Luin kirjan,

kahteen kertaan, ja ehdin vielä lukea kolmannenkin kerran ennenkuin on aika viedä se takaisin kirjastoon. Sillä jotenkin tuntuu siltä, että en ihan ymmärtänyt kaikkea mitä kirjassa sanottiin.

Mutta ensin näytän teille muutaman Arton ottaman kuvan lukuhetkestä, jolloin sekä lukija että kuuntelija ovat ymmärtäneet mitä kirjassa kerrottiin:

Ehkä maailman ihanin kirja. Tai ainakin yksi niistä. Lea Pennanen kirjoitti tämän 1968, tai silloin se painettiin ensi kerran. Kuulin sen nauhalta, isoveli oli jostain syystä nauhoittanut sen kun sitä luettiin radiossa. Ihastuin ikihyväksi