Vapaapäivä

 Eilen aamulla satoi lunta taivaan täydeltä. Sellaista pientä hiutaletta, josta ei oikein tiennyt oliko se vettä vai lunta, mutta kun kävin viemässä linnuille siemeniä huomasin että lämpötila oli hieman pakkasen puolella ja hiutaleet lunta. Silti vähän epäröin, lähtisinkö marssimaan kylään bussipysäkille, kun järvellä näytti lumi lentävän tuulessa melkein vaakasuoraan.

Pähkäilin sitä sen aikaa kun söin aamiaista, kiertelin ikkunasta toiseen, että olisiko jossain suunnassa yhtään harvemmassa hiutaleita. Sitten muistutin itselleni, että Kesäkirjan viimeinen päivänäytös on tänään ja nyt jos jänistän yhtä pientä lumituiskua, näen elokuvan vasta joskus vuoden päästä telkusta, jos näen.

 Oikeastaan oli ihan mukava kävellä tuiskussa, takki on tuiskun- ja tuulenkestävä ja siinä oli hyvä huppu. Suoran tien toista päätä ei näkynyt mutta mitäs se haittaa, kun sentään tien reuna näkyi.

kuva bussin ikkunasta

 

 Takki sai bussissa oman penkin, jolla se makoili kuivuen ja lämmitellen. Ja ennenkuin ehdimme ysitielle tuisku oli laantunut. Isojen siltojen kohdalla olivat jäät sulaneet. Mutta ei Kuopiossa ilman lumisadettakaan ihan kiva ilma ollut:

Suunnitelmiini kuului viettää vapaapäivän aamuosuus Kuopion museossa, jossa oli vaihtuvana näyttelynä Maahiset.

Siinä heti kun astuin ovesta sisään seisoi mies korokkeella kertomassa näyttelystä. Pysähdyin kuuntelemaan, se katsoi suoraan minua kohti ja huiskautin sille kättäni tervehdykseksi. Ei reagointia. Iskin sille silmää, mutta ei sekään vaikuttanut mitenkään. Silloin olin varma, että se on tuohon ohueen verkkoon heijastettu kuva. Mutta voi miten elävän tuntuinen! Vai olikohan se sittenkin elävä mies?

Toisen huoneen seinällä oli tällainen ennustuspyörä. Ja mitä se minulle ennustikaan: "eksyt metsään"! Kuinka voisin eksyä  metsään museossa? Varmuuden vuoksi pyöräytin kiekkoa uudelleen, jos vaikka osuisin kohtaan "pohjantähti ohjaa sinut kotiin". En osunut, vaan kohtaan  "tipahdat lähteeseen". Hih! Maahiset varmaan vaan leikittelevät kanssani...

Huoneiden seinille oli maalattu puita, kasveja ja eläimiä. Seinillä oli myös pieniä luukkuja, joissa oli pupun muotoinen kahva. Siitä sai luukun auki ja sisällä oli: tekstiä! Olinpa vähän pettynyt. Toivoin siellä olevan jotain metsäistä, oksa, käpy, sammalta, jäkälää. Osasin sentään lukea niin että opin useimpien luukkujen takaa jotain uutta tai muistin sen, minkä olin jo unohtanut. Mutta pienet lapset varmaan pettyivät enemmänkin kuin minä.

Joku oli innostunut virkkaamaan:

hyvinpä kasvavat sienet ja saniaiset betonilattiassa, ihan melkein yhtä korkeita kuin minä!

Oksien lomitse voi katsella toisiin huoneisiin. No tuo hirvi ei kyllä pelästy vaikka olisin ihan näkyvissäkin!

Ystävällinen Otso johdatti minut eteenpäin...

...siihen metsään, johon minä eksyn! Uskallanko edes mennä sinne...-kyllä!

Se oli niin houkutteleva katosta lattiaan asti ulottuvine pehmeine samettinauhoineen, että todellakin olin eksyä sinne...n.5x5m kokoiseen satumetsään! Siellä oli kyllä tosi paljon pikkuväkeä, mutta luulen että ne olivat ihan vaan ihmislapsia eivätkä maahisia.

 Lopulta löysin Elämänpuun. Se oli paksu ja kattoon asti, ja sen ympärillä levisi valtava tumma avaruus. En oikein tiennyt, mikä puu se oli, ehkä satupuu koska siinä oli pieniä pahkamaisia luukkuja ja niiden takana oli jänniä esineitä! Lienevätkö maahisten aarteita...

 Tuli nälkä, kävin Kantti kahvilassa syömässä mustikkakukon jätskin ja cappuccinon kera.

Sitten, kun vielä oli aikaa ennenkuin elokuva alkaisi, kävin kurkkaamassa museon pysyvää näyttelyä. Pikakatsaus hauskoista jutuista:

hieno rekonstruoitu kuokka/kirves kivikaudelta

 Oli siellä paljon muutakin mielenkiintoista, mutta menen sinne sitten joskus paremmalla ajalla. Nyt lähdin ulos!

torilla paistoi aurinko, vaikka taustalla onkin tummat pilvet.

 

 

 Oli aika lähteä elokuviin!

 

Ovella oli meitä vanhoja mummeleita enemmänkin odottelemassa sisäänpääsyä. Ehkä tämä oli heillekin viimeinen tilaisuus nähdä Tove Janssonin Kesäkirjasta tehty filmi. Vaikka kyllä tähän saliin olisi viime tipassa saapuneetkin hyvin mahtuneet:

Penkit eivät olleet yhtä upeita -punaisia, samettisia, joihin upposi lekottelemaan- kuin Helsingin Orionissa, jossa viime vuosituhannella ravasin useinkin. Mutta sama ajatus: esitetään muutakin kuin amerikkalaisia elokuvia.

Torkuin hetken, ennenkuin elokuva alkoi. Mutta sen aikana, en tiedä räpäytinkö silmiäni kertaakaan, niin ihanaa katsottavaa se oli. Tosin en pyyhkinyt kyyneliäkään niinkuin muutama muu mummeli. Koska minusta kuolema on osa elämää. Ja tässä elokuvassa kuolema oli todella kaunis.

 

kuljin sataman...

...ja Hapelähteen puiston kautta

 kohti matkakeskusta ja ajattelin, olipa onni, että aamulla lähdin reippaasti lumituiskuun. Olisi kyllä kotona harmittanut, kun aurinko olisi alkanut paistaa kirkkaalta taivaalta!

 

ps: Oli siellä Maahis-näyttelyssä lähdekin, mutta ei siihen voinut tipahtaa, kun siinä luki että ei saa astua korokkeelle!