Isänpäiviä

 Juuri puoli tuntia sitten mietiskelin, että jos kirjoittaisin jutun isänpäivästä, mitähän siihen oikein voisi  laittaa? En oikein ollut tahtonut keksiä, ja aloinkin lukea, kirjaa nimeltä Tasmania, joka ei ole matkaopas. En ole oikein saanut siitä otetta, mutta kun sitä on enää vähän jäljellä ajattelin lukea sen loppuun. Ja kas, mitä siitä osui silmiini melkein heti:

"...muistelin niitä lukuisia eleitä ja tekoja, joista isyys on mahdollisesti rakentunut..."

Ajattelin, että se on MERKKI.

Ja tässä sitä ollaan, tietokoneen näppylöitä näppäilemässä. Miettimässä, mitä eleitä ja tekoja muistan omasta isästäni.

Tässä olen minä, varmaan kolme- tai nelivuotiaana, meidän rakenteilla olevan talomme portailla. Olin päässyt työmaalle mukaan, ja isä sanoi, otetaanpas kuva ahkerasta työntekijästä, tai jotain sellaista. Antoi metrisen koivuhalon ja käski poseerata. Tunsin itseni tärkeäksi. Tai ehkä tätä kuvaa on katseltu ja siitä puhuttu niin usein, että luulen niin tapahtuneen. Kovinkaan monta muistoa minulla ei ole niin kaukaiselta ajalta.

 Toinen samanlainen, "otetaan tästä kuva muistoksi" -tapahtuma on minusta vähän vanhempana. Kuvaa en löytänyt, vaikka kyllä se jossain on. Siinä minä poseeraan puussa, ylläni punaraidallinen "kotitakki", mekko, jossa on nappeja edessä. Väriä ei kuitenkaan mustavalkokuvassa näy.

Olimme ajelleet pyörällä, minä tarakalla kyydissä, metsään keräämään koivunoksia vastoja varten. Siskokin oli mukana, ja varmaan vielä äitikin, koska meillä lapsilla ei vielä silloin ollut omia polkupyöriä. Isä usutti meitä kiipeämään puuhun, jotta saataisiin hienot kuvat. Minä en niin kamalasti tykännyt puihin kiipeämisestä, mutta voihan sitä kameraa kallistaa niin että näyttää siltä kuin olisin korkealla... Kuvaa en löytänyt, mutta kyllä se on "Tallessa"

Tosi vahva muistijälki jäi siitä, kun sain isän kanssa touhuta askarteluhuoneessa. Isä oli taitava rakentelemaan kaikenlaista, jakkaroita ja kaiuttaimia yms. Sitä oli mukava katsella. Kerran sitten isä kysyi, haluaisinko minä rakentaa jotain. Vai kysyinköhän minä, että voisinko rakentaa nallelle sängyn? En muista, mutta sain sitten sahata ja naulata ja liimata ihan itse isän neuvojen mukaan. Oi, siitä tuli hieno sänky! Ja sitten! Isä sanoi, että voisin vielä päällystää sängyn päädyt viilulla! Sepä olikin tarkkaa hommaa, ja paljon oli tehtävää: leikata, liimata hioa, lakata. Siinä vierähti kyllä useampikin iltapuhde. Nalle on vielä tallessa (se toimi myöhemmin meidän lasten "muskarinallena"), mutta sänky muutti naapuriin silloin kun meidän leikkimökki siirrettiin heidän pihalleen heidän lastenlastensa iloksi.

Isä lauloi rautateiden mieskuorossa, ja joskus muutenkin lauleskeli kotosalla. Usein, kun olimme menneet nukkumaan, hän alkoi laulaa: "Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö..." Siihen lauluun oli ihana nukahtaa, siniselle uniselle tielle nukkumatin autossa.

Kansakoulussa ollessani sairastuin kerran kuumeeseen, ja koska mitään vanhempainvapaita ei silloin ollut, jouduin minä, iso tyttö, varmaankin 8-9-vuotias sairastamaan päivät yksin kotona, sen aikaa kun muut olivat töissä ja koulussa. Mutta ihana isäni ajeli ruokatunnilla pyörällään 4 tai 5 km "tuulessa ja tuiskussa" katsomaan kuinka voin ja ajatelkaas! Hän toi minulle appelsiinin! Mikä herkku! Olinkohan koskaan ennen edes maistanut sellaista? Sittenpä olikin aika mukavaa sairastaa mehukasta appelsiinia syöden ja Anni Swanin satuja lueskellen.

Isä myös opetti meille lapsille merkkivihellyksen, jota voi käyttää merkkinä, jos marjametsässä joutuu harhaan, niin ettei näe muita. Kyllä, osaan sen vieläkin, kokeilin juuri. Vaikka viheltely ei ihan taidokasta nykyään olekaan.

Isä nuorena miehenä

Myöhemmin. Isä oli sairaalassa, minä olin yötä lapsuudenkodissani. Aamulla kello kahdeksan tuli sairaalasta surullinen ilmoitus: isä on kuollut.

Järkyttyneenä putosin pianotuolille. Käännyin kohti pianoa, ajattelin että soitan jotain rauhoittuakseni, avasin laulukirjan, ja sillä sivulla oli "Joka ilta kun lamppu sammuu..."

Ajattelin, että isä haluaa laulaa kanssani viimeisen kerran.