Talvi säätää

Lumi täytti huopikkaat kun menin jäälle tutkimaan millainen hiihtokeli olisi päivän kestäneen lumipyryn jälkeen. Paksun lumikinoksen alla oli vettä, joten se sitten siitä hiihtokelistä. Ehkä, jos yöpakkasia riittää, pääsen vielä hankikannolla yrittämään latuseikkailua. Vai olisikohan se liian uhkarohkeata, kun noita pieniä railoja oli jäässä aika paljon? Maakrapu ei aina oikein ymmärrä järven käyttäytymistä.

No, jäihän noista helmikuisista viidestä hiihtelystä ainakin hyvät muistot. Ehkä niillä jaksaa ensi talveen. Kun maisemat olivat sellaisia kuin niiden kuuluisi talvella ollakin:

Niin ja sitten vihdoin viimein sain hankituksi itselleni luistimet. Kun ne hyvät vanhat menivät kierrätykseen silloin kun muutimme Englantiin. Kun Manchesterissä oli ulkojäätä vain joulunaikaan torilla ja siinä luisteltiin vain ympyrää. Ei siinä pienenpienellä kentällä olisi mahtunut kääntymään edes. 15v. sitten oli Ruokeasuon jäällä usein koko suuri kentällinen jäätä ihan itselleni.

Meidän lahdella hieno sileä jää kesti hyvänä enemmänkin kuin kaksi päivää, ja kun oli asiaa Kaapuntiin, päätin samalla hankkia uudet luistimet. No, sillä kerralla en ehtinyt, bussi olisi jättänyt, mutta onneksi oli hampaassa kolo ja sain uuden hammaslääkärin ylihuomiseksi. Ja silloin oli paljon aikaa odotella bussia ja siinä sivussa ostaa luistimet.

Sinä välipäivänä olivatkin reippaat naapurilaiset auranneet ison luistelukentän! Kävin sitä ihailemassa, se oli suuri ja ihan sileäkin, eikä kovin railoinen.

Heti huomenna kun tulin kaupunkimatkalta kotiin, sidoin uudet luistimet jalkaan. Vähän jänskätti, sujuuko luistelu enää ollenkaan joten aloitin ihan varovasti. Ja sujuihan se! Oli jäänyt liikuntamuistiin niinkuin polkupyöräily. Senkun vain liukastelin hienolle kentälle lumisen jään yli. Koko kenttä oli minun! Sain harjoitella sirklaamiset, kolmoset ja kahdeksikot kuntoon. Takaperin sirklaaminen oli vähän haastavampaa, kun en oikein nähnyt niitä pieniä halkeamia selkäni takana. 

Vaan olipa tosi hauskaa! Seuraavana päivänä aurasin napanuoran, siis pitkän kapean polun lumen läpi luistinradalle. Siinä matkallakin oli pieniä halkeamia jäässä. Kuinkahan kauan tässä uskaltaa luistella?

 

Kolmantena päivänä jää näytti tältä:

Jää oli suojasäässä pehmennyt ja halkeamien reunat olivat niin murentuneita etten oikein uskaltanut muisteluluistella kolmosia ja piruetteja, kun niillä oli tapana mennä vähän minne sattuu. Ja päästäkin alkoi sellainen pyöriminen heittää. Sitten keksin, että auraan pienen kentän oman laiturin lähelle, ehkä siellä ei ole vielä halkeamia. Ei sen tarvitse iso olla, kunhan vain vähän pyörähtelen, naapurin jäällä voi luistella vauhdikkaammin.

Ja niinpä minulla oli napanuoran toisessa päässä temppukenttä ja toisessa vauhtikenttä.

