Kevätretki Kuopioon

Kesti kauan ennenkuin kevät tuli. 

Mutta kun se vihdoin tuli, se tuli äkkiryntäyksellä kuten joka kevät. Sinä aamuna hankien alla uinunut elämä heräsi eloon ja avasi silmänsä kuin pelästyneenä: "Olenko myöhässä! Ovatko kaikki jo heränneet? Vieläkö ehdin kuulla joutsenten toitotuksen ja  kurkien kevättervehdyksen?"

Kaikki tummuus oli muuttunut vihreäksi, ei vain yhdeksi vaan kymmeniksi eri vihreän sävyiksi. Kaikki lintujen pienet sirkutukset olivat muuttuneet aarioiksi, ballaadeiksi, kiitosvirsiksi.

Sade oli puhdistanut tienvieret, mansikat, orvokit ja ketunleivät avasivat silmänsä kevätauringon aamusäteisiin. Kuljin asfalttitien vartta ihmetellen. En taaskaan ollut muistanut kuinka nopeasti luonto herää. Monta päivää olin murehtinut sitä ainaista pölyistä jälkitalvea, josta ei tainnut tulla loppua ennen juhannusta. Ja sitten se olikin siinä, jalkojeni juuressa, ikäänkuin kiusoitellen kärsimättömyyttäni. Yhdyin niiden kevätriemuun hyräillen:"nyt iloitkaa, nyt laulakaa, niin kaunis taas on maa..!" Kohta on kesä! Kesäkuu, juhannus, kukkaniityt, yöaurinko.

Bussin ikkunasta ihailin koivujen vaaleaa vihreyttä, Kallaveden kimallusta. Muistelin erästä kevätaamua Lilli-kissan kanssa Taloustirehtöörin pikkumännikössä, jossa männynkävyt poksahtelivat auki. Toista kevätpäivää pyöräillessäni Helsingin keskuspuistossa sinivuokkojen ja rentukoiden reunustamaa polkua pitkin kohti Pirkkolaa. Kolmatta retkeä Hyvinkäällä Kruunnpuiston lähimetsässä kohdatessani kivellä loikoilevan vasta heränneen kyyn.

Minkälaisia aarteita on kerääntynyt muistojeni arkkuun Kuopion keväästä? Hei, mitäs jos jätänkin ostoskierroksen väliin ja silmälasitilauksen tehtyäni lähdenkin Kuopion kevätmuistopaikkoihin!

Kuopio ei vielä ole oikein avautunut minulle. Tuntuu, että se aina välillä pyörähtää Mualiman Napansa ympäri ja kirjasto onkin toisella puolella toria, ja asema sitten siellä, missä järven kuuluisi olla. Niinpä tarkistin googlemapsistä, että kun tästä käännyn ensin vasemmalle ja sitten Kirkkokatua vasemmalle, olen oikealla reitillä Korttelimuseoon. Kahtena edellisenä kesänä olen ollut myöhässä: Korttelipihan kymmenet sireenit olivat jo kukkineet kun menimme sinne. Mutta nyt! Vai onko liian aikaista niiden kukkia?

Suuri puinen portti oli vielä kiinni, joten kävelin rannalle puistoon ja istuin keinuun, koska niin sai tehdä. Englannissa leikkipuistojen laitteet olivat sallittuja vain alle 15-vuotiaille. Mikseivät mummot saa kiipeillä telineissä lastenlasten kanssa? Tai lapsenlapset tyrkkiä keinussa mummolle vauhtia niin että melkein pelottaa?

Puistossa oli labyrintti, mutta en uskaltanut mennä sinne. Voisin vaikka eksyä sokkeloihin ja myöhästyä bussista, joka lähtee kolmen ja puolen tunnin päästä. :)

Istuin keinussa ja katselin päiväkotilaisten kevätretkeä. Heitä oli paljon, ja lisää tuli tuolta, ja tuoltakin! Niin. Kevällä tehtiin retki. Kerran kansakoulussa ollessani pyöräilimme Vantaanjoelle uimaan ja siellä oli iilimatoja...-iiik! tulipa kiire ylös vedestä, huh!

Oletin, että kello on kohta 10 ja lähdin takaisin suurelle puuportille. Se oli auki.

Yhtään kukkaa ei vielä ollut sireeneissä. Mutta piharakennuksessa oli kahvila! Sepä mukavaa, ja pöytiä pihanurmella. Voin valita viidestä erilaisesta kahvikupista. Se oli vaikeaa. Kun halusin juoda vain yhden kahvikupillisen. Otin sitten vihreän, joka taisikin olla teekuppi, kun siinä oli reunassa yrttien nimiä.

Oli leppoisa ilma ja pihapöydän ääressä oli mukava haukkailla vaniljaviineriä, kunnes... -pöydällä alkoi parveilla jotain pikkuisia ötököitä!

