Lupiinisilmä, itikkakorva, sireeninenä

Yöllä kaikki pilvet ovat vaaleanpunaisia niinkuin hattarat.

 

Istun punakoivukujalla kaivamassa lupiininjuuria ylös maasta, sellaisia ihan pieniä joissa on vielä sirkkalehdet mukana.

Sitä on mukava tehdä ensimmäiseksi aamulla, kun on vielä viileää, on hiljaista, vain muutamat linnut juttelevat. Viserrän punavarpuselle samoin kuin se vaikken tiedä mitä laulu merkitsee. Lintu vastaa heti, ja siitä syntyy vuoropuhelu kunnes minua alkaa se juttu hirveästi naurattamaan. Eikä varpunen sitten enää jatka juttua. Minun ajatukseni hyppelehtivät sinne tänne, tänä aamuna enimmäkseen melontaretkillä kokemiini asioihin.

 Vaikka lintujen pesintäaikaan yrittää olla melomatta lähellä rantaa joskus haluaa mennä niin kapeaan paikkaan, että joutuu vesikasvitiheikköön. Silloin on paras nostaa peräsin ylös ja lipua niin hiljaa ettei karahda kivelle. Näin alkukesästä ei voi tietää, onko vesi tässä salmessa yhtä korkealla kuin toissapäivänä.

 Lupiininperkausaamuina kuuluu muutakin kuin linnunlaulua: itikoiden ilkeää ininää. Siispä minua ei vaatteiden ja hyttyspäähineen alta ollenkaan näy. Eivätkä itikat pistele, paitsi mitä nyt ohuiksi kuluneiden työhousujen polvista.

Kun on pitkään kitkenyt lupiinivauvoja ja sen jälkeen sulkee silmänsä, näkee silmäluomien takana kauhean määrän lupiineja, niinkuin jälkikuvia mutta oikean värisiä. Kun kävelen puutarhassani kaikkialla silmään pistävät ensimmäisinä lupiinit.

kauniit kastepisarat

Ja sitten, silmänräpäyksen jälkeen näen lumoavan  keväisen kauneuden.

Vesikasvien sekaan on hauska mennä kun siellä on paljon elämää. Täällä ulpukanlehtien keskellä kirmailee kymmenittäin sinisiä neidonkorentoja.

onpas aurinko kirkas!

outo väriyhdistelmä

 Ja kas! Uusi sudenkorento on ryöminyt ulos kotelostaan!

siipien oikominen!

 Kun aurinko aamulla kurkistaa puiden takaa piha herää eloon.

Kastepisarat kimmeltävät.

Valo muuttaa kasvien terälehdet ohuiksi, lähes läpinäkyviksi. Värit kirkastuvat, kukat aukeavat, varret oikenevat.

Aivan tyyni järven pinta heijastaa koko maailman, oudosti väärinpäin. Ihmettelen, otan kuvan, käännän sen ja tapahtuu ihme: kivikko muuttuu enkeliksi.

Tuuli herää. Puiden lehdet värisevät,

 

kaislikossa suhisee, heinikossa kahisee. Joku herää aamupalalle.

Vai onko tänään apilanleikkuu vuorossa?

Lähden ulos lahdelta suuremmille selille. 

Haluan meloa isommissa aalloissa jotta oppisin, uskaltaisin paremmin meloa kauemmas, pitempään, suuremmilla aavoilla, uusissa maisemissa. Tänään aallot ovat kuin pehmeää samettia, eivät ollenkaan vettä. Harmaita, tummanvihreälaikkuisia. Tuntuu kuin kajakki ei ollenkaan liukuisi vedessä vaan ehkä suolla, sammaleessa, pehmeästi, raskaasti.

Pian aurinko paistaa jo lämpimästi, kohta kuumasti, ja koko puutarha herää, pienimmätkin ötökät kiiruhtavat kesätöihin.

Mutta tänäänkään aallot eivät ole suuria.

Keinahtelen siis hiljalleen poikkiaalloissa paremman puutteessa. Kajakki on tukeva, heijaa kuin kehto. Lintu lentää järven yli, onkohan se haukka? "Kukkuu!" se vastaa, ja huomaan, että vielä käki ei ole saanut ohranvihnettä kurkkuunsa ja muuttunut haukaksi, niinkuin ennenmuinoin uskottiin.

Kotimatkalla kuulen kaikki naapurit: teeren,  rantasipin, sepelkyyhkyn, tiltaltin, peipon...-ja laiturilla istuu lokki. Ennenkuin olen kotona se nousee siivilleen, korkealle sineen.

Laiturilla leyhähtää nenääni ihana tuoksu: sireeni. Se sama tuoksu, joka lapsuudenkodissakin ilmoitti kesän alkaneeksi.