Huttujoella

Sinä päivänä oli satanut koko ajan, aamusta alkaen, ei toivoakaan puutarhan myllertämisestä, eivätkä silmät jaksaneet kirjaan uppoutumista koko päivän, varsinkaan kun kirja oli englanninkielinen, joten iltaruuan jälkeen olin jo aivan sisäilman nuuduttama. Pakko päästä ulos!

Ja kas! Enää ei satanutkaan!

Metsä oli vihreä, kuin vasta henkiin herännyt, ja järven vesi vilkutteli sen kuvajaista kutsuvasti houkutellen: "Mitä nyt vielä siellä aikailet? Lähde liikkeelle! Tule ulos!"

Lähdin. Varmuuden vuoksi kiristin aukkopeitteen vyötärölleni ennen kajakkiin kapuamista, ettei tarvitsisi vedessä istuen meloa kotiin, jos vaikka illan viimeinen sade yllättäisi.

En yhtään tiennyt, minne olin menossa.

Pannusalmen läpi kuitenkin, mutta sen jälkeen? Katson varmaan taivasta, missä sää parhaalta näyttää. Tai sitten olen miettimättä mitään ja annan alitajunnan viedä. Luultavasti se vie kohti Pitkäsaarta, sillä sillä saarella on jokin outo vetovoima, joka aina kiskoo sinnepäin. No ihan kivoja ne rannat ovat katsella.

Ja todella! Rantakivikosta saa ihmeellisiä kuvioita kun rajaa kuvajaisen mukaan.

Jos tämän nostaisi pystyyn se olisi kuin toteemipaalu.

tämähän on kuin kalan häntäpää! Mutta joku kurkistaa tuolta yhdestä rakosesta...

Tai sitten kalliiosa voi nähdä piirroksia, sellaisia kivikauden ihmisten punamullalla maalaamia. Vaikka se onkin punaista kiveä siellä jäkälän alla.

Vaikkapa koukkupolvisen samaanin noitarumpua paukuttamassa

Tai suu avoinna räkättävän yksisilmäisen olion. Vai olisiko siinä jalkapalloilija? Susi? Kissimirri?

Kaikkea hullua!

Vaistomaisesti siis käännyin kohti Pitkäsaarta. Mutta eikös vain joku merihirviö vahtinut matkantekoani! Onneksi se on ihan kivettynyt.

 En halunnut kiertää Pitkäsaarta, koska viime kerralla lokkivanhemmat suuttuivat kun menin liian lähelle niiden poikasten leikkipaikkaa. En myöskään voinut rantautua sinne, koska minulla ei ollut kenkiä mukana. Ja sitten tajusin:

Tuolla on Huttujoki. Enkä ole vielä koskaan käynyt siellä.

 Koko lahdenpohjukka oli umpeenkasvanut, nostin peräsimen ja meloskelin hissukseen ulpukanlehtien ja muun kasvillisuuden seassa kohti jokea.

Ihan kuin kuvajaiseen olisi merkitty reitti, jota pitkin meloa

Palpakko on hauska, myös nimeltään

ratamosarpio ilman kukkia

vesitatar ja ulpukka somasti yhdessä

Ulpukka onkin tosi hauska, kun sitä joskus pääsee lähempää katsomaan:

sieltä se kurkkaa, veden alta. Eikös olekin hassu? Entäs tuo kuvajainen sitten!

Joku on syönyt reikiä rummun kalvoon!

Ai tuollainenko se onkin sisältäpäin? Yleensä se on aina vähän nuppuinen.

Kaunis...

...myös nuppuisena.

Joki olikin leveämpi kuin ajattelin, ainakin tässä loppupäässä. Mutta se kapenee kyllä melkeimpä puroksi, olen nähnyt sen monesti Huttujärventien sillalta. Ei sinne asti varmaankaan pääse meloen.

Täällä olikin lisää kasveja tunnistettavaksi ja opeteltavaksi:

Pullosara. Miksi sillä on sellainen nimi? Onko sen juuri joku kalebassi vai? Vai pestiinkö sillä muinoin pulloja? heh! Kivat lehdet sillä on.