Ne olivat pienempiä kuin milli, vihreitä, ja niitä oli joka pöydällä miljoona, tai ainakin kymmenittäin! Niitä putoili pöydän alta housuilleni ja käveli hihoillani, ja sain nitistää niitä oikealla kädellä haukatessani viineriä ja vasemmalla juodessani kahvia! Katsoin tarkasti: eivät ne punkkeja ole, niillä on vain 6 jalkaa. En vaihtanut pöytää, eikä se mitään olisi auttanutkaan kun joka pöytä oli otuksia täynnä. Väkisin istuin paikoillani, ajattelin, että otusetkin odottelivat sireeninkukkien avautumista että pääsisivät niistä nauttimaan. Ehkä. 

Kurkkasin kirkon ovesta sisään. Sieltä kuului musisointia, mutta en mennyt sisälle. Halusin olla ulkona retkellä. Puistosta puuttuivat vielä kukat, mutta puut olivat komeita.

Kaikki puiston penkit olivat varatut, kouulaisillakin oli kevätretki, oikein eväiden kera. Tytöt istuivat polun toisella puolella, pojat toisella. Joten en päässyt istuskeleman ja lipsimään jätksiä. Ja jätskikioski olikin oli kiinni.

Valkeisenlammelle pääsee kun kävelee Minna Canthin tietä suoraan...-mutta kumpaan suuntaan? Onko Mualiman Napa taas keikahtanut? Oikealla on kadun päässä vettä! Mutta aivan liikaa lammeksi. Se on varmaan Kallavesi. Siispä aloin nousta Minna Canthia ylöspäin. Maisemat muuttuivat tutuiksi. Poliisitalon kivipuutarha, johon haluaisin muutaman jättikiven lisää.

Huumaavantuoksuinen tuomirivistö.

Purppuratuomi.

Surukuuset.

 

Istutus puiden edessä näyttää samalta kuin meidän talon mansikkamaa kun muutimme tänne. Paitsi että muovin reiät olivat täynnä lupiineja!

Siinä on lampi. Ja kaukana häämöttää purettavaksi määrätty rikkinäinen Hyppyrimäki.

Valkeisenlammen vesisuihku ei ole vielä toiminnassa. Lammen ympärillä on paljon kaikenlaisia istutuksia. Paljon ruusuja, jotka eivät tietysti vielä kuki täällä pohjolan perillä. Eipä juuri paljon mikään muukaan, vain terttuseljapensas ja rentukat.

Ja punainen raparperinkukka!

Täällä viettivät kevään ulkoilupäivää varmaankin kaikki Kuopion koulut, sillä jokainen liikuntakenttä oli varattu, juoksijat kiersivät lampea, nurmikot täyttyivät evästelijöistä. 

Hups! Lentopallo lennähti kentältä jalkoihini! Tönäisin sen varovasti jalallani lähemmäs pelaajia, sillä eihän lentopalloa saa potkia. Sellainen oli sääntö leireillä Sääksissä. 

Täällä olemme usein istuskelleet jätskillä, mutta ei taida tämäkään jätskikioski olla auki?

Ei.

Sittenpä menenkin kurkkaamaan, ovatko Rhodopuiston kukat auenneet! Niinkuin ovat jo Helsingin Haagassa...- mutta vain neljä niistä kukki: Kaino,

Venla,

Elviira

ja Mauritz.

Minun pihallani pensaat eivät vielä ole oikein heränneetkään. Toivottavasti heräävät.

Nyt alkoi jo väsy tuntua jaloissa, joten suuntasin kohti Mualiman Navan Sokosta ja kaupan päälle ostin jätskitötterön. Lakujätskin. Se ei ollut oikein hyvä, mutta paikka jossa siitä nautiskelin, oli kaunis, Pellervo-patsas Puijonkadun varrella. Siinä äiti syöttää vauvaansa ja Pellervo ottaa vesiputouksesta vettä astialla. Olikohan se tuohilippo? En muista. Enkä tullut ottaneeksi kuvaa.

Sitten huomasin torin laidassa avoimen jätskikioskin! Olisihan tuo pitänyt muistaa kun olemme siinä parikin jätskiä syöneet kuumina kesäpäivinä.

Bussissa kotimatkalla nukahdin. Onneksi olin matkalla päätepysäkille.

 

 

Vapaapäivä

 Eilen aamulla satoi lunta taivaan täydeltä. Sellaista pientä hiutaletta, josta ei oikein tiennyt oliko se vettä vai lunta, mutta kun kävin viemässä linnuille siemeniä huomasin että lämpötila oli hieman pakkasen puolella ja hiutaleet lunta. Silti vähän epäröin, lähtisinkö marssimaan kylään bussipysäkille, kun järvellä näytti lumi lentävän tuulessa melkein vaakasuoraan.

