Näytetään tekstit, joissa on tunniste metsä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste metsä. Näytä kaikki tekstit

tiistai 22. heinäkuuta 2025

Miksi mennä mustikkaan...

...kun torilta ja kaupasta saa niitä marjoja ostaa, ja pakastettuinakin, ja valmiiksi piirakaksi leivottuna. Sitä paitsi, jos poimii käsin, sormet tulevat ällön sinitahmaisiksi (ja suu), itikat pistävät ja paarmat purevat ja tulee hiki ja puiden takana luuraa männiäisiä ja kakkiaisia ja karhuja ja susia ja käärmeitä!

 Aika hyviä syitä.

Semmoisia teini-ikäisen syitä. Joskus niitä oli minullakin, mutta sittemmin olen oppinut paremmin tuntemaan metsän "olemuksen".


On syytä rauhoittua ennenkuin astuu metsään, silloin metsä ei niin kovasti pelkää sinne tunkeutujaa vaan päästää sisälleen niinkuin luonto asujalleen tekee.

Minun oli syytä rauhoittua muutenkin, sillä kivet saaren rannassa olivat levästä liukkaat siinä kohdassa, suurten haapojen alla, josta nousin maihin. Heivasin kajakkini ylös kiville. Ei tämä tuuli eivätkä nuo aallot sitä siitä saisi mukaansa.


Ensin kävin kurkkaamassa, onko näin kuivalla ilmalla kasvanut mitään mustikoita. Oli, aika kuivia, harvassa eivätkä kovin isoja, mutta kyllä niillä sormet punaisiksi saisi.


Siispä saappaat jalkaan, muovipussi mukaan ja metsään. Pussissa oli viisi pakastepurkkia, sellaisia puolen  litran, mutta en oikein uskonut että saisin jokaisen niistä täyteen.

(huom!  Kannattaa nostaa muovikassi kivelle tai kannolle, muuten varsinkin tämä harmaa, on vaikeata löytää kun on jättänyt se maahan ja kulkenut kauemmas.)


Mutta voi ei! Hienot uudet aurinkosilmälasini muuttivat mustikoiden ja varpujen väriä niin, että niitä oli vaikeata löytää! Kokeilin ilman laseja mutta silloin kaikki mustikat hävisivät. No pikkuhiljaa aloin tottua väriin ja mustikoita alkoi löytyä.


Sammal oli pehmeää eikä tehnyt mieli astua sitä lyttyyn. Se ratisi saappaan alla murusiksi ja askeleista jäi syvä jälki. Mutta jos tulee sade,(niinkuin se eilinen rankka kuuro, johon oli pakko astua kastumaan), sammal paranee nopeasti. Kun sillä ei ole juuria niin että veden ei tarvitse valua ihan maahan asti kun sammal jo saa siitä juodakseen.


Välillä nostin silmäni ylös marjoista ja näin metsän. Tällä alueella puut olivat mäntyjä, tumma kuusikko on tuossa vieressä, siinä on varmaan märempää. Mutta varmaan liian pimeää mustikoille.


Mummolan metsässä oli kyllä käärmeitä. Ne varmaan hätääntyivät kun me, iso serkuslauma ryntäsimme niiden rauhallisena matelevaan päiväänsä. Joku meinasi tappaa käärmeen. Isoveli sanoi:"ei saa!" ja kaikki pysähtyivät katselemaan, kuinka käärme luikerteli kauas kauas pois meidän ihmiskammotusten luota.

Hetken aikaa sain kuunnella, kuinka marjat putosivat rapisten tyhjään astiaan, mutta kohta niiden ääni vaikeni ja saatoin kiljua:"pohja peitossa!" Tai no. En kiljunut. Ei ollut serkkuja joiden kanssa kiljahdella. 


Ja sepä olikin hyvä, sillä nautin enemmän niistä hiljaisista jutuista, joita metsä minulle kertoo.

En kerro, menkää itse kuuntelemaan!

