Joulukortteja

Kun aamulla kävin viemässä linnuille ruokaa, järvi ulvahti. "Oi, se alkaa laulaa!" ajattelin, ryntäsin sisälle pukemaan lisää vaatetta päälleni ja kipaisin laiturille.

"Uuuuiiii!" sanoi järvi.

"Enpä taida", vastasin ja pyysin anteeksi, että edellisenä päivänä olin rikkonut uuden kauniin jään pitkille halkeamille avantoa hakatessani.

Varmaan järvi antoi anteeksi, sillä se aloitti upean konsertin yksin minulle. Tai no, tuolla kauempana on toinen yksinäinen, pilkkijä. Kuinka hän on jo uskaltanut tuonne jäälle? 

Vastarannan jää piti hiljaista hyminää koko pituudeltaan. Lyhyitä sooloulvahduksia, hiukan kovemmalla äänellä, kuului sieltä ja täältä. Ja yhtäkkiä suoraan jalkojeni alta kuului riehakasta ritinää ja rätinää ja heti perään mahtava sudenulvahdus. Huiii! Seisoin pitkään ihan hiljaa paikoillani ja kuuntelin hienoa konserttia.

"Tähän kohtaan tarvitaan taas sellainen sydämenhypähdysulvahdus", ajattelin. Siirryin aivan laiturin reunaan ja yritin keikuttaa sitä. Se oli kyllä tiukasti kiinni jäässä, mutta ehkä se hiukan kallistui.

UUUUUUIIIIIII! sanoi jää laiturin alta ihan pelästyttävän karmealla äänellä. Asuukohan järven haltia laiturin alla? Herätinkö sen? Suuttuiko se?

Ei se suuttunut, sillä konsertti jatkui yhtä kauniina ja yllättävänä kauemmin kuin jaksoin, tarkenin kuunnella.

Kuusen vieressä seisoo kauris. Sen pilkut eivät näin kirkkaana päivänä näy kovin hyvin, mutta kun alkaa hämärtää, ne näkyvät. Ja sitten myös huomaa, että eihän se ihan oikea kauris olekaan!

Eräänä päivänä, aamuhämärissä kylälle kävellessäni näin kolme pientä kaurista. Voi miten pieniä ne olivat, varmaan pienempiä kuin tämä kuvan valokauris. Ne kiiruhtivat tien yli, yksi hyppäsi metalliaidan yli, mutta toinenpa pujahtikin aidan ali! Niin pieniä ne olivat. Siihen ne jäivät seisomaan, lähtivät metsään vasta kun kolmaskin pikkuinen oli rauhallisesti kävellyt tien yli.

Puiden takaa ilmestyvä aurinko maalasi vitivalkeaan, kylmään maisemaan tulenpunaisen lämpimän männikön! Oi, mikä kontrasti! Tämä kuva on vain minun aivoarkistossani, mutta en malttanut olla kuvailematta sitä teille. Mutta sanat eivät riitä kertomaan. Ehkä aurinko jonakin päivänä yllättää teidätkin maalailullaan.

Kylällä oli Jouluremmakka, kaikenlaista jouluohjelmaa, torilla myytiin, soitettiin ja laulettiin, tarhalaiset opettivat viittomaan "joulupuu on rakennettu". Oli myös joulukuusenkoristelukilpailu. Kyllä nämä mielikuvitukselliset villasukat hyvin käyvät kuusen koristeeksi, samoin kuin karkkipaperit.

Omin käsin askarrelluista koristeista, niiden tekemisestäkin, jää pysyvimmät muistot.

 Vaikka piirakoita leivotaan ja syödään ja ostetaan torilta jokaisena vuodenaikana, kyllä ne kuitenkin jouluna maistuvat parhailta. Koska nehän on leivottu joukolla, ehkä joululauluja laulellen ja aikaisempia jouluja muistellen. Jouluremmakan piirakat olivat käsin tehtyjä jyvistä alkaen. Ja namskis, hyviä! Vaikka syötiinkin ennen joulua.

"Koti tuolla jo vilkkuvi kultainen..."

Kun puissa ei ole lehtiä koti näkyy hyvin lahden toisella puolella. Kotimatkalla alkoi jo hämärtää. Päivä on lyhimmillään eikä kylällä ehdi pitkään olla, jos aikoo valoisaan aikaan takaisin. Mutta viikon päästä alkavat päivät jo pidentyä, eikä aikaakaan, kun viimevuotisen polttamatta jääneen kokon sytyttämistä voi yrittää. Niin se aika vierii.

Käännähdän. Laskeva aurinko maalaa minulle viimeisillä säteillään kultaisen joen järven rantaan. En ollenkaan tiedä, kumpi on kauniimpi, kesä vai talvi. Onneksi on molemmat.

Rauhallista joulua kaikille ystävilleni!

(Teillekin, jotka ette höpinöistäni 👍 tykkää.😉)