Pähkäilin sitä sen aikaa kun söin aamiaista, kiertelin ikkunasta toiseen, että olisiko jossain suunnassa yhtään harvemmassa hiutaleita. Sitten muistutin itselleni, että Kesäkirjan viimeinen päivänäytös on tänään ja nyt jos jänistän yhtä pientä lumituiskua, näen elokuvan vasta joskus vuoden päästä telkusta, jos näen.

 Oikeastaan oli ihan mukava kävellä tuiskussa, takki on tuiskun- ja tuulenkestävä ja siinä oli hyvä huppu. Suoran tien toista päätä ei näkynyt mutta mitäs se haittaa, kun sentään tien reuna näkyi.

kuva bussin ikkunasta

 

 Takki sai bussissa oman penkin, jolla se makoili kuivuen ja lämmitellen. Ja ennenkuin ehdimme ysitielle tuisku oli laantunut. Isojen siltojen kohdalla olivat jäät sulaneet. Mutta ei Kuopiossa ilman lumisadettakaan ihan kiva ilma ollut:

Suunnitelmiini kuului viettää vapaapäivän aamuosuus Kuopion museossa, jossa oli vaihtuvana näyttelynä Maahiset.

Siinä heti kun astuin ovesta sisään seisoi mies korokkeella kertomassa näyttelystä. Pysähdyin kuuntelemaan, se katsoi suoraan minua kohti ja huiskautin sille kättäni tervehdykseksi. Ei reagointia. Iskin sille silmää, mutta ei sekään vaikuttanut mitenkään. Silloin olin varma, että se on tuohon ohueen verkkoon heijastettu kuva. Mutta voi miten elävän tuntuinen! Vai olikohan se sittenkin elävä mies?

Toisen huoneen seinällä oli tällainen ennustuspyörä. Ja mitä se minulle ennustikaan: "eksyt metsään"! Kuinka voisin eksyä  metsään museossa? Varmuuden vuoksi pyöräytin kiekkoa uudelleen, jos vaikka osuisin kohtaan "pohjantähti ohjaa sinut kotiin". En osunut, vaan kohtaan  "tipahdat lähteeseen". Hih! Maahiset varmaan vaan leikittelevät kanssani...

Huoneiden seinille oli maalattu puita, kasveja ja eläimiä. Seinillä oli myös pieniä luukkuja, joissa oli pupun muotoinen kahva. Siitä sai luukun auki ja sisällä oli: tekstiä! Olinpa vähän pettynyt. Toivoin siellä olevan jotain metsäistä, oksa, käpy, sammalta, jäkälää. Osasin sentään lukea niin että opin useimpien luukkujen takaa jotain uutta tai muistin sen, minkä olin jo unohtanut. Mutta pienet lapset varmaan pettyivät enemmänkin kuin minä.

Joku oli innostunut virkkaamaan:

hyvinpä kasvavat sienet ja saniaiset betonilattiassa, ihan melkein yhtä korkeita kuin minä!

Oksien lomitse voi katsella toisiin huoneisiin. No tuo hirvi ei kyllä pelästy vaikka olisin ihan näkyvissäkin!

Ystävällinen Otso johdatti minut eteenpäin...

...siihen metsään, johon minä eksyn! Uskallanko edes mennä sinne...-kyllä!

Se oli niin houkutteleva katosta lattiaan asti ulottuvine pehmeine samettinauhoineen, että todellakin olin eksyä sinne...n.5x5m kokoiseen satumetsään! Siellä oli kyllä tosi paljon pikkuväkeä, mutta luulen että ne olivat ihan vaan ihmislapsia eivätkä maahisia.

 Lopulta löysin Elämänpuun. Se oli paksu ja kattoon asti, ja sen ympärillä levisi valtava tumma avaruus. En oikein tiennyt, mikä puu se oli, ehkä satupuu koska siinä oli pieniä pahkamaisia luukkuja ja niiden takana oli jänniä esineitä! Lienevätkö maahisten aarteita...

 Tuli nälkä, kävin Kantti kahvilassa syömässä mustikkakukon jätskin ja cappuccinon kera.

Sitten, kun vielä oli aikaa ennenkuin elokuva alkaisi, kävin kurkkaamassa museon pysyvää näyttelyä. Pikakatsaus hauskoista jutuista:

hieno rekonstruoitu kuokka/kirves kivikaudelta

 Oli siellä paljon muutakin mielenkiintoista, mutta menen sinne sitten joskus paremmalla ajalla. Nyt lähdin ulos!

torilla paistoi aurinko, vaikka taustalla onkin tummat pilvet.

 

 

 Oli aika lähteä elokuviin!

