Vanuvuorella

 Kaiken nimppari-synttäri-isänpäiväherkuttelun jälkeen teki kovasti mieli ulkoilemaan, jonnekin pitemmälle, uusiin maisemiin. Esikoinen olikin löytänyt juuri oikean polun: Vanuvuori! Olin minäkin tiennyt siitä jonkun aikaa ja odotellut sopivaa hetkeä sinne kiipeämiselle. Mutta kaksi kesää sitten, kun sinne rakennettiin näkötorni ja lehdessä kerrottiin että kaikki autot eivät mahdu uudelle suurelle parkkipaikalle, niin paljon siellä on kävijöitä, jotenkin en enää niin kovasti halunnutkaan sinne.

Mutta nyt siellä tuskin enää on sellaista ruuhkaa, mietin, arkimaanantaina, syksyllä marraskuussa. Vaikka ilma olikin upea, kuulas, ei liian aurinkoinen, kuuraiset maisemat. Täydellinen patikointipäivä.

Siis matkaan, esikoisen autolla Puutossalmen yli lossilla ja pikkutietä Hiltulanlahdelle parkkipaikalle. Joka oli iso.

"Polku" oli enemmänkin valtatie, ainakin näin alkumatkalla. No, tietenkään näkötornin rakennustarpeita ei ihan kivutta olisi pystynyt kantamaan Ukko-Vanun huipulle, joka on yli 200m merenpinnan yläpuolella. Kahdessa vuodessa ei runneltu polku ole vielä maisemoitunut luonnolliseksi.

Päätimme kiertää luontopolun myötäpäivään, niin että voimme laskeutua pitkiä portaita alas paluumatkalla. Kun portaiden nouseminen ei ole niin mukavaa kuin polkua pitkin kiipeäminen. Vähän matkan päässä parkkipaikalta oli rakenteilla uusi tulipaikka, kota ja huussi. Sen jälkeen polkukin oli hiukan paremmassa kunnossa. Ja pian alkoi luonnonsuojelualue.

Männyt olivat korkeita, kasvit kauniin kuuraisia, polku mukavan kivinen ja juurinen. Äänimaisema oli moottoritiemäinen, tällä vuoren läntisellä sivustalla. Linnut eivät laulelleet, eikä niitä näkynytkään juuri ollenkaan.

Mutta metsä oli kaunis naavakuusineen, sienineen, sammaleisine maapuineen,

pahkoineen, geokätköineen

Polku nousi mukavan loivasti, hiljalleen ylöspäin, melkein huomaamatta. Tai no, paikoitellen oli polulle kaatunut puita, joita sai kiertää ja ylittää. Vaan sehän kuuluu luontoon, siis myös luontopolkuun. Emme pitäneet kiirettä. Annoimme luonnon puhdistaa sielumme, aivomme. Luutia ikävät ajatukset maailman tuuliin puhdistumaan.

Mutta kovin nopeasti se näkötorni alkoi häämöttää puiden välistä. Tässä se on melkein koko komeudessaan, 20m korkeana. Minä huipulla "mittakaavana".

Olipa tukeva torni, helposti kiivettävät portaat, ja tosi hienot maisemat!

Mäellä Puijon torni

Kallavettä Puutossalmea kohti

Auringonvaloa pilvien raosta

Torni oli huurteessa, samoin puiden latvat joka suunnassa. Talven ihmemaa. Tai syksyn. Joskus marraskuukin osaa olla ihanan kaunis.

Kas, tuolla on Matkus, noin lähellä!

Oltiin puiden latvojen yläpuolella ja ajatukset, sielu, sydän,  lähtivät lentoon.

Ja sitten taas alhaalla vielä vihreänä kukoistavan maan pinnalla. Portaat jäivät ikuistamatta. Hyvä niitä oli laskeutua jyrkällä rinteellä. Tällä puolella m Ukko-Vanua olikin hiljaista. Ja sitten yhtäkkiä hömötiaisen piipahdukset!

 Kaikenlaisia luonnonmetsäihmeitä löytyi.

sieniparvekkeita

sammalpuutarha raidanhaaressa

miljoonaoksainen kuusivanhus

oranssi väripoikkeama harmaassa

Ylempänä rinteessä oli pieni luolantapainen, joka piti käydä tutkimassa. No, ei se luola ollutkaan, vain kolo kalliossa. Mutta geokätkö siellä oli, varmaankin aika vaikea, koska jälkiä oli joka suunnassa. En jäänyt etsimään, ettei odottajille olisi tullut kylmä.

katkaistu puu: kuin kuurankukkakimppu

Viimeinen kuvaennen akun loppumista: jäähiukset pursuavat lahopuun sisältä. Kas kun en muista tämän ilmiön nimeä...

Ja sitten, luonnon elvyttäminä lähdimme kotiin, syömään herkkukarjalanpiirakoita. Sitten kun ensin olimme saaneet ne leivotuiksi, paistetuiksi. Nam!