Vaan eipä sitä riemua kauan kestänyt kun satoi vähän räntää ja se jäätyi yöllä ohueksi kovaksi röpelöksi  jään pinnalle. Hienoja kuvioita siihen voi tehdä:

Huomaatteko, ihan melkein kahdeksikon näköinen! Ja vaakaluisun viivat siinä päällä! Mutta sitten talvi alkoi taas säätämään jotakin, eli tuiskutti jäätävää sadetta plussan puolella keikkuvaan lämpötilaan, ja jään päältä suli kaikki lumi lätäköiksi.

lätäkössä luistelu ei ole kivaa

 

Pihallakin alkoi olla pälviä näkyvissä ja ajatukset siirtyivät kesähommiin (lupiinien kiskontaan ja muuhun mukavaan). Tintit titityivät, tikat paukuttivat puita ja etupiha suli melkein kokonaan. Ajattelin, että kohta voin kunnostaa pyörän...

-vaan sitten tuli tämä paksu lumihanki joka täytti huopikkaat. On ollut toistakymmentä astetta pakkasta öisin ja päivisin aurinko helottanut kirkkaalta taivaalta. Talvi ei varmaan osaa päättää, miten ilmastonmuutokseen pitäisi reagoida. Mutta nythän vasta tuntuukin oikealta keväältä. Vaikka näyttääkin ihan talvelta.

Koska ajatukset jo kääntyivät kevään puolelle, päätin aloittaa kasvukauden, tai siis kasvatuskauden, ja pistellä muutamia siemeniä multaan. Vai onko liian aikaista? Saammeko taas syödä pinaatit ennenkuin ne ehtivät ulos kasvamaan, niinkuin viime keväänä? Vaikka mitäpä se haittaa, kun niitä voi sitten kylvää lisää ihan pihalle.

30 tuntia järinää

Miten kamalan paljon järisyttäviä asioita noinkin lyhyeen aikaan voi mahtua! Iloisesti järisyttävää ja ikävästi järisyttävää ja kohtalokkaasti järisyttävää ja järisyttävästi järistyttävää ja rauhoittavasti jär... -tai no, ihan vaan rauhoittavaa.

Kaikki järinä alkoi, kun nousimme taksista KYSin edessä. Tai ehkä vasta sitten, kun lääkäri alkoi kysellä minulta samanlaisia asioita Arton sairautta koskien kuin vuosi sitten. Ja annoin suunnilleen samalaisia vastauksia. Siitä tuli vain pikkuisen värinöitä. Suurempia järinöitä. kivoja sellaisia, syntyi kun toinen lääkäri sanoi, että Arton sairaus on edistynyt kovastipaljon odotettua hitaammin eikä sitten tartte tulla tänne tutkimuksiin kuin vasta vuoden päästä.

 Sillä aikaa minä istuin hammaslääkärin tuolissa ja koin ihanaa pientä järistelyä kun hammaslääkäri kehui, että olen hyvin hoitanut hampaitani. Sepä on kyllä ihan pakko, jos meinaa sitten vanhana syödä muutakin kuin vauvanmössöä. Mutta löytyipä sieltä hampaankolosta sitten pieni korjattavakin asia, ja siitä johtuvat järinät eivät olleet ihan hauskoja. Varsinkin kun se tarkoittaa huomenna kolmen tunnin lorvimista Kuopiossa bussin lähtöä odotellen. Vaikka minä kyllä oikeasti tykkään bussilla matkustamisesta. Maisemat ovat laajempia kuin pikkuautossa istuessa.

Museon Kantti-kahvilassa ei kyllä mikään järissyt, vaikka pistaasipulla cappuccinon kera olikin tosi namia.

Sitten oli vuorossa silmälääkäri. Se oli kyllä ihan kiva lääkäri, mutta suuria järistyksiä syntyi vasta kun silmä oli perusteellisesti mittailtu ja viipalekuvattu ja kiltti lääkärisetä kertoi että vasen silmä on sen verran pahasti rappeutunut, että sitä ei ehkä leikkauksella saada parannetuksi. Räiskis!

No. Pahempiakin vikoja vanhuksille ilmestyy. Mitäpä tuosta, yhdelläkin silmällä pystyy lukemaan, (jopa nuotteja, tarkastin sen asian) ja se on tärkeintä. Mutta minkähänlaista on elää ilman kolmiulotteisuutta? Jännityksellä jään odottelemaan, kuinka esimerkiksi pyöräily mahtaa sujua. Tai siis ehkä alan sitä miettiä vasta sitten kahden tai useamman kuukauden päästä kun KYSiin pääsee tarkempiin tutkimuksiin.