Täällä metsässä kuuluu muutakin: haavan lehtien soittoa. Ei se kuulostanut havinalta vaan räpinältä. Olivatkohan lehdet ihan kuivia?

Kolmen ja puolen purkillisen jälkeen kyllästyin poimimiseen ja kävin kurkkaamassa kuusikon puolelle.

tatti!


Siellä tuli kotoinen olo. Hyvinkäällä, lapsuudenkodin takametsässä oli enimmäkseen kuusia, ja tuoksu tuntui täällä samalta kuin siellä.  Ketunleipiä! Nam!


 Järveltä kävi vieno tuuli mäntyjen välistä ja se tekikin hyvää auringon paahtamalle minulle.


Hörppäsin vettä maailmoja nähneestä juomapullostani. Olenkohan jo kertonut sen jutun Skotlannista, kun tämä samainen pullo esitti vesielementtiä Binnein Mor-munron huipulla? Vai kerroinko sen jo "Kotona ulkomaalla"-blogissa? No, nyt en kyllä jaksa, täällä sisällä on 27 C lämmintä. Taidan käydä alakerrassa jäähdyttelemässä...

Mutta yhden iloisen-surullisen jutun voin kertoa: 

Mummo oli paistanut kääretortun, täyttänyt sen mustikkaretken kunniaiksi mustikoilla, ripotellut sokeria päälle ja kantanut sen ulos portaalle jäähtymään. Kohta saisimme suumme mustikanpunaisiksi! Mutta voih! Kun mummo avasi voipaperin, oli kääretortun kimppuun ehtinyt jo muurahaisten serkusparvi!

Se, mitä me ihmisserkukset sitten saimme on häipynyt mielestäni.

Niinkuin häipyivät tummat ajatukset mielestäni metsässä tänään. Kaikki suru ja ikävä haaleni metsän siimeksessä. Metsän lempeiden henkien syleilyssä.


Siis hei! Jos ette halua mennä mustikkaan, menkää metsään! Mutta älkää pelätkö sitä, se pelkää enemmän teitä. Menkää hiljaa ja antautukaa... 

Pois lähteminen on aina surullista, niin tästä saarestakin. Käännyin kuitenkin ottamaan kuvan metsän vartijoista, suurista haavoista. Niiden luokse aina palaan.


keskiviikko 13. marraskuuta 2024

Vanuvuorella

 Kaiken nimppari-synttäri-isänpäiväherkuttelun jälkeen teki kovasti mieli ulkoilemaan, jonnekin pitemmälle, uusiin maisemiin. Esikoinen olikin löytänyt juuri oikean polun: Vanuvuori! Olin minäkin tiennyt siitä jonkun aikaa ja odotellut sopivaa hetkeä sinne kiipeämiselle. Mutta kaksi kesää sitten, kun sinne rakennettiin näkötorni ja lehdessä kerrottiin että kaikki autot eivät mahdu uudelle suurelle parkkipaikalle, niin paljon siellä on kävijöitä, jotenkin en enää niin kovasti halunnutkaan sinne.

Mutta nyt siellä tuskin enää on sellaista ruuhkaa, mietin, arkimaanantaina, syksyllä marraskuussa. Vaikka ilma olikin upea, kuulas, ei liian aurinkoinen, kuuraiset maisemat. Täydellinen patikointipäivä.

Siis matkaan, esikoisen autolla Puutossalmen yli lossilla ja pikkutietä Hiltulanlahdelle parkkipaikalle. Joka oli iso.

"Polku" oli enemmänkin valtatie, ainakin näin alkumatkalla. No, tietenkään näkötornin rakennustarpeita ei ihan kivutta olisi pystynyt kantamaan Ukko-Vanun huipulle, joka on yli 200m merenpinnan yläpuolella. Kahdessa vuodessa ei runneltu polku ole vielä maisemoitunut luonnolliseksi.