 

Ovella oli meitä vanhoja mummeleita enemmänkin odottelemassa sisäänpääsyä. Ehkä tämä oli heillekin viimeinen tilaisuus nähdä Tove Janssonin Kesäkirjasta tehty filmi. Vaikka kyllä tähän saliin olisi viime tipassa saapuneetkin hyvin mahtuneet:

Penkit eivät olleet yhtä upeita -punaisia, samettisia, joihin upposi lekottelemaan- kuin Helsingin Orionissa, jossa viime vuosituhannella ravasin useinkin. Mutta sama ajatus: esitetään muutakin kuin amerikkalaisia elokuvia.

Torkuin hetken, ennenkuin elokuva alkoi. Mutta sen aikana, en tiedä räpäytinkö silmiäni kertaakaan, niin ihanaa katsottavaa se oli. Tosin en pyyhkinyt kyyneliäkään niinkuin muutama muu mummeli. Koska minusta kuolema on osa elämää. Ja tässä elokuvassa kuolema oli todella kaunis.

 

kuljin sataman...

...ja Hapelähteen puiston kautta

 kohti matkakeskusta ja ajattelin, olipa onni, että aamulla lähdin reippaasti lumituiskuun. Olisi kyllä kotona harmittanut, kun aurinko olisi alkanut paistaa kirkkaalta taivaalta!

 

ps: Oli siellä Maahis-näyttelyssä lähdekin, mutta ei siihen voinut tipahtaa, kun siinä luki että ei saa astua korokkeelle!

Nuijapäitä punaviinissä

 Vietimme viikonalun Kuopiossa.  On ihan mukavaa päästä välillä ihmisten ilmoille, kun on lähes koko elämänsä viettänyt kaupunkilaismiljöössä ja tottunut silloin tällöin kuljeksimaan kaduilla hälinässä väkijoukkojen keskellä. Vaikka viihdyn kyllä täällä maalla ihan hyvin, kun harrastukseni ovat niin vaatimattomia.

Oikeastaan Kuopiossakäynti oli huoltoretki. Ensin tehtiin Artolle syövän jälkitarkastus, suolen tähystys, eikä siellä ollut yhtään syöpäläistä, tai siis pesäkettä, eli hyvä kiva jee!

Seuraavaksi tehtiin autolle huolto, eli lisättiin uusia tasapainoituspainoja kun ne olivat pudonneet jonnekin matkojen varrelle ja auto alkoi täristää ihan hirveästi niin että pää melkein särkyi. Ja sitten vielä asennettiin autoon lämmityslaite. Enää ei tarvitse mennä istumaan kylmään autoon. Jos muistaa laittaa lämmittimen päälle etukäteen.

 Sillä aikaa kun Arto hoiti nämä huollot, minä haahuilin kaupungilla. Ensin kylläkin viihdyin pari tuntia kirjastossa. Nuottiosastolta löysin Händelin sonaatteja, joita opettelin 55v. (!!) sitten. Lisäksi valikoin kaksi vihkollista Esityskappaleita Aloitteleville Huilisteille. Ajattelin, että ehkä niistä jotain oppisin väsyneillä sormillani soittelemaan.

Istahdin sitten sarjakuvaosaston nojatuoliin lepäilemään ja selailemaan Corto Maltesen seikkailua suolaisella merellä. Olinhan sen muinoin lukenut, mutta en ihan muistanut, ja kun en muistanut sitäkään, että onko se meillä kotona, lainasin senkin että voisin lukea sen loppuun kun en paksua kirjaa jaksanut yhdeltä istumalta.

Seuraavaksi kävin kaselemassa DVD-hyllyjä, josko jotain ikivanhaa katsottavaa löytyisi. High noon, Yön kirkas tähti ja Uneton Seattlessa olivat sellaisia, joita olen joskus mielessäni muistellut. Luultavasti en enää ole yhteenkään kovin ihastunut. Mutta tarkistan.

Taidekirjahyllystä hyppäsi esiin kirja Tolkienin piirroksista omiin kirjoihinsa. Ne olivat ihanan satuisia, ja selasin koko kirjan läpi huomaamatta ajan kulua ja

sitten olikin aika huoltaa vatsaa. Menin kahvila Kanttiin, joka on Kuopion museon puolella mutta samassa rakennuksessa, ja jossa on hyvä kahvi ja nameja leivonnaisia. Tällä kerralla nautiskelin täytetyn focaccian, jälkiruuaksi cappucinon. Nam!

Jonkinlaista huoltoa kai ostosten tekeminenkin on, kun ostaa ihan vain välttämättömiä asioita. (Ja sitten sielun huoltamiseksi muutamia pussillisia kasvien siemeniä!)

Sitten jo pääsi aseman majatalon huoneeseen, jonne kiikutin reppuni, ja jonkun aikaa lepäiltyäni lähdin seuraavalle huoltoreissulle: hakemaan huiluni huollosta, jossa se oli ollut jo viikon päivät. Se oli saanut muutamia uusia tyynyjä läppiinsä ja nyt se taas soi iloisesti.