Vähän se asia järisytteli vielä bussimatkallakin, kun mutustelin banaania ja kääpiökorvapuusteja, ja vielä sittenkin kun kylällä kaivoin heijastimen taskusta ja yritin kävellä nopsasti kotiin, ennenkuin tulee ihan pimeä.

 Pimeä tuli aikanaan, mutta Nukkumatin unihiekka ei osunut silmiini. Tähtien edessä näytti olevan pilviä, mutta lähdinpä kuitenkin laiturille katsomaan, näkyisikö jotain mielenkiintoista.

Ja tosiaankin! Päivän (tai siis, silloinhan olikin jo huominen tai siis tämä päivä, yöllä joskus klo 1-3.) järisyttävimmät järinät olivat tulossa. Pilvet muuttuivat revontuliksi! Ensin ne ohuet tähdetpeittävät hattarat alkoivat väreillä ja liehua ja liikkuivat keskelle taivasta. Ja niitä seurasi paksu, koko taivaanrannan täyttävä paksupiikkisen kamman näköinen kaareva revontuliseinämä. Se oli kirkas, vihreään ja punaiseen vivahtava ja kaiken aikaa muotoaan vaihtava. Kamman piikit ohenivat sitä mukaa kun tulet matkasivat keskitaivaalle, ja lopulta koko näkymä oli kuin pitsiverhokaupassa tuulen pyörteessä ja minä siinä alla niin lähellä, tuntui että muutaman sentin pidempänä olisin ylettänyt koskettamaan niihin. Verhoissa oli vihertävää ja vaalean punaista, mutta niihin edellä kulkeviin harsoihin oli ilmestynyt upeaa tummaa, vanhan englantilaisen ruusun pinkkiä! Kuvitelkaa että seisotte järvellä ja yllänne heilahtelee taivaan täydeltä vihertäviä, punertavia ja kirkkaan valkoisia verhoja. Järiseekö? 

Minun sieluni järisi. Osa siitä taisi kylläkin olla palelemista, mutta joka tapauksessa mahtavan upea, unohtumaton kokemus.

Puuttui vain kamera. Itse en sitä muistanut kaivatakaan, mutta olisi tietty ollut kiva saada tällaiseen juttuun kauniita kuviakin. Saatte tyytyä tähän pöhköön kuvaan, jossa näkyy kuinka kuljeskelin jäällä sinne tänne järisyttävien revontulien alla.

Tuossa kuvassa näkyykin sen ladun alku, jonka tein lähtiessäni tänä aamuna ihastelemaan huurteista maailmaa. Kamera oli mukana ja saatte nyt paremman puutteessa (siis revontulikuvien) nauttia hiukan rauhoittavista pitsilumikuvista:

Luonto osaa järisyttää, mutta myös rauhoittaa. Tällä hetkellä kyllä tuntuu siltä, että jonkinlainen järinä on jäänyt sieluuni loppuelämäksi.

Hyvästi jää, talvinen sää...

 Niin se vain lumi alkaa sulaa tänäkin vuonna! Mutta vielä saa odotella maan lämpenemistä ja mullassa möyrimistä. Mitä nyt sisällä aloitellut, liian aikaisin ja liian paljon siemeniä on piiloutunut multaan ja kasvanut pikkuruisiksi taimiksi.

Niin kovin hennoiksi, kun eihän täällä sisällä suurista ikkunoista huolimatta ole taimille niin paljon valoa kuin ne tarvitsisivat vahvoiksi kasvaaksen. Ulkopuutarhaan siirtyminen vielä vie aikansa, joten kertoilen nyt jotain hauskoja juttuja talvelta. Kun pimeänä aikana olin niin laiska juttelemaan.

