Juttu nro 101

 Pumppasin pyörän kumin täyteen ilmaa, tungin pumpun reppuun (jossa oli purkkeja mahdollisia mustikoita varten, vesipullon ja piirakanpalan lisäksi), repun pyörän tarakalle koriin ja...-ai mutta jospa vielä siirrän puhelimen repun etutaskuun, siitä sen saa helpommin esiin, jos satun sitä tarvitsemaan. Ja sitten matkaan!

Sinä kauniina, sopivan viileänä aamuna lähdin etsimään Susiluolaa. Olin suunnitellut retkeä jo kauan, ja nyt oli Se Päivä. Ajelin rauhallisesti, raitista aamuilmaa hengitellen pikitietä kohti Kuopiota. Ne isot hauskat mäet, sähkön avulla niitä oli nautinto lasketella ja helppoa myös ylös nousta.

Käännyin oikealle, Saitanjärventielle. Se oli soratie, ja tunsin sen kyllä takapuolessani, niin vähän oli renkaassa ilmaa. Mutta ei se vielä ihan tyhjä ole, ehkä pääsen perille pumppaamatta.

Kartan mukaan tie kulki kahden järven välissä, mutta ei niistä kummastakaan näkynyt juuri mitään. Ihan kiva tie se oli, monta pientä risteystä, varmaan mökeille useimmat. Mäkiäkin oli muutamia. Mietiskelin, että vaikka tämä armas Suomenmaa jostain ylhäältä, vaikka Puijon tornista tai Kolilta näyttää aika lattean litteältä, on täällä pienessä mittakaavassa, puiden alla piilossa, vähän mäkiäkin poljettaviksi ja lasketeltaviksi. Teki mieli verrata Skotlannin maisemiin, mutta en verrannut. Ihan väärät maisemat verrattaviksi.

Haukijoentie olikin hiukan leveämpi tie, metsätien pitäisi olla ihan kohta oikealla. Mutta mäen päällä lastattiin tukkeja rekan kyytiin, ja vähän pelotti ajaa siitä ohi, ja niinpä sitten ajoin huomaamatta risteyksen ohi. Vaan eipä se haitannut! Parinsadan metrin päässä oli lyhyt tienpätkä. Siitä oli kartan mukaan helppo matka sille Oikealle Tielle, ja niinpä parkkeerasin pyöräni siihen.

Ryyppäsin vettä. Katselin ympärilleni.

Jaahas, että hakkuualue. No, sitähän se metsäautotie yleensä tarkoittaa. Eipä se kovin pahalta näyttänyt, ja lähdin rynnimään risukon läpi kohti metsää.

Unohdin kypärän päähän ja pää oli paistua. Otin sen pois, siis kypärän, ja kannoin kädessä, kun en voinut sitä siihenkään jättää koska luultavasti tulisin takaisin eri tietä. Yksikätisenä, ilman machetea risukkorynniminen oli hankalaa, eikä maisemien katselukaan helpottanut matkantekoa.

Kävelin niin suoraan kuin pääsin ja tulihan se Oikea Tie vastaan kohta metsään päästyäni.

Kaunis metsä se oli, ja helppokulkuinen senkin jälkeen kun polku loppui. Ihanaa pehmoista sammalta. Mutta sitten tuli toinen hakkuualue, siinä kasvoi isompia puuntaimia, tiheän vatukon keskellä, suurien kivenjärkäleiden välissä, lahoavia puunrunkoja sikin sokin seassa.

Ajattelin kukea pitkin korkeuskäyrää niin pääsisin suoraan luolalle, mutta se oli ihan mahdotonta ja nousin siis ylemmäs Susimäelle. Siellä oli hiukan helpompaa. Tai ehkä ei sittenkään.

Ajattelin, ei tästä nyt enää ole pitkä matka, olkoon mitä viidakkoa tahansa, hörppäsin vettä ja jatkoin taistelua.

Suuntavaistoni sanoi:

Tässä se on! Ja niin sanoi karttaselaimen merkkikin.

Jahas! sanoin minä, mutta kun katselin vähän tarkemmin ympärilleni, suuren kiven nurkan taakse, niin siinä se varmaankin oli. Eikös näytäkin -hmm? -upealta?

No ei! Kolo oli niin pikkuinen etten olisi mahtunut siitä sisälle vaikka miten olisin hengittänyt ulos. Mutta varmaan kiven päältä näkee tuonne kivien väliin, ehkä luolaan pääsee sieltä? Niinpä kiipesin kivelle. Ei se ihan yhtä ketterästi käynyt kuin olympiakiipeilijöiltä mutta pääsin kuitenkin, toisenkin kerran, kun piti palata hakemaan kameraa, se kun unohtui alas reppuun.

Semmoisia koloja. Sinne olisi mahtunut sisällekin, mutta pudotus oli niin korkea, etten ollut varma pääsisinkö sieltä ylös.

Toiselta suurelta kiveltä sai kurkottamalla toisenlaisia kuvia:

Istahdin siihen kivelle ihailemaan maisemaa.

Kuka tepsuttelee kämmenselälläni?

Autsch! Kääk! Hirvi(ö)kärpänen! Ja samantien niitä tuntui vilistävän kaikkialla: niskassa, hiuksissa, puseron alla! Pomppasin, ei vaan nousin varovasti ylös ja vielä varovammin laskeuduin alas kiveltä, valitsin metsän laidasta erikoisennäköisen puun ja lähdin koikkelehtimaan ryteikössä puuta kohti, kohti polkua, pyörää ja kotia. Mustikat saavat kyllä jäädä poimimatta näiden viholaisten hyökättyä! Äkkiä kotiin harjaamaan tukkaa!

Metsässä kaikki oli helpompaa. Nitistelin hirvikärpäsiä minkä kerkisin, mutta ehdin sentään katsella ympärillenikin: Ei tässä mustikoita olisi ollutkaan. Eikä sieniäkään. Ehkä joku on käynyt poimimassa ne? Vaikka eihän tämä kanttarellimetsältä näytäkään.

Lintuparvi pyrähti lentoon. Olivatkohan ne pyitä? Teereksi liian pieniä, luulisin.

Muurahaispesää katsellessani muistan aina Helsingin keskuspuiston suuuuuret muurahaispesät, niin suuret, että ne oli merkitty suunnistuskarttaankin.

Ja sittenpä olinkin jo tiellä. Rekkanosturi oli lähtenyt ja tukkipinosta vain vähän jäljellä.

Harvinaisen paksuja tukkeja! Vaikka eihän sitä kuvasta näe.

Pyörä oli kiltisti paikoillaan, takakumi litteänä. Pumppasin sen niin täyteen kuin jaksoin, ja pääsinkin sillä helposti melkein pikitien alkuun. Siinä pumppasin lisää. Onkohan sähköpyörän kumin vaihtaminen vaikeampaa kuin tavallisen vaihdepyörän? Se selvinnee lähiaikoina.

Kohta ovat puolukat kypsiä!