Huomenna hän tulee!

 Usein kun odottelen jotain, vaikkapa vieraita tulevaksi, tai synttäreitä, tai joulua, jotain oikein hauskaa, tulee mieleeni tämä lause: "Huomenna hän tulee!" Se on Beckettin näytelmästä, jossa odotellaan Godota tulevaksi, kaksi päivää, mutta ei häntä kuitenkaan kuulu, ei näy. Ja sepä siinä onkin omituista, että näytelmää katsellessa ihan alusta alkaen tietää, ettei mitään Godotia ole tulossa vaikka häntä niin kovasti odotellaan. Ja silti jännitys säilyy ihan loppuun asti. Ja sitten kaikki lätsähtää. Tai oikeastaan ihan vaan loppuu. Miten kiehtova näytelmä!

Ja nyt saatte jännittää, kuinka kävi tässä näytelmässä, jota olen elänyt keväästä asti. Tuleeko "Godot", jota niin kovasti odotan?

Esikoiseni teki minulle ehdotuksen:"Mentäiskö tänä kesänä yhdessä melontaretkelle?"

"Wautsi, heipparallaa, jippijaijee, jesjesjes!" kiljui sydämeni ja vastasin:"joo, mennään vaan." Ja niin se oli varmistettu.

Mutta jonakin päivänä tuli mieleeni, että minähän olen vanha, jaksanko reippaan Esikoiseni kanssa ollenkaan, vaikka menisimme hiljaa, jaksaisinko, väsyisinkö? Niinpä tartuin melanvarteen ja harjoittelin. Monena kauniina aamuna meloskelin Pannusalmelle ja takaisin, joskus hissukseen maailmaa ihastellen, joskus niin kovaa kuin jaksoin. Se oli sellainen aamulenkki. Hyväntuulenhankintaretki.

Sitten kyllästyin ja lähdin pidemmille lenkeille. Huttujoensuulle.

Pölläkänlahdelle.

Tai Hakosaarenkierrokselle. Ja lopulta päätin kokeilla, kuinka pitkästi oikeastaan jaksaisin.

Päätin kiertää Vuorisalon. Siitä tulisi ehkä 20 km tai jotain sellaista, onkohan se sopiva melontapäivämatka? Ehkä minunlaiselleni eikovinaktiivimelojamummelille? No kokeillaan! Yrittänyttä ei laiteta. Vaikka en kyllä ymmärrä mitä se tarkoittaa.

Pakkasin vähän evästä (keksiä) ja vesipullon (vaikka vettä oli koko ajan ympärillä) ja puhelimen (jossa oli kartta) ja paperikarttalehden,(jossa ei näkynyt koko reittiä) ja lippiksen (aurigon kuumuutta hillitsemään). Siis kaiken tärkeän.

Ja sitten lähdin.

Alkumatka oli tuttua, mutta sitten kun olin ohittanut Metsä-Ahosen saaren vanhat haavat, siis haapapuut, maisemat olivat uusia. Vuorisalon saareen tunkeutuu Repolahti, jonka sulkee Lempelänselän puolelta Palanut Reposaari. Sen palamishistoriaa en tunne, mutta lahti on kaunis, vähän kaislikkoinen, ja mietin, onko siellä lintuja pesimässä. En huomannut, mutta rannalla oli laavu ja mietin, kenen se mahtaa olla ja voisikohan sinne mennä yöpymään. No mutta enhän nyt ollut yöretkellä! Annoin sitten aamutuulen keikutella kajakkia ja kuuntelin hiljaisuutta. Olipa ihanaa.

Matkaa  jatkaessani lueskelin kartasta saarien nimiä: Tuoppiluoto. Ränninkorva. Pieni Einesalo. Rahasaari. Putrinlahti. Olisipa hauska tietää noiden nimien takana piilevä historia! Vuorisalon saaren rannalla oli isoja taloja ja pieniä taloja ja mökkejä kaikenkokoisia. Kaikkialla vielä nukuttiin. Luulisin. Ihmisiä ei näkynyt eivätkä koirat haukkuneet.

Sitten taloja ei enää ollut, ja ajattelin että kohta tässä pitäisi olla se Lapinsalmi jonka yli pääsee korkealla olevaa siltaa pitkin. Minusta matka tuntui liian pitkältä, mutta eihän sen ohi nyt ihan huomaamatta voi meloa, kun salmesta läpi menee laivaväyläkin. Ja siinähän se sitten äkkiä olikin, parkkeerasin kaislikkoon ja otin kuvan.