Enimmäkseen sateli pehmoista ilmavaa pakkaslunta, paksuiksi pehmeiksi patjoiksi, ja pihalla kulkeminen oli aika vaivalloista. Ennen joulua tallasin hyvät polut, mutta sitten muutaman rajun tuiskumyrkypäivän jälkeen niitä ei enää huvittanut aukoa. Paitsi saunapolku laiturille, se piti pitää avoinna hiihtolenkkejä ja  tähtikirkkaita öitä varten. Vaan yöt olivat useimmiten pilvisiä. Niin sinäkin yönä, jolloin heräsin, ja grillikatoksessa paistoi valo.

Huhu, pelästyin! Kuka sinne on mennyt majailemaan? Tuijotin ja tuijotin, mutta minkäänlaista liikettä ei näkynyt. Otin kiikarin ja aivankuin ledvalosarja, niin, sellainenhan juuttui jääpalaseinän alle kun se sortui. Mutta miksi siinä on valo? Ehkä tontuilla ja peikoilla on bailut?

Pimeässä en lähtenyt asiaa tutkimaan, hanki vielä upotti, mutta aamulla menin, ja vähän juhlineilta peikot näyttivät, ja tontutkin.

Mutta valoja ei saanut sammumaan ennenkuin otti patterit irti. Ilmeisesti märkä lumisade oli pilannut laitteen.

Niin. Koko talven olin odottanut, että tulisi sen verran suojalunta että saisin lumiukon aikaiseksi. Ja nyt sitä oli! Pyörittelin palloja saunapolulla niin ettei sitä sitten tarvinnut lapioidakaan. Porkkanaa ei ollut nenäksi eikä hiiliä silmiksi, mutta kivet ja kepit ukolle kelpasivat ihan yhtä hyvin, oksasuukin oli ihan nauravan näköinen, ja tukka pystyssä viimeisen lumiukkokampausmuodin mukaisesti.

Annoin sille vielä lainaksi suksisauvani, että pysyisi paremmin pystyssä. Mutta eikös vain välikahvin aikaan (klo n.9) toinen käsi sauvoineen oli mennyt hangelle makuulleen, ja lounasaikaan koko ukko makoili naamallaan polulla. Mutta olihan siitä sentään iloa, tekemisen ja muutaman valokuvan verran.

Sen suojasään jälkeen alkoivatkin sitten taas pakkaset ja järveen pakastui hyvä hankiainen ja mainiot hiihtelykelit riemastuttivat. Mutta siitä olen teille jo kertoillut, joten hypätään pääsiäiseen. Narsisseja hankin, ostin ne ihan nuppuisina ja istutin terassilaatikkoon. Mutta sen verran vilpoisia ilmoja tulikin, että ne nyt vasta alkavat aukoa nuppujaan.

Varmaan ne luulivat, että pitää nukkua, kun pakkasöiksi peittelin ne huovan alle. No ehkä niistä sitten on iloa ensimmäisille perhosille, jotka ehkä piakkoin alkavat heräillä horroksestaan. Kun muut sipulikasvit ovat vielä kinosten alla. Ehkä ne jo huomenna heittävät peittonsa pois ja avaavat silmänsä?

Halusin päästä pääsiäisenä avantoon niinkuin viime vuonnakin. Aloitin reikien kairaamisen jo muutaman päivän ennen pääsiäistä, että varmasti ehtisin saada avannon valmiiksi pääsiäissaunan juhlistamiseksi. Mutta eikö mitä, kolmantena päivänä olin saanut aikaiseksi neljä 15 cm syvää kuoppaa 80 senttiseen jäähän! Aluksi reiät syvenivät ihan helposti, mutta sitten ei enää tapahtunut mitään. Kuin olisi pyörittänyt terää terästä vasten.

Mutta onneksi on naapureita! Läntisen naapurin nuori mies haki porakäyttöisen kairansa ja sillä syntyi enemmänkin reikiä kuin ne neljä, joista olin avannonteon aloittanut. Ja sittenpä homma jatkui helposti vävyn hienolla jääsahalla sahaten, ja helpotuksekseni huomasin, että ei minulta sentään olekaan kaikki voimat vielä kadonneet. Siinä sahaillessani ilmestyi siihen itäisen naapurin nuori mies. Hän halusi kokeilla, kuinka sahaus sujuu, ja hetkessä olikin jääkappale irrallaan.

