mutta sammalikko oli hauska: se oli päältä jäätynyt, ritisi, mutta sitten upotti kuitenkin pehmeästi. Siinä oli hauska kulkea, korkeiden puiden varjossa. Joku eläinkin siinä oli kävellyt suurine jalkoineen, ehkä hirvi.

Metsän takana oli hakkuuaukea ja sen laidassa leveä savinen oja. Kivaa, onkohan siinä jäätaideteoksia? Olihan siinä, ja pakkanen oli koristellut kiiltävän jään huurrehapsuilla.




Ajatus lennähti Skotlantiin, Coire na Ba- laaksoon kolmen munro-huipun keskelle. Sinne virtasi alas vuorilta monta puroa ja syksyisin virtaava vesi muodosti monenlaisia ihmeellisiä muotoja kiviin, oksiin ja heinänkorsiin. Niitä kävin aina syksyllä ihailemassa. Mutta ovat nämä suomalaisetkin kivoja, ja toisenlaisia.
Tämä näyttää kyllä joltain herkkutikkarilta! Olisi varmaan kalorienkin puolesta ihan mukavaa popsittavaa. En maistanut.

Ajattelin tähän samaan juttuun kirjoittaa muidenkin päivien talventulosta, mutta jätän sen toiseen päivään. Huomiseen tai johonkin. Talventulo on mukavaa kun tulee lunta ja valoisampaa. Kyllä siitä voi useammankin jutun kirjoittaa vai mitä mieltä olette?












Heippa!

 Tähän päättyy tämä juttelublogi. Jos haluat lukea lisää höpöttelyjäni, siirry seuraamaan tätä: https://kotiankkurissa.blogspot.com