Ja myös vähän surumielisesti.

Siinäpä sitten olikin kulunut se huoltopäivä. Jollei sitten ravintolaillallinen ole huoltoa, ja onhan se tietysti, ihmishuoltoa. Isä Camillo oli rakennettu hienoihin vanhoihin huoneisiin, ikkunat varsinkin olivat upeita, ja niistä voi ihailla iltavalaistua kirkkoa ja sen puistoa.

Lunta oli niin suurina kinoksina, että ihmisten karvalakit vain vilkkuivat niiden yli, ja aluksi säikähdin, että hangella vilisti rotta!

 Ruoka oli hyvää, mutta annokset olivat minulle aivan liian suuria. Pitäisi lasten puoliannosten lisäksi olla puoliannoksia vanhuksille. Voisin kyllä maksaa aikuisten annoksen hinnan siitä, ettei tarvitse syödä liikaa.

minun pääruokani, pähkinällä kuorrutettua palsternakkaa ja tryffeliä

jälkiruokani, creme brulee ja veriappelsiini-mangohilloketta

Arton pääruoka, ylikypsää lammasta ja pekonia

minun alkuruokani, kurpitsarisotto

Arton alkuruoka, blini ja mäti yms.

Nättejähän nuo annokset olivat, eli sielukin tuli huolletuksi! Ja siis, jälkiruokana ei ollut nuijapäitä punaviinissä, vaan lasin kyljessä oli sellaisia kuvioita, joista minulle tuli heti mieleen nuijapää sammakonpoikanen. Joka ei varmaan olisi tykännyt tästä viinistä.

Yö menikin sitten kuorsausta kuunnellen, mutta aamiaisella oli hyvää puuroa ja se jotenkin korvasi unenpuutteen.

Ja olihan minulla aikaa vähän lekotella, kun Arto lähti huoltoon neurologille, joka oli tutkinut "tapausta" ja tullut siihen tulokseen, ettei Artolla mitään Parkinsonin tautia ole vaan ehkäpä sarkoidoosi, jota hän sairasti jo aiemmin työvuosinaan. Tai sitten väärä verenpainelääke, jonka syönti piti heti lopettaa. Joten, olivatko nämä uutiset hyviä vai eivät, se jää nähtäväksi.

Ja sitten oli Artolla vielä hammashuolto.

Minä huolsin ihmistentapaamispuutettani ensin kirjakaupan tädin kanssa jutellen (mutta sitä kirjaa, jonka olisin ostanut ei Rosebud-kirjakaupassa valitettavasti vielä ollut). Ja sitten neuvottelin ystävällisen myyjän kanssa juustolaaduista kauppahallin viihtyisässä tunnelmassa.

Feta-pinaattibageli, jonka söin Salacavalassa lounaaksi oli varmaankin tehty jo aamuvarhaisella, koska oli kuivettunut, mutta mokkakahvi oli makeeta kuten aina. Siihen ilmestyi sitten Artokin seuraksi, ja sitten oli kaikki huollot tehty ja minä jo kaipasinkin kovasti kotiin puuhailemaan, kaikessa rauhassa. Joten tänne sitten.

Paitsi että kotimatkalla piti vielä hoitaa linnunruuanhankintahuolto Hankkijalla.

Oma koti kullan kallis.

Säitä

 Heräsimme Kuopiossa Aseman majatalossa, se on ihan kiva paikka, hassukin, ja haluamme kannattaa sitä yöpymällä siellä aina välillä ravintolaillallisen jälkeen. Maistelu on mukavaa! Ja välillä tuntuu että Musta Lammas-ravintolakin kaipaa kannatusta.

Siis heräsimme, ja ilma oli kamalan surkea. Onneksi ei tarvinnut ihan heti lähteä minnekään, vaan saimme ihan rauhassa syödä aamiaisen, luomupuuroa, luulen että se oli ohraa, mansikoiden kera. Tuntui kovin terveelliseltä ravintolan hauskojen, koristeellisten, makunystyröitä hellivien ruoka-annosten jälkeen. Olihan se puurokin toki hyvää!

Onneksi paha ilma loppui ennenkuin meidän täytyi lähteä majatalosta. Puuskatuuletkin olivat laantuneet niin että siltojen yli ei pelottanut ajaa. Mutta siellä täällä tien varrella näytti siltä kuin tielle kaatuneita puita olisi raahattu sivuun, oksia ja roskaa tiellä.

Arto kävi tsekkaamassa postilaatikon, minä painoin autotallin oven sähköavainta, jännää, että se toimii, vaikka koko autotalli on puiden takana piilossa!

Mutta nyt se ei toiminutkaan. Yritin uudestaan avata oven, mutta ei. "Toimisikohan tallin sisäkatkaisija?" keksin, sillä ovi ei aina ole toiminut ihan moitteettomasti. Talliin pääsee puuvajankin kautta, mutta ei sekään katkaisija toiminut. Ja silloin välähti! Sähkökatkos!

Onneksi ulko-ovessa ei ole sähkölukkoa! Ja sisällä sitten varmistui, että sähköt olivat poissa. Ystävällinen naapurimme kertoi, että lähistöllä on puu kaatunut sähkölangalle. Ei siis ole odotettavissa sähköä ihan lähiaikoina, joten kävin hakemassa trangian kellarista, ja sillähän kahviveden keitto sujui kun muistelin muinaisten leiriytymisten ruuanlaittotaitoja.

Iltasellakin sähköt olivat vielä poissa, joten kannoin vihanneslaatikon sisällyksen kaasugrilliin ja niin saimme aika maittavan ateria niistäkin aineksista

Mitäpä siinä sitten voi muuta kuin pelata korttia niin kauan kuin valoa riitti, minäkin voitin jonkun pelin, en tosin laskenut, kumpi voitti useamman, mutta en kovin kamalasti hermostunut pelien jälkeen, joten ehkä ainakin melkein tasapeliin päädyttiin.

Arto lähti sitten nukkumaan, tabletissa oli varmaankin sen verran akkua, että pystyi iltasadun lukemaan. Minua ei nukuttanut, joten harhailin sinne tänne, odottelin, että useampi tähti alkaisi tuikkia taivaalla. Sitten lähdin ulos.

Oli niin kirkas taivas, että näin paljain silmin... -ei kun silmälaseilla tietysti, Andromedan galaksin. Selkeää jatkui ihan metsänrajaan asti, ja olin juuri havainnut käärmeenkantajan ja käärmeen pään, kun yhtäkkiä pihavalo syttyi. Ensimmäinen ajatus: mikähän eläin siellä on? pupu? Toinen ajatus: onko aitta eri sähköverkossa kuin talo? Kolmas ajatus: olenko ihan pöhkö!

Ja sieltäpä sitten ilmestyivätkin pakettiautollaan sähkölaitoksen miehet tarkistamaan, että sähköt toimivat oikein, ohjasin toisen heistä sisälle sähkökaapille, terassin oven kautta, koska olin sieltä tullut ulos eikä avainta ollut mukana.

Sähköt olivat kunnossa.

En kuitenkaan jäänyt sisälle, taivas oli niin kirkas, halusin nähdä käärmeen hännänkin, ja sillähän se huiskutti, tai ei nyt sentään, ihan paikoillaan se oli. Mutta kauriskin oli näkyvissä, sen sijaan vesimies jäi jo pilvien alle. Andromeda näkyi hyvin, ja tuijottelin sitä kaula kenossa, kunnes kaula oli ihan jäykkä.

Menin laiturille, sieltä varmaan näkyisi Perseus, ja keksinkin mennä laiturin penkille pitkäkseni.

Ja yhtäkkiä koko taivas olikin väärässä järjestyksessä! Onneksi Linnunrata oli selvästi näkyvissä ja osasin orientoitua taivaalle uudestaan. Perseuksen jalka pilkotti naapurin kuusen takaa...

Miten mukavasti laituri keinuu! Myrsky on laannut ja varmaankin järven vesi on palaamassa tasapainoon tuulen tyynnyttyä. Siksi aaltoilu.

Voisin vaikka nukkua tässä...

Pitäisi olla turvavyö...

Ja sitten Perseus olikin tullut kokonaan esiin kuusen takaa! Ja Seulasetkin!

Taidan mennä sisälle nukkumaan. Vaikka onhan täällä ulkonakin ihan lämmintä.

Museo on muistelua varten

Yhtäkkiä teimme toisen "lomamatkan" Kuopion kaupunkiin. Arto halusi Mustaan Lampaaseen syömään. Niinpä sitten varasimme yöpaikan rautatieaseman yläkerrasta ja lähdimme matkalle.

Majapaikka oli mukava, puoliräjähtänyt huone , jonka ikkunasta ei ollut järvinäkymää. Mutta eihän me siellä huoneessa aikaa vietetty, vaan lähdettiin kaupungille, kun ilmakin oli ihana. Mutta kaupunki oli talven jäljiltä siivoamaton, pölyinen, ja jalkakäytävät paksun hiekkakerroksen peitossa. Ja koska ison hautausmaan isoja puitakaan ei oikein voinut ihailla, kun polut olivat jäisiä tai mutaisia, menimme toisena päivänä museoon.

 Korttelimuseo on tosiaan kokonainen korttelillinen vanhoja puutaloja, ja niiden keskellä kivan näköinen piha, jota haluan ehdottomasti mennä katsomaan, kun sireenit kesällä kukkivat.

Taloissa pihan ympärillä on erilaisia museoita: Säätyläiskoti, apteekki, kutojan tupa ja räätälin verstas, suutarin verstas ja hellahuone sekä iso talo, jossa oli vaihtuva näyttely.

Aloitimme säätyläiskodista, koska siellä myytiin pääsylippuja.

Ensimmäiseksi huomasin nurkassa piippuhyllyn. Siitä tuli heti mieleen Alastalon salin piippuhylly, jonka ääressä kapteeni Härkäniemen piipunvalintaa lukija saa seurata kokonaisen luvun verran, ja vähän päällekin. Näin hienoa piippuhyllyä en ole koskaan nähnyt! Enkä noin pitkävartista piippua. Miksi se on noin pitkä? Saako siitä paremmat henkoset? Kuinka sitä jaksaa imeä?

 Varoitus: Tässä jutussa katsellaan vanhoja tavaroita ja muistellaan niitä juttuja, joita sattuu minun mieleeni pomppaamaan. Jos vanhat esineet ja muistot eivät kiinnosta, kannattaa jättää juttu lukematta.

Jostain kumman syystä tämmöisissä vanhoissa hienoissa taloissa minun tekee aina mieli kurkkia ikkunasta ulos. Niinkuin Englannin kartanoiden ikkunoistakin, joista oli kyllä upeat näkymät laajoihin puistoihin ja puutarhoihin. Tästäkin talosta oli kivoja näkymiä sinne korttelin sisäpihalle.

Ja näkymät oli kehystetty hienoilla pitsiverhoilla, tai niinkuin alakuvassa verhoasetelmalla. Samantyylinen oli siellä muikkuravintola Sampossa, vaikkakin raskaampi. Ja tuo araukaariapuu! Siitäköhän tulivat mieleeni Englantilaiset kartanot, koska niiden pihalla kasvoi monesti tuollaisia "hiukan" suurempia, joita täytyi katsoa niska kenossa.

Seuraavassa kuvassa on Minna Canthin sohvaryhmä. Kuvitelkaa vanha matami tuohon istuskelemaan ja keskustelemaan intelligenttien vieraittensa kanssa.Vai olikohan tuo sohvaryhmä jo hänen Jyväskylän kodissaan? Ja kaikki seitsemän lasta pomppimassa sohvalla ja tuoleissa, leikkimässä Peppi Pitkätossun "ei saa koskea lattiaan"-leikkiä?

 

(Hei! sataa lunta! Kevät keikkuu...)

Tästä hienosta kakluunista mietin, onko se hollantilaista tekoa, kun on sinivalkoinen. Mutta ei kai, koristelu ei ole ihan hollantilaisen näköistä. Siinä on kaksi pegasosta leyhyttelemässä siivillään, ja niistä tulee aina mieleeni Skotlannin kansalliseläin: yksisarvinen! Senkin, siis yksisarvisen, vuoksi tykkään kovasti Skotlannista...

Seuraavassa talossa oli vaihtuva näyttely, jossa nyt oli Kuopiolaisesta jalkapallosta kertova näyttely. Enimmäkseen siellä oli seinällä kaikenlaisia jalkapallojuttuja, joita en jaksanut lukea. Ja paljon kiiltäviä pokaaleita kaapeissa ja hyllyillä. Tuo oli hyvä kuva:

 pallotkin niin sopivasti siinä näytteillä.

Ja sitten siellä oli tämä! Jukka Virtasen (kuopiolaisen!) sanoittama viisu, jota kuulemma lauletaan aina KUPSin otteluissa. Kuuntelin sen Youtubesta. no. Täytyy sanoa, että englantilaiset jalkapallo"viisut" ovat energisempiä, mahtavanpia, mikä se oikea sana nyt onkaan? Mutta kyllä KUPSin laulu paremmin suomalaiseen suuhun mahtuu.

Pienessä keltaisessa talossa oli hauskat ikkunat, ja tässä sattui olemaan tyylikäs heijastus!

 Hienot varjot apteekin portailla!

Apteekissa oli seinällä juttuja, ja yksi oli tällainen, meidän kotikylän historiaa, eläinten parantaja Hanna Savolaisesta. Siinä puhutaan Vehmersalmen kotiseutumuseosta? Onko sellainenkin olemassa, en tiennytkään!

Apteekkarin konttorissa oli upea nahkatuoli, ja kirjatkin nahkakantisia, jotain lääketieteellisiä opuksia. Mieluummin istuskelisin tässä lukemassa hauskaa pokkaria.

Tuollaisen keskihyllyllä olevan lääkepullon sain yo-kirjoitusten aikaan nuoremmalta isoveljeltäni (joka silloin opiskeli lääkäriksi). Reseptissä sanottiin:"Apituuran troppeja. Tarpeen vaatiessa yksi troppi kaikille." Tropit olivat lontoon rakeita. Hyvin toimiva resepti!

Aika upea laitos! Sillä varmaan tehtiin jotain lääkkeitä.

 

Tämmöisiä kivoja lasiesineitä oli meidän koulussakin. Tosi tyhmää oli, että pojilla oli kemiaa kaksi tuntia enemmän kuin tytöillä. Meidän piti sen aikaa opetella kokkaamaan sievät (kammottavat) itse tehdyt kotimekot päällä. Ja hui! kerran (tyttöjen tunnilla) syttyivät verhot palamaan! Onneksi opettaja oli nopea ja sai palon sammutetuksi omin paljain käsin!

Tämmöisiä koristeita roikkuu syyskesäisin meidänkin seinillä. Mutta ei tietenkään ikkunan edessä.

Onpas söpösti aseteltu näytteille tämä santpaulia. Meidän ensimmäinen kasvi täällä  Kilikalassa oli juuri santpaulia, jonka saimme naapurilta. Kiitos! Yritän epätoivoisesti saada sen vielä kukkimaan.

Nyt ollaan 1930-luvun kodissa. Radiossa juuri selvitettiin Suomen ja Neuvostoliiton ei niin kivoja-asioita.

Tämäntyylinen, vaikka isompi ryijy (tämä oli jotain 50x50cm) oli mummolan seinällä, ja mietiskelin, mitä kuviot oikein tarkoittivat, kun kuvioilla usein on joku salainen merkitys. Samaa mietiskelyä tein tätä ryijyä katsellessani.

Pikkutyttönä joskus vierailin vanhempieni kanssa vanhojen sukulaisten luona, ja siellä oli kahvimylly, ei ihan näin hieno. Mutta hämmästyksekseni vanha mies jauhoi sillä kovaa leipää. Kun  hampaillaan hän ei enää pystynyt sitä pureskelemaan.

Räätälin verstaan suuren uunin edessä nökötti lajitelma silitysrautoja. Onpa siinä silittäessä hauikset kasvaneet!

Räätälin vaatepuulla roikkui valmiita vaatteita. Tai tuo takki, jossa on hienot kaluunat, varmaankin tarvitsee huoltoa, kun yksi nappi on kadoksissa. Onkohan samanlaisia vielä olemassa?

Kas vain! Nappilaatikossa on juuri samanlainen! Onkohan se tästä takista irronnut?

Seinällä roikkui hyvin käytetty kärpäsläppä ja hei!

Meillähän on samanlainen! Luulin, että tämä meidän on joku nykyaikainen läppäversio. Siinä lukee: häiriönpoistaja.

Tästä pienestä taulusta ei mieleeni tullut musiikki, vaan Hieronymoksen luostari Lissabonissa. Siellä näin ensimmäisen kerran kauniin luostarin puutarhan hienoine pilareineen, tuollaisen, joka on viulunsoittajan taustalla. Ja tietenkin sitten alkoi päässä soimaan tämä "luostarin puutarhassa", ei aavistustakaan...-no wikipediahan sen kertoi, että säveltäjä on Albert Ketelby.

Kirjailut ovat hienoja, mutta uutiset taitavat jo olla eilisiä..

Tässä kiikkustoolissa kelpaa levähtää. Ikkunasta on näkymä korttelin pihamaalle.

Kutojan pirtissä on kauniit kangaspuut. Sirommat kuin ne, joilla itse kudoin mattoja ja liinoja, ne mummolan vanhat.

Ajatelkaas, että tämmöinenkin esine on joskus ollut tuikitarpeellinen! Siis pannumyssy. Siis muistatteko, että ennenvanhaan kahvi keitittiin hellalla ja pidettiin lämpimänä pannumyssyn alla? Oi aika ihanin! Hauska tuo kuva: kukkakaaliako siinä ostetaan torimyyjältä?

Olisipa hauska nähdä se kakku, joka on tässä vuoassa paistettu!

Joskus 60-luvun alussa meille kotiin ilmestyi tuollainen "konevispilä".  Silläpä saikin kerman nopeasti vaahdoksi! Mutta se oli kyllä vähän modernimman näköinen.

 Eipä tämä taulu markkinoilla kovin arvokas olisi, mutta onhan se nätti. Niin sopusuhtaiset kehykset, ja kuvassa jonkun oma koti kullan kallis. Sepä sopisi hyvinmuseoreissumme lopetuskuvaksi, mutta kurillani laitan vielä yhden:

Kävimme museoreissun jälkeen kahvilla "Mummolassa". Sen ikkunasta oli aika raastavaa katsella ulos Kuopion hiekkaisille, pölyisille kaduille. Jotka nyt on jo kyllä siistitty.

 Ja niin! Mustan lampaan maisteluruoka oli tosi maistuvaa, ja ravintolasali, vanha olutpanimo oli mielenkiintoinen, tunnelmallinen paikka. Siellä syöminen oli oikea juhla!