Entäs sitten? Millä sen tulpan saisi irti? Kun se on 80cm paksu, millä sen saa 80cm paksun jään reunan alle? Ajattelin, että jos hyppäisi siihen päälle niin se uppoisi, mutta ei, voisi käydä niin että joutuisi itse tulpatuksi järveen. Jos pikkuisen saappaankärjellä tyrkkäisi? Ei. Sitten itäisen naapurin nuori mies pamautti oikein reilusti jäätulppaa saappaallaan ja...-mitä ihmettä?! Ei ollut enää mitään jäätulppaa, vain avannon täydeltä jääsohjoa! Lipsahtiko se tulppa niin nopsasti jään alle etten huomannut? Se näytti enemmänkin joltain taikuudelta: kaksi sekuntia ja jää muuttui sohjoksi! Aika hieno temppu!

Siinä sitten oli avanto, mutta en minä sinne uskaltanut mennä kun portaat  olivat ihan sen kamalan kovan teräsjään sisällä enkä saanut sitä puhdistetuksi vaikka hakkasin ja hakkasin jäätuuralla...-kunnes se lipsahti kädestäni ja upposi syvyyteen. No sitten, odottelen, että aurinko pehmittää jäätä ja nakuttelen sitä joka päivä pikkuisen, milloin milläkin työkalulla. Eilen sain ensimmäisen portaan melkein jäättömäksi. Mutta ehkä sitten jos uskallan yrittää pulahtamista, puen valjaat päälleni ja varmistan ne laiturin portaaseen...-tai sitten odotan, että äitienpäivänä pääsen ensiuinnille! Kenties jo vappuna?

Hienoja öitä on myös ollut.  Kaksi tosi kirkasta, tähtiä pystyi ihailemaan pitempään, kun pakkasta oli vähemmän eikä palellut. Toisena yönä järvi, tai jää siis, esitti minulle sellaista musiikkia, etten ole ennen kuullut. Tai oliko se musiikkia? Kuulosti enemmänkin siltä kuin joku järvessä oleva, siis jään alla, olisi takonut jäätä ja välillä ulvahdellut, ja välillä jää olisi räsähtänyt rikki ja vesi aaltoillut avannoista ulos. Ihmeellistä. Kerran jää räsähti ihan laiturin vieressä niin että tärähti ja pelästyin, huh!

Eräänä iltana , iltarusko ei ollut mitenkään erikoinen, mutta valo jään pinnalla oli ihmeellisen turkoosi ja vaaleanpunainen.

Eipä se tässä kuvassa oikealta näytä, enkä osaa oikein noita värejä muutellakaan.

Sitten alkoi aurinko porottaa oikein kunnolla ja sulatti ohuen lumikerroksen jään päältä:

Siinä joitain talvisia muisteluksia. Linnuistakin piti kertoa, mutta ehkä toisella kerralla, että ette ihan kamalasti tympäänny lukemiseen.

Ehkä jo huomenna sinivuokot aitan seinustalla ovat heränneet!

Taitaa tulla talvi II

 Aluksi saatte ihastella skotlantilaisen vuoripuron jäätaidetta vuodelta 2019. Ylempänä rinteellä puro suihkusi kallionjyrkännettä pitkin ja oli jäätynyt pitsiseksi sivuun vedetyksi esiripuksi. Näyttämölle oli jäätynyt mitä ihmeellisempiä jääkuvioita. Ja tietenkään minulla sillä kerralla ei ollut kameraa mukana. Mutta ovat nämäkin aika kivoja.

Kyllä kyllä, Suomessakin toki on kauniita ja komeita jäätaideteoksia, mutta niitä voitte mennä purojen varteen itse katselemaan. Halusin vain esitellä teille nämä, kun itse niistä silloin muinoin niin kovasti ilostuin.

31.10. Oli kolmas perättäinen pakkasaamu. Joka aamu olin käynyt laiturilla katsomassa, joko järvi alkaa jäätyä, mutta ei. Veden lämpötila pysyi neljässä asteessa ja se näytti kauhean painavalta ja raskasliikkeiseltä. Joillain pienemmillä järvillä, tai lammilla, oli jo nähty pilkkijöitä, jopa uhkarohkeita poikia pyöräilemässä, mutta meidän järvi vaan ei tahtonut jäätyä.

