Keltaista ja vihreää. Punaista. Ruskeaa.

Yöllä oli taivas niin paksussa pilvessä, että koko maailma oli musta. En nähnyt mitään, sain hiippailla kädet ojossa hapuillen nukkumaan jotta en olisi kierinyt alas kellarin portaita. Ja kuitenkin törmäsin kaapin nurkkaan. Onneksi vain hipaisin. Ei kuhmua.

Ei tähtiä. Täysikuu oli jo laskenut.

Aamulla menin haistelemaan ilmaa terassille. Sumua. Harmaata. No olihan siellä sentään jotain väriä! Keltaista ja vihreää. Ja hajuherneet.

Ja kyllä siellä on vielä muitakin värejä. Ihan varmasti on! Siispä saappaat jalkaan ja varmuuden vuoksi toppatakki päälle. Ei sitä koskaan tiedä, miten pitkiä pihan polut ovat, kun vähän kiertelee. Ja vielä puhelinkamera, että voin ystävillekin kertoa kaikista pihan väreistä.

Keijunmekko kasvaa ja kasvaa. Ei oikein voi mattoja laittaa telineelle tuulettumaan, kun kasvi valtaa koko tangon. Mutta ei haittaa.

Terassilla on muutakin värikästä:

Villiviini. Apua! Sehän rikkoo seinät! Tukkii viemärit! Peittää ikkunat! Tässä asiassa en kuuntele suomalaisia asiantuntijoita vaan englantilaisia (koska tykkään villiviinistä): Villiviini talon seinällä on hyvä lämmöneriste. Linnut pitävät sen marjoista. Ei se riko seiniä ennenkuin joku repii sen irti seinästä. Mutta aika hankalaa on saada se kasvamaan oikeaan suuntaan neljän metrin korkeudessa.

Seuraava väriläikkä löytyy sireenin alta kivikosta:

Tänä vuonna kylläkin unohdin kylvää krassin siemeniä, mutta onneksi viimevuotiset itivät ihan itsekseen. Toinen on vielä nupussa, jännä vaaleankeltainen:

Niityn olen leikannut matalaksi talven ajaksi ja se on kuivettunut. Keltainen kylläkin, mutta muuten ei ollenkaan niin kiva kuin kesällä kun miljoona ötökkää asusti siellä Ja sata sammakkoa! Ainakin. Tai ehkä. En laskenut, mutta aina siellä joku pomppi. Ehkä niitä olikin vain yksi.

Hajuherneet, tai siis tuoksuherneethän ne nykyään ovat, kukkivat ja kasvavat ihan valtoimenaan. Ja tuoksuvat! (siis eivät haise!) Kylvin ne hernepenkin viereen, ja ne valtasivat kaiken tilan. Mutta ei haittaa. Herneitäkin tuli ihan reilusti kesämaistiaisiksi.

"Oikeaa" syksyn väriä on vielä vähän aroniapensaassa. Punaista keltaista oranssia. Marjojakin muutama: rastaat kävivät napsimassa kaikki, jotka olivat cd-levypelättimien yläpuolella. Onneksi olivat kilttejä ja jättivät alaoksat minun tyhjennettävikseni. Poimin ne kuitenkin varmuuden vuoksi vähän liian aikaisin, happamina. Että edes vähän saisin talven varalle, Kyllähän ne pakkasessa vähän makeutuvat.

Ihan nätti väri on vadelmissakin:

Tai oikeastaanhan niissä on vaikka kuinka monta väriä, kun vain tarkasti katsoo.

Katsurapensaan lehdet ovat herttaisen vaaleanpunaisia. Se raukka on saanut muuttaa piharemonttien alta pakoon kaksi kertaa, mutta aina se vaan on yhtä onnellinen.

Auringonkukka on innostunut kasvamaan oikein kunnolla! Sen ympärillä kasvoi muita tosipitkiä kesäkukkia ja sen piti varmaankin välttämättä voittaa pituuskasvukilpailu:

Olisi saanut tyytyä vähän vähempään, tuotahan ei voi ihailla muuten kuin kiikarin avulla.

Huh! Laskeudutaanpas vähän alemmas:

Hirveän paljon erilaisia sieniä kasvaa meidän plantaasillamme! Kyllä erilaiset ruskeatkin ovat syksyn värejä.

Ja eikös vain olekin ihana tämä koiranputken syysväri? Onko punainen? purppura? violetti?

Sama sävy on viereisen angervonkin kiiltävänkosteissa lehdissä.

Vaan eikös olekin tosi ihana tämä kellokukkainen clematis...-siis kärhö? Se on oikea syksyn piristys, vaikkei kirkkaan värinen olekaan.

Horsma on niin vaatimattoman värinen, että melkein kävelin sen ohi. Vaan on sillä ihana keltainen karoteenipilkkukuume! Horsma on muutenkin kaunis kasvi. Toivottavasi se kasvaa tontilla kauan. Olen rauhoittanut sille pari pientä aluetta, toivottavasti se ei tunne oloaan ahdistuneeksi...

Koivut eivät ole tänä vuonna olleet oikein parhaimmillaan, syysväriä ajatellen. Ovathan ne keltaisia, mutta auringonkulta puuttuu. Ehkä päivät ovat liian harmaita. Kunhan aurinko paistaa, niin ehkä sitten nekin näyttävät syksymmältä.

Kanukkapensaskaan ei vielä ole kunnolla punastunut. Kesällä se on pikkulintujen paratiisiravintola, sillä siinä asustelee miljoona pikkuotusta. Nyt pikkulinnut ovat muuttaneet pois, jäävätköhän marjat kokonaan syömättä?