En ollut ollenkaan valokuvaustuulella ja ottamani kuva onkin ainoa, jonka tällä retkellä otin. Muut kuvat ovat aiemmilta retkiltä.

Ylhäältä tieltä olen nähnyt salmen ennenkin, mutta veden pinnalla kelluessa se tuli jotenkin enemmän tutuksi. Se ei enää ollut nähtävyys vaan kulkureitti. Kiva sellainen.

Siinä kohdassa näin ensimmäiset ihmiset. He olivat varmaan olleet viikonlopun mökillä ja kuljettivat tavaralastia venellä autolleen, kotiin lähdössä. Siltä se näytti. Moikkasin ja meloin ohi.

Lapinsalmen toisella puolella aukesi suurempi ulappa. No ei se suuri ollut mutta suurempi kuin se äskeinen. Siellä olikin isommat aallot, ja mietin, pitäisikö mennä rannemmaksi. Mutta olin sitten kamalan rohkea ja meloskelin merimerkiltä toiselle (vai ovatko ne järvimerkkejä?) niemen ympäri. (kotona karttaa tutkiessani huomasin, että se olikin saari, Keränsaari, ja siitä pääsi maasiltaa pitkin Keränkantaan ja Keränmäen jyrkille rinteille.)

Niemen, siis saaren, takana oli Ukkolanlahti ja siellä aallot olivat vielä suurempia, mutta uskoin selviäväni niistäkin. Ja tietysti selvisinkin koska olen tässä nyt. Hehehe!

Täällä Vuorisalon rannat olivat kaislikkoisia ja katselin tarkasti, etten törmäisi kiviin. Siellä Luokkiniemellä olikin sitten lokkiyhdyskunta ja kiersin sen kauempaa kun en halunnut häiritä lintuja. Enkä huitoa niitä melalla kauemmaksi. Ja siinä oli myös pikkuinen luoto nimeltä Huutopetäjä. Mistähän ihmeestä sekin on  nimensä saanut?

Sitten tuli näkyviin Vuorisalonhovin vanha rakennus. Ja nytpä löysinkin netistä jotain tietoja: Päärakennus on rakennettu 1700-luvun lopussa sotakomissaari Johan Malmin virka-asunnoksi.  Mutta ei siinä jutussa sen hauskempia tietoja ollut.

Meloin siitä raihnaisen laivalaiturin ohi kaislikkoon kun uskoin, että sieltä  pääsisi oikaisemaan sen verran ettei tarvitse kiertää Kotisaarta. Siinä salmessa oli Siikakivi, mutta en nähnyt siikoja vaikka kurkistelin veteen. Kiven jälkeen alkoikin sitten Roikanselkä, ja siellä aallot olivat vieläkin korkeammat, ja olin iloinen, että reittini ei kulkenut selän yli vaan rantoja pitkin Mansikkasaaren ja Kuvonsaaren ohi Virtalansalmeen ja sillan ali tutuille vesille. Tyynemmille. Sen vesialueen nimi on Myhninvesi, ja se on villin näköinen paikka Vuorisalon jyrkkien rinteiden keskellä. Hiihdin siellä talvella ja rämmin sitten saaren yli Hiisilahdesta Hietalahteen ryteikössä umpihangessa. Kaikkea sitä ihmisen pitääkin tehdä! Mutta se tuntui kyllä vähän kivalta seikkailulta.

Nyt kesällä meloin ihan siististi Hakosalmen läpi... -ei tässä kartassa olekaan tuolle vesialueelle mitään nimeä! No, sitä pitkin kuitenkin osasin mennä Pannusalmelle ja Hormalahdelle. Siis kotiin.

Olin minä vähän väsynyt. Ehkä olisin jaksanut paremmin, jos olisin muistanut syödä keksini ja juoda veden... Mutta nytpä tiedän suunnillen, minkä pituisen matkan jaksan meloa kerralla ja vähän siitäkin, minkälaisia aaltoja uskallan uhmata.

Mutta tietenkään "Godot" ei tullut, vielä emme lähde melontaretkelle.

Sillä huomenna tulee jotain vielä parempaa kuin Godot ja melontaretki: Kaksi tytärtä ja vävy! Pitkästä aikaa!

Jippijaijee!