Tänä aamuna rantavesi oli kuitenkin jäätynyt! Hyvin ohuesti tosin, mutta sopivasti, että kaislat peilautuivat sen pintaan:

No tämä seuraava kuva onkin sitten tutkittava vähän tarkemmin, jos haluaa tajuta, mitä siinä oikein on. Minusta siinä on upea rytmi.

Mutta katsokaas näitä! Eivätkö olekin ihanan hentoja, siroja luomuksia? Eipä kannata kuihtuneita  heinänkorsiakaan sanoa rumiksi, täytyy vain odotella, koska ruma ankanpoikanen muuttuu joutseneksi.

 Tuijotin laiskasti lainehtivaa vedenpintaa, ja silloin alkoi hiljalleen leijailla lumihiutaleita. Niin, iltapäiväksi oli luvattu lumisadetta oikein kunnolla. Mutta minun pitäisi tänään käydä kylällä kirjastossa. Parasta lähteä heti, jo ennen kuin kirjasto aukeaa, että ehdin takaisin, ennenkuin myräkkä alkaa.

Siinä kallionleikkauksessa, jonka läpi kylälle menevä tie kulkee, on aina ollut pieni jääputous. Niin oli nytkin. Ei se tällä kerralla ollut kovin näyttävä, mutta aina se pitää tutkia tarkasti, ties vaikka jossain kolossa olisi pieni yllätys kätkettynä. Luonto tekee joskus ihmeitä. Mutta ei tällä kerralla. Tässä kohdassa tietä muistelen usein Pyhätunturin Pyhänkasteenputouksen jääputousta. Se oli valtava, silloin aika pienenä lapsena sen taakse pääsi sisälle, kallion ja putouksen väliin. Sinä vuonna tila oli suuri kuin pieni huone, ja jää ihmeellisen vihreää, loistelevaa. Yhtä suuri ihme kuin revontulet.

Mutta hups! Meinasin kävellä tuon pellon ohi, piti katsoa, miltä sen nyt ohuen lumikerroksen peittämänä näyttää.

Ooo, onpa hienot hempeat värit, vihreä ja oranssi. Ei se tässä kuvassa näytä samalta. mutta ihan impressionistinen vaikutelma siellä tiellä tästä tuli.

Ai että mitäkö lainasin kirjastosta? Nooo, yksi kirjoista oli kiva, mielenkiintoinen, mutta pitäisi miettiä jonkin aikaa ja ehkä lukea se uudelleen, jotta osaisin oikeasti sanoa minkä arvosanan sille antaisin. Se oli Alina Tomnikovin Käännä hirviö kylkiasentoon. Mukava. Ei mikään hirviökirja. Ei liikaa väkivaltaa eikä seksiä. Melkeinpä ei ollenkaan.

Kotia kohti kävellessäni alkoi tuiskuta sen verran lunta, että nostin hupun pipon päälle.

Lunta satoi enemmän 

ja enemmän, mutta onneksi se oli kevyttä pakkaslunta niin en kastunut.

 Mutta voih! Yhden asian unohdin: työntää kieleni ulos ja pyydystää hiutaleita! Olenkohan tulossa vanhaksi?

Syvälahden perukan jää oli peittynyt lumeen ja alkoi tehdä mieli hiihtelemään. Mutta jäälle pääsyä saa kyllä vielä odotella. Ehkä joulun jälkeen? En vielä osaa savolaista talvensyntykalenteria ulkoa. Mutta eikös me viime jouluna sahattu jäähän avanto?

Kävin kurkkaamassa, mitä Hormajärvelle kuuluu. Se olikin melkein kokonaan jäässä, nyt sen näki helpommin kuin menomatkalla kun silloin lunta ei vielä ollut niin paljon.

 Oli toinenkin, kuin minä, joka iloitsi lumisateesta:

Sininen hetki.