Ratamosarpion kukka

Kurjenjalan kukkaakaan en usein ole näin läheltä tutkinut. Aivan upea!

Monenlaista lehteä.

Vesikuusi sen nimi on, niinkuin muistelinkin. Tieteellinen nimi Hippuris vulgaris! Varmaan upea kasteenmärkänä aamuauringossa!

Lehdistä arvelin tämän olevan myrkkykeiso. En kaivanut juurta esiin, että varmasti tietäisin. En myöskään maistanut.

Joki kapeni entisestään, mutta oli kuitenkin niin syvä, ettei siinä oikein voinut sauvoa. Työntelin melalla saroista ja hiljalleen pääsin eteenpäin.

Oi miten kaunis paikka! Saisipa tämän puutarhaan. Tai ei sentään, tänne on ihan kiva tulla sitä ihastelemaan.

vihreän ruohon peitossa olevan kiven takaa ilmestyi kallakasvusto. En saanut selvää, ovatko nuo pienet valkoiset kukkia.

Tämän pidemmälle ei päässyt. Siinä oli vedessä kaatunut puu oksat pystyssä.

Eipä se peruuttaminen niin kamalan vaikeaa ollut. Muutaman kerran törmäsin ojan, siis joen reunaan, mutta vähän vetkuttelemalla pääsin irti. Ennen kurjenjalkapöheikköä oli leveämpi kohta jossa pääsi kääntymään, ja sitten olinkin jo selvillä vesillä.

Tässä kohdassa joudun kertomaan teille, että olen koko ajan juksannut. Juttu ja kuvat ovat eri päiviltä, sillä ensimmäisellä kerralla olin unohtanut kännykameran kotiin, eikä siltä reissulta siis ole mitään kuvia. Siitä harmistuneena lähdin seuraavana aamuna kameran kanssa uudelle retkelle.

Ai että miksikö se piti kertoa? No koska tässä vaiheessa (toisella kerralla) meloin vesikasvitiheikön läpi takaisin avovedelle. Siinä kasvistossa kasvoi myös ihania vitivalkoisia lumpeita. Mutta lumpeethan sulkevat kukkansa yöksi, eikä niitä aamulla (toisella kerralla) siis näkynyt. Mutta muistin, missä ne suunnilleen kasvoivat ja löysin ne nuppuset! Tässä:

Punastuneet lehdet, niin kauniit värit

Saari oikeassa reunassa on Pitkäsaari, kapeasta päästä nähtynä.

Tarkennus epäonnistui, mutta mikä maaginen tunnelma kuvaan siitä tulikaan!

Kuvitelkaa, miten kaunis koko kasvista oli, kun kaikki lumpeet olivat täydessä kukassa! En enää koskaan, koskaan, unohda kameraa kotiin retkelle lähtiessäni! (paitsi ehkä ensi kerralla...)

Nyt oli siis kotiinlähdön aika, Huttujoensuu jäi selkäni taa ja Pitkäsaari lähestyi. Mutta mitä valkoista tuolla rannalla on?

Ei siellä mitään valkoisia kiviä pitäisi olla ja sitäpaitsi kivet eivät liiku noin nopeasti. Joutsenia, koko perhe liikkeellä, neljä harmaata poikasta. Niillä oli sama matka kuin minulla, ja ajattelin, että annan niiden mennä edellä. Mutta sitten ne pysähtyivät ruovikkoon, lisäsin vauhtia ja ajoin ohi, niin kaukaa kuin pystyin. Joutsenperhe odotteli kaikessa rauhassa. Vitkuttelin, ottaisinko vielä yhden kuvan, mutta siitä perhe ei tuntunut pitävän. Jatkoin siis matkaa, en halunnut joutsenemon lähtevän takaa-ajoon, niinkuin lokkiemo teki.

Emot komensivat poikaset rannanpuolelle turvaan.