Niittykukkasiemensekoituspussi. Siinäpä vasta yhdyssana! No, sellaisesta kasvoi niitylle tällainen kukka, en ole tutkinut mikä se on. Se on ollut samannäköinen ainakin kuukauden. Ehkä se kärsivällisesti odottaa pölyttäjää. Vaikka kaikki ötökät ovat varmaankin talveksi kadonneet..

Ja toinen melkein samanmoinen...-mutta siellähän on ötökkä! Nämä ulkomaan kukkaset tarvitsisivat varmaankin pidemmän kesän  siementen tuottamiseen. Ensi kesänä nähdään, miten niiden käy.

Tunnistatteko nämä kaunottaret? No tomaattihan se siinä!

Mutta missä on syksyn sininen? Onko syksyllä mitään sinistä? Kuljen sitä etsimässä ympäriinsä etupihalla, ja saunapihalla, jossa vaahteranlehtien keskellä kasvaa upeita suuria sieniä

 

ja syksyn lehdet täplittävät laattapolun

ja siinähän se on ihan vieressä, pientäkin pienempänä: tuulessa värisevä orvokki.

 "orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni..."

Niin. Kyllä niitä värejä  vielä löytyy. Kunnes pakkaspoika puhaltelee, kaikki talviunille...-ja jäljelle jää vain kajakki...

PUU

 Maisemassa kasvoi koivu. Ei se ollut ensimmäinen jonka huomasin, koska muissa koivuissa oli vielä syksyn huomiovärejä tallella. Tämä oli paljas, käppyräisyydessään ihmeellinen. Huoneessa ei ollut paikkaa, jossa istua, muuten olisin varmaan istunut tuntikausia ihailemassa vanhusta.

Puu ei näyttänyt kuolleelta: se oli ympäriinsä kauniin mustavalkoisen tuohen peittämä. Joskus lapsuudessaan se oli ollut kaksihaarainen, mutta toinen runko oli sahattu pois ja kanto lahonnut, ei ihan kokonaan, koska se kesti vielä kun kiipesin sen päälle.

Koivu kasvoi rantatöyräällä, polun varrella, ja varmaankin sen juuret olivat niin pitkät, että ulottuivat järven veden pinnan alapuolelle.

Syysmyrskyt riepottelivat puuta, ja tuuli pudotteli heikoimpia oksia maahan. Puu harveni, mutta näytti silti elinvoimaiselta. Katselin, kuinka käpytikka tarkasteli sen runkoa, nakutteli sieltä täältä, taisipa löytää muutaman kirjanpainajamakupalankin puun kolosista.

Mutta välillä maistui helpommin saalistettava ruoka!

Tuli talvi. 

Joinakin aamuina huurre kimalteli koivun paljailla oksilla, ja sitten satoi lunta, jonka aurinko taas sulatti.

Joulukuusen valot heijastuivat ikkunaan koristamaan vanhusta.

Sitten eräänä päivänä kuulin puusta kovaa nakutusta. "Tuo ei ole käpytikka", ihmettelin, ja hain kiikarin, koska paljain silmin en huomannut nakuttajaa. Ja sielläpä olikin palokärki!

Ahkerasti se kierteli runkoa nakutellen nokallaan, kallistellen päätään, tutkien ja kuunnellen mönkiikö joku tuohen alla. Ja ilmeisesti mönki, koska Palokärki vietti ainakin puoli tuntia kierrellen puuta alhaalta ylös, ylhäältä alas, pitkää kieltään silloin tällöin lipsauttaen. Avasin varovasti oven, jotta kuulisin naputuksen paremmin. Palokärki katsoi kohti, mutta jatkoi sitten ateriointiaan.

Muutaman päivän päästä palokärki oli taas nakuttelemassa, ja iltasella huomasin, että koivun koko järvenpuoleinen sivu oli kaavittu puhtaaksi, ei tuohen tuohta kirjanpainajien suojana. Ja tuskin yhtään kirjanpainajaakaan.

No tässä kuvassa kuorintaoperaatio on vasta aluillaan!
"Eipä taida koivuvanhus enää ensi kesänä lehtiä", ajattelin, ja olin melkein oikeassa. Vain yhteen oksaan ilmestyi pieniä lehtiä. Mutta jotain ötököitä siellä vielä asui, koska useampikin pikkulintu kävi Koivuravintolassa lounaalla.

Tuli totuuden hetki.

Vanha laituri huojui aikamoisesti, ja ajattelimme uusia sen. Mutta ennen sitä täytyisi varmaan kaataa koivu, koska se taitaa olla aika laho, ja on ikävää, jos se rojahtaa uuden laiturin päälle, kun on sinne päin kallellaan. Niinpä kutsuttiin Kaataja.

 

Maisema muuttui.

Vei aikansa tottua uuteen näkymään.

Ja vielä kauemmin kestää kunnes tämä pikkuinen muuttaa maiseman uudelleen.

Mutta jäihän meille kanto! Siitä voi muotoilla kukkaruukkuja!

Kaksi pölkkyä aseteltiin istumapaikaksi kannon viereen. Jos tarkasti katsotte, näette koivun kaverina kasvaneen pihlajan; ehkä siitä kasvaa uusi katseenvangitsija!

Kolmannelle pölkylle löytyi paikka vähän korkeammalta.

Kolme suurinta odottelee asettelua saunapihan istuimiksi.

 Paksuimmat oksat kuivuvat halkopinossa,

 pikkuoksista tuli polunpohjaa.

Käkkyräisimmät pääsevät juhannuskok...-eikun nuotioon -ehkä!

 Eräs suikale muuttui pörriäismajataloksi.

Ja vielä jäi hirmuinen määrä askartelumateriaalia ja polttopuuta. Täytynee hankkia saunaan puukiuas...