Päätimme kiertää luontopolun myötäpäivään, niin että voimme laskeutua pitkiä portaita alas paluumatkalla. Kun portaiden nouseminen ei ole niin mukavaa kuin polkua pitkin kiipeäminen. Vähän matkan päässä parkkipaikalta oli rakenteilla uusi tulipaikka, kota ja huussi. Sen jälkeen polkukin oli hiukan paremmassa kunnossa. Ja pian alkoi luonnonsuojelualue.

Männyt olivat korkeita, kasvit kauniin kuuraisia, polku mukavan kivinen ja juurinen. Äänimaisema oli moottoritiemäinen, tällä vuoren läntisellä sivustalla. Linnut eivät laulelleet, eikä niitä näkynytkään juuri ollenkaan.
Mutta metsä oli kaunis naavakuusineen, sienineen, sammaleisine maapuineen,


pahkoineen, geokätköineen


Polku nousi mukavan loivasti, hiljalleen ylöspäin, melkein huomaamatta. Tai no, paikoitellen oli polulle kaatunut puita, joita sai kiertää ja ylittää. Vaan sehän kuuluu luontoon, siis myös luontopolkuun. Emme pitäneet kiirettä. Annoimme luonnon puhdistaa sielumme, aivomme. Luutia ikävät ajatukset maailman tuuliin puhdistumaan.
Mutta kovin nopeasti se näkötorni alkoi häämöttää puiden välistä. Tässä se on melkein koko komeudessaan, 20m korkeana. Minä huipulla "mittakaavana".
Olipa tukeva torni, helposti kiivettävät portaat, ja tosi hienot maisemat!
Mäellä Puijon torni

Kallavettä Puutossalmea kohti

Auringonvaloa pilvien raosta


Torni oli huurteessa, samoin puiden latvat joka suunnassa. Talven ihmemaa. Tai syksyn. Joskus marraskuukin osaa olla ihanan kaunis.
Kas, tuolla on Matkus, noin lähellä!



Oltiin puiden latvojen yläpuolella ja ajatukset, sielu, sydän,  lähtivät lentoon.

Ja sitten taas alhaalla vielä vihreänä kukoistavan maan pinnalla. Portaat jäivät ikuistamatta. Hyvä niitä oli laskeutua jyrkällä rinteellä. Tällä puolella m Ukko-Vanua olikin hiljaista. Ja sitten yhtäkkiä hömötiaisen piipahdukset!

 Kaikenlaisia luonnonmetsäihmeitä löytyi.


sieniparvekkeita

sammalpuutarha raidanhaaressa

miljoonaoksainen kuusivanhus

oranssi väripoikkeama harmaassa

Ylempänä rinteessä oli pieni luolantapainen, joka piti käydä tutkimassa. No, ei se luola ollutkaan, vain kolo kalliossa. Mutta geokätkö siellä oli, varmaankin aika vaikea, koska jälkiä oli joka suunnassa. En jäänyt etsimään, ettei odottajille olisi tullut kylmä.
katkaistu puu: kuin kuurankukkakimppu


Viimeinen kuvaennen akun loppumista: jäähiukset pursuavat lahopuun sisältä. Kas kun en muista tämän ilmiön nimeä...

Ja sitten, luonnon elvyttäminä lähdimme kotiin, syömään herkkukarjalanpiirakoita. Sitten kun ensin olimme saaneet ne leivotuiksi, paistetuiksi. Nam!

torstai 3. lokakuuta 2024

Migmatiittia etsimässä

Esikoiseni suositteli minulle tätä kirjaa:


Innostuin! Jo muinoin Kaliforniassa kiinnostuin geologiasta, kun siellä oli niitä maanjäristyksiä ja vuoria ja merenrantoja. Jotain pikkuista opin sieltä täältä, ja sitten Skotlannissa vielä lisää, mutta se kaikki oli englanniksi ja meni välillä liikaa yli ymmärryksen. Ja nyt tässä on tämä kirja, jota olen kaivannut. Ja vielä ihan uuden uutukainen. Sain vähän aikaa odottaa sitä kirjaston jonossa, ja minun jälkeenikin joku halusi sen lukea, joten oli vain kuukausi aikaa syventyä tähän uskomattoman hienoon teokseen. Luin sitä niinkuin oppikirjaa, luvun päivässä, jos jaksoin, oli se niin tiivistä tekstiä, eivätkä läheskään kaikki asiat pysyneet jo lahoavassa päässäni. Mutta jotain sinne ehkä tallentui.

Ja nyt kun tiedän, että tällainen kirja on olemassa, voin tarpeen tullen lainata sen uudestaan. Sillä se ylitti kaikki odotukseni. Luin sitä kuin lapsena satukirjaa. Silmät pyöreinä ällistyksestä.

Siinä Savon luonnon tutkimuksessa, jonka netistä löysin, kerrottiin, että Hiisivuorella kalliot ovat osittain migmatiittia. Sellaista kalliota, jossa kiemurtelee toisenvärisiä juovia. Siinä kivisulaa on työntynyt toisen kiven koloihin, ja sitten joku maanmullistus on vääntänyt sen kiemuralle. Monesti ihailin sellaista kalliota Seurasaaren rannoilla, ja ihmettelin kovasti, miten se on voinut syntyä. Kun enhän silloin tiennyt edes, että kivi voi sulaa.

Ja nyt siis halusin tietenkin mennä etsimään Hiisivuorelta migmatiittia. Tai no, eihän siellä Hiisivuorella mitään kalliota näkynyt, kaikki oli sammaleen peitossa. Mutta ehkä niillä toisilla kukkuloilla näkyisi.

Siispä lähdin taas metsään.

Ensin menin Rummukka -nimiselle mäelle, sille, missä on se linkkitorni,


vai mikä lienee. Vaikka ei siinä kartan mukaan olekaan avokalliota, mutta jospa olisi maisemia!

No ei ollut maisemia, eikä yhtäkään kallioplänttiä osunut retkelleni. Mutta muuta hauskaa kuitenkin:

kaunis koivikko
 

sieniä, vai olivatko ne kääpiä
 
 

sammalta 
 

sammalta

sananjalkoja, joista tuli mieleen Kinlochlevenin Meall an Doire Daraich (suomeksi vaikkapa tammitiheikkö möykkyisen kukkulan rinteellä). Siinä kasvoi aluksi villiintynyt rhodotiheikkö, ja kun se oli poltettu kuoliaaksi, siihen nousi mahtava sananjalkakasvusto, joka oli syksyllä upean punaruskea.

Ja vielä siellä kierrellessäni näin "kukkivaa" lehtijäkälää. Tosi kaunista, sellaista en ennen ollutkaan nähnyt.

Ei, en sentään eksynyt vaikka kiertelinkin sinne tänne. Eipä siellä olisi voinutkaan eksyä, kun linkkitorni humisi kaiken aikaa.

No eihän sieltä sammalikossa mitään migmatiittia löytynyt kun en sentään raskinut repiä sammalia pois. Seuraava etappi on sitten se pieni kallioalue Hiisivuoren vieressä, tien toisella puolella, missä karttaan on merkitty avokallio. Siitä hiekkakasan kohdalta lähti hyvä polku, ja voi miten kaunis metsä sieltä löytyi!

Olipa siitä jonkinlainen näkymä Hiisilahdellekin, puiden välistä, kun tarkasti katsoi:


Puolukat olivat tosi makeita. Aurinko paistoi. Sammalet ja jäkälät peittivät ihanasti avokallion, joka ilmeisesti oli siellä alla.


No eipä se haittaa! Mitä väliä oikeastaan on yhdellä migmatiitilla näin kauniissa maisemassa näin kauniilla ilmalla, niin ajattelin ja aioin istahtaa evästelemään, kun -lips! jalkani lipsahti mehevältä sammaleelta ja luulin jo molemmista jaloista luita katkeilleen, niin kovasti sattui! Oikeaan polveen, vasempaan sääreen. Istuin ja hengitin syvään, rauhallisesti. Niin pitää kuulemma tällaisissa tapauksissa tehdä.

Sitten nostin lahkeet ylös: oikea polvi tuntui rikkinäisemmältä, mutta ei siinä ollut kuin pieni nirhama. Vasempaan sääreen ilmestyi vähitellen golfpallon kokoinen verenpurkauma, mutta ei se ollut yhtään pipi. Kaivoin repusta vesipullon ja painoin sen kylmällä poskella veripaakkua, se näytti pienenevän, mutta veri taisi virrata säären sisällä kohti varpaita, sellainen leveä musta virta valui nahan alla alaspäin.

Kun olin ihaillut sitä tarpeekseni ja pääni oli selvinnyt järkytyksestä söin eväät ja ihastelin maisemaa. Voi sentään! Olisinpa mielelläni tutkistellut tätäkin mäennyppylää vähän kauemmin. Ja poiminut nuo makeat puolukat. Mutta ehkä on parasta lähteä kotimatkalle. Onneksi eivät nuo jalat sentään poikki menneet! Ja onneksi pyörä kulki kevyesti.

Varmasti tulen tänne vielä toistekin!


Ja ps: Kyllä, minulla on puhelimessa 112. Ja tästä päivästä lähtien taas jo paljon mualimaa nähnyt ensiapupussukka repussa.



perjantai 13. syyskuuta 2024

Kuntotutkimuslenkki

Sunnuntaiaamuna on mukava lähteä lenkille, kun kaikki muut vielä nukkuvat, tiellä ei liiku autoja. Aurinko on jo noussut, hattaranpunainen taivas on muuttumassa siniseksi. Oikeastaan olisi mukavampaa jos olisi hiukan utuinen ilma ettei aurinko paistaisi suoraan silmiin. Olisi pitänyt lähteä toiseen suuntaan. Takaisin tullessa aurinko olisi jo ollut korkeammalla.

Vaikka arvasinhan kyllä, ettei tästä mitään kunnon kuntolenkkiä tule. Ensimmäisen kerran piti pysähtyä ihailemaan kallion päältä pursuilevia sammalpeittoja.


Samanlaisia on kylätien varrella, mutta nämä ovat Tuusniemen suuntaan menevän tien reunassa. Tännepäin tulee harvemmin ajelluksi. En kyllä aio Tuusniemelle asti ajaa. Poljen niin pitkälle kuin jaksan/huvittaa.

Täällä onkin kauniita maisemia, sellaisia, joissa olen meloskellut. Tässä esimerkiksi kuvasin puhelimellani juuri kuoriutunutta sudenkorentoa:


Tuolta tulin kurkistamaan, pääsisikö tästä kohdasta tien alitse. Ei päässyt, mutta siitä sai hauskan kuvan heijastuksista ja ulpukanlehdistä.


Tuolta oikealta niemenkärjen takaa meloin esiin ja tästä kohdasta pääsinkin tien alitse, kun olin palaamassa kotiin Vuorisalon kierrokselta.

 

Siinä se aurinko loistaa, pelto kimalteli hopeisempana kuin tässä kuvassa. Melkein teki mieli mennä sinne uimaan niinkuin hölmöläiset.


Tietenkin piti pysähtyä kuvaamaan tuota ylvästä kaunokaista. Tällä kertaa jätin sen kasvamaan. Ehkä se ei enää ehdi siementää.

Joka kerta ajellessani kiitän mielessäni henkilöä, joka keksi sähköavusteisen pyörän! On niin mukavaa ajella ylös suuriakin mäkiä kun ei tarvitse puuskuttaa ja ähistä.

Seuraavaksi kunnottomalla kuntolenkilläni pysähdyin kuvaamaan tätä samaa latoa, jonka viime vuonna tallensin, kun ajelimme Haisovan kanavalle. Silloin oli kevät, Nyt syksy. Lämpötilasta sitä ei huomaa, tuoksusta ja valosta kyllä. Ja onhan koivuissa jo muutamia kultaisia lehtiä. Kohta tulee värikäs vuodenaika! Valitettavasti sitä seuraa pimeä. Mutta sitten kaikki taivaan tähdet taas loistavat! Onpas kiva kun on monta vuodenaikaa!


Kun tästä nyt ei tullutkaan kuntolenkkiä, päätin tehdä siitä tutkimusmatkan. "To do before eighty"-listallani on kohta "kiipeä Hiisivuorelle". Päätin käydä tutkimassa, mistä sinne pääsisi parhaiten, vaikka nyt en kyllä aikonut kiivetä huipulle.
Tästä sinne käännyttiin, Vuorisalon tielle. En aikonut pitää kiirettä. Tie kiemurteli metsän keskellä, ajattelin, jos pyörä olisi äänetön enkä minä tuoksuisi ihmiseltä, olisiko helpompaa nähdä mestän asukkeja? Olisi mukavaa nähdä vaikkapa ilves. Tai mäyrä. Ai mutta mäyrän olenkin jo nähnyt, no vaikka karhu! Hui! Mutta ihan kaukaa vaan.

Uuups! Alamäessä tietä oli ylittämässä hitaasti ja arvokkaasti sammakkoherra/rouva, onneksi ehdin väistää. No niin, luonto kuuli ajatukseni, olen nähnyt metsän elävän...-mutta hei! Tästähän minä hiihdin talvella saaren poikki,

tuolta tulin

tuonne menin
 

 ylämäki ja alamäki, Hiisilahdelta Hietalahdelle. Tai no, enemmän se oli pusikossa rämpimistä kuin hiihtämistä. Mutta tutkimusmatka sekin!

Seuraava liikennemerkki ilmoitti edessä olevan vaarallinen alamäki. Laskettelin siis varovasti alas, tien oikeata reunaa, niinkuin liikennemerkki neuvoi. Hyvinhän se meni. Ei ollut vastaantulijoita. Niinkuin ei koko Vuorisalontiellä ole ollut.

Ja yhtäkkiä, siinä se seisoi, Hiisivuori, ihan tien vieressä.

 

 Onpa komea kallio! Ja vieressä toinen, vähän ryteikköisempi.


Mutta ihan tästä kohdasta en kyllä yritä kiivetä, mietin, ja päätin jatkaa tutkimusretkeä pidemmälle tietä pitkin. Tie kiersi Hiisivuoren, kiipesi mäelle ja siinä pysähdyin katselemaan maisemia:
Kaukana puiden takana siintää horisontti. Kuinkahan hienot maisemat vuoren huipulta on? Sillä huipulle on vielä vähän matkaa. Ehkä tästä kohdasta olisi hyvä kiivetä, kun huippu näyttää olevan tuossa vieressä:

Päätin kuitenkin vielä ajaa alas mäeltä ja katsastaa paikan, jossa puro kulkee kohti Pölläkänlampea. Olisikohan siellä alempana polku? Käykö joku joskus täällä vuorella kulkemassa? No, Pölläkänlammelle ei ainakaan pääsisi ihan helposti, mutta kas, onko tuo viitta vuoren huipulle vai mikä se on:
Onko Hiisipolku tuon sivutien nimi, vaikka se osoittaa suoraan metsään? Onko tien päässä joku kävelyreitti? Vai onko tuossa suunnassa, metsässä, polku huipulle? Mietiskelin, mutta en keksinyt ratkaisua. Jätin kuitenkin vuorikiipeilyn toiseen kertaan. Oli aika lähettää Artolle viesti, että lenkki vähän venähti, niinkuin usein muulloinkin.





 

Heippa!

 Tähän päättyy tämä juttelublogi. Jos haluat lukea lisää höpöttelyjäni, siirry seuraamaan tätä: https://kotiankkurissa.blogspot.com