Pölyistä puuhaa

 

 Englannissa kävimme aina silloin tällöin tutustumassa vanhoihin kartanoihin. Mitä aarrekammioita ne ovatkaan! Ja kuinka hauskoja historioita oppaat osaavatkaan kertoa niiden elämästä. Kuljetaan huoneesta toiseen ja juttuja riittää, ihmetellään, ja nauretaankin. Ja jossain kohdassa astutaan kirjastoon. Kauniit nahkakantiset kirjat seisovat hyllyillä, niitä on lattiasta kattoon, ainakin kahden kerroksen verran. Muutamasta ikkunasta siivilöityy valoa leijuvien verhojen lävitse ja voi melkein nähdä jonkun uteliaan lapsen istuvan ikkunasyvennyksessä kirja sylissään. Sitten haistaa nahkakansien tuoksun ja kirjoissa piilevän pölyn lemun, eikä kirjoihin saa koskea eikä ikkunasyvennykseen saa mennä istumaan.

On meilläkin kirjahylly, mutta nyt, neljän muuton jälkeen kirjat ovat vähentyneet, eikä niitä ollut "kuin" 24 laatikollista kun äskettäin luovuimme niistä lähes kaikista.

Kun uudessa kodissa on niin vähän seiniä ja nekin täynnä ikkunoita, niin ettei sinne oikein mahdu kirjahyllyä. Ja ihanaa! Ei enää kirjahyllyn kevätsiivousta!

 Kirjakauppias, siis se joka osti meidän kirjat, lupasi kaikille kirjoille uuden elämän, joko toisille ihmisille myytynä tai lahjoitettuna, kirpputorille vietynä, tai sitten lämpöeristeeksi muutettuna. Onhan kirjasta moneksi. Joskus sen voi laittaa vaikka keikkuvan pöydän jalan alle. Tai pienen lapsen pepun alle että ylettyy paremmin syömään. Tai kasveja voi prässätä niiden alle tai sisälle. Tai niitä voi käyttää painona jos liimailee jotain. Tai niistä voi tehdä taideteoksia. Tai mitä vain keksittekään!

Mutta ei, ei minulle tule niitä ikävä. Tietysti kaikkein rakkaimmat muuttavat mukanamme pieneen ikkunan alle mahtuvaan hyllyyn. Joistain ei vain voi luopua, kun niitä lukee aina vain uudestaan. Ja onneksi on kirjasto. Ehkä maailman tärkein laitos.

Mutta kun muuttaa pienempään asuntoon, täytyy luopua muustakin kaappeihin kertyneestä tarpeettomasta tärkeästä tavarasta.  Onneksi olemme muuttaneet aika monta kertaa eikä ullakoille ole ehtinyt kertyä monen sukupolven paksuja tavararöykkiöitä.

Mutta löysinpä silti oikean aarrearkun, varmaankin maailman pienimmän:

hups! Onko objektiivi pölyssä?

 

 Siinä on päällimmäisenä käyntikortti, siitä käy ilmi, kuinka pieni arkku se oikeasti on.

Luellalla oli myös bed and breakfast, jossa olimme yötä kun Penny ja Matthew viettivät häitään ja vaimosta tuli Penny Bacon...

Tämä kirjalla istuva koira on äitini kirjanmerkki, jonka hän sai synttärilahjaksi joskus 1940-luvulla, en muista enkä voi tarkistaa kun se on jo pakattu. Oikea aarre, ihan hopeaa, huh!

Lapsenlapsi teki mummille sorminukkeja ja käytti mittana omia sormiaan!

Vähän isompana hän teki mummille kilikalan. Tai oikeastaan havaijilaisen kalan, jonka nimi alkaa sanoilla "humuhumu-nukunuku"  -enempää en muista enkä voi tarkistaa koska...

Muisto Irlannista, jossa vietimme kolmeviikkoisen kesäloman, jolloin satoi joka ainoa päivä ja kuitenkin se oli aivan ihana loma.

Erään joulun aikaan kävimme katsomassa Englannin kuninkaallista jahtia, joka oli koristeltu jouluiseksi. Siellä lapset (ja muutkin) saivat etsiä kuningattarellisia pehmocorgeja ja saivat palkaksi tällaisen rintamerkin.

Pyöreän arpakuulan sisällä on paino, joka pysähdyttää kuulan niin ettei se vieri karkuun.

Erityisen kauniin värinen peililasisen oloinen kuula.

Pikkuruisia koristeita, jotka olisi pitänyt ommella puutarha-aiheiseen ristipistotyöhön.

Muovisia ammuksia, joita keräilin Taloustirehtöörinpuistosta kissoja ulkoiluttaessani. Piilotin useimmat niistä puiston keskellä seisovassa suuressa kivessä olevaan koloon. Muutaman päivän kuluttua ne olivat aina kadonneet. Onnellinen löytäjä!

Ja sitten oli vielä tuollaisessa pääsiäismunan yllätyskotelossa nukkuva vaaleansininen kissanpentu, mutta se kuva katosi jonnekin pilveen.

Olipa mukava löytää tämä aarrearkku!

Ja löytyypä niitä aarteita sieltä täältä lisääkin, piirustuksia ja valokuvia ja kirjeitä ja runoja, kaikenlaista muistelun arvoista tarpeellista turhaa. Mikä ei tietenkään oikeasti ole turhaa!

Niinkuin ei ole turha tämäkään kimaltelevan pinkki saintpaulia, jonka esiäidin, tai -isän, miten haluatte, sain naapurin isännältä kun hän ensimmäistä kertaa kävi meillä kahvilla. Esihenkilö, siis se kasvi, oli kuolemaisillaan, irrotin siitä vielä elävän lehden ja törkkäsin multaan. Kas näin ihana muisto siitä tuli. Ja se saa muuttaa meidän mukana.

Niin. Ehkäpä tämä on viimeinen juttu Savommualta. Keksinköhän jotain järkevämpää kertomista sitten kun Ankkuroidumme uuteen kotiin?