Aurinko oli laskemassa ja paistoi silmiin (ensimmäisellä kerralla) /aurinko oli pilven takana mukavasti piilossa (toisella kerralla) kun hissukseen meloskelin kohti kotia. Löysinpä kivan uuden retkipaikan! Sinne menen toistekin. Tai siis useamminkin.

Liotan varpaitani

Järven vesi on sen verran ruskeaa, että kalpeat varpaani näyttävät sairaan keltaisilta.

Kuin sahramilla värjätyt. Tai kurkumalla. Mutta en osaa päättää, ovatko ilmassa leijuvat varpaat kauniimmat, vaaleanpunaiset, sinisin verisuonin koristellut.

Olkoot siellä vedessä! Kokeilen, minkälaisia liikkeitä veteen tulee, jos heilutan varpaita. Eipä juuri minkäänlaisia. Lähellä pintaa tosin jonkinlaista väreilyä.

Mitä hulluja ajatuksia!

Tuijotan vastarannan kaislikkoon, jonka vieressä kasvaa ulpukoita.

Ei niitä täältä asti tietenkään näe, katselen vain sieluni silmillä, eilisiä muistoja, kun kävin siellä meloen. Nostin peräsimen ylös ja annoin kajakin vaellella itsekseen. Lehdet olivat kauniita, kukaan ei ollut vielä haukkailut niitä. Ei näkynyt koppiaisia. Eikä sudenkorentoja. Kaipa ne olivat jossain aurinkoisemmassa paikassa.

Kerran, jossain järviheinässä ajelehtiessani, olin unohtanut nostaa peräsimen, ja laituriin tullessani huomasin, että siihen oli tarttunut pitkä "ruoho". Irrotin sen ja heitin rantaveteen. Jospa siitä kasvaa rantaheinikko, ajattelin. No, tänä kesänä siinä sitten kasvoi näitä järvisätkimiä.

Mutta eivät ne varmaan ole siitä peräsimeen tarttuneesta, niitä on aika paljon, ja isoja. Ja kauempana kaislikon laidalla on kaunis järvisätkinniitty.

Loiskis roiskis! Melkein pelästyin, kun joku otus loikkasi veden pinnalle. Olikohan se se iso kala, hauki, luulisin, joka eilen ajoi takaa pikkuista kalaa, joka hyppeli veden pinnalla? Voisi hyvin ollakin.

Nostin varpaat ylös vedestä. Jos vaikka se hauki luuleekin olevansa varpaidenpuhdistajakala ja tulee näykkimään varpaitani.

Tuijotan kaislikkoa. (Juu, tiedän, ruovikkoa!)  Kaislat suhisevat, ja taas kerran tulee mieleeni "säv, säv, susa", eikä  sen enempää. Taas kerran tarkistan, että runon kirjoitti Fröding ja se on ihan kamala juttu vaikka on niin kaunis laulettuna, Sibeliuksen säveltämänä. Minulle riittää "säv, säv, susa" ja sitten kuuntelen kaislojen laulua.

Tuijotan välkehtivää veden pintaa.

Ja sitten muistankin, että tulin laiturille hakemaan vettä yrttitarhaani ja pelakuulle. Kastelukannu jo kyllästyy odotteluun. Hei hei järvi, ihailen sinua ikkunasta...

Wauhtiajot

Hyppäsin, eikun nousin pyörän selkään ja ajoin kylälle. Tänään oli se päivä, jolloin oli Vehmersalmen Wauhtiajot, kauan odotettu mäkiautokilpailu. Se piti nähdä. Tai ainakin ne autot, sillä sellaisia olen nähnyt vain sarjakuvissa. Ihan oikeita en. Mutta eipä täällä kilpailualueella vielä mitään tapahdu, vaikka kilpailun piti alkaa  10.00, ainakin facebookin ilmoituksen mukaan. No, katselen vähän ympärilleni, ainakin kaiuttimia ollaan jo asentamassa.

Kilparata oli tehty kuntopolulle, jossa talvella kävimme joskus hiihtämässä.

Saa siinä ajaa. Mäkiautossa ei ole moottoria!

Rata oli aluksi melkein tasainen, mutta lähti sitten jyrkkään laskuun. Ja muuttui mutkaiseksi. Hienoja tunnelmanluojia nuo heinäpaalit!

Lähdin takaisin lähtöpaikalle.

Lätkäkaukalooon oli järjestetty ajorata pienimmille katsojille. Siellä oltiin jo täydessä touhussa.

Peräkärrytraktorilla oli helppo ajaa,

Mutta sen peruuttamiseen takaisin parkkiin tarvittiin vähän iskän apua.

 

No mikäs tämä sitten on? Ai niin, kepparirata!

Sielläkin jo oli touhu käynnissä:

Upeasti keppihepalla yli esteiden

Tai ihan ilman heppaa!

Esteitä voi käyttää myös koirakoulutukseen!

Höh! En minä ole mikään keppihevonen!

Toisaalla oli ihan oikeakin heppa. Sillä sai ratsastaa pienen lenkin, mutta ei esteradalla.

Ja sitten alkoi tapahtua kilpailujuttujakin. Muutama auto ilmaantui lähtökorokkeen viereen.

Toiset vielä valmistelivat autojaan. Tämäpäs onkin upea! Nuo polkupyöränrungot ja amppelin roikuttimet!

Ja sitten vielä 70-luvun kukkasiakin! Minun ehdoton suosikkini!

Mutta mikäs väenkokous tuolla lähtökorokkeella on?

Luiska on liian jyrkkä!

 Käteviltä miehiltä korjaus sujui hetkessä!

Mutta sitten alkoi tapahtua: osanottajia pyydettiin saapumaan lähtöpaikalle. Ei tapahtunut mitään. Siinä vaan seisoskeltiin, vaikka lähdön piti olla tunti sitten!

Onkohan tämä sitä savolaista lupsakkuutta? Sitä miettien kävin hakemassa murisevalle mahalleni hodarin.

Kuulutus:" Sattuisiko jollakulla olemaan mukanaan polkupyörän pumppua?"

Ja sitten:"Kompressorista ei tässä ole apua!"

Vihdoin vedettiin ja työnnettiin ensimmäisen lähtijän auto ylös lähtöpaikalle. Ja sitten matkaan!

Ei kuulunut mitään jyrinää eikä mörinää. Ihanan hiljainen moottori! Näissä kisoissa voisi vaikka viihtyä!

Hirveän paljon katsojia kerääntyi radan varteen, upean salavan katveeseen, ja kauemmaksikin. Toinen kilpailija kuulutettiin lähtöön.

Kuulutus:"Taisi kuljettajalta jäädä käsijarru päälle!" Mutta sieltä hän tulee, ja kovaa vauhtia! Menee reippaasti johtoon! Enpä huomannut seurata, minkälaisia aikoja kilpailussa tuli! Voi minua!

Autot kuskeineen vedettiin mönkijöillä takaisin lähtöpaikalle.

Siinä ne menevät ohitse, ihan hiljaa, kaasuttamatta, kiirehtimättä. Vaikka vauhti taitaa kyllä olla kovempi kuin miltä näyttää.

Valokuvaaja löysi hyvän paikan heinäpaalien suojasta.

Kuulutus:"Nyt seuraa väliaika. Sen pituudesta ei ole tietoa..."

Teki mieleni lettua. Siis ostin sellaisen ja istuin penkille katselemaan väkijoukkoa. Yhden ihmisen tunsin. Kirjastonhoitajan. Nyt alkoi tulla kylmä siinä istuskellessani, vaikka oli villapaita päällä.

Päätin, että olen nähnyt tarpeeksi monta mäkiautoa. Enkä jää odottamaan kilpailun loppua, jotta pääsisin itse ajamaan sillä kukikkaalla autolla. Ehkä seuraavalla kerralla?  Laitan silloin toisenkin villapaidan päälle.

Olipa kuitenkin ihan mukava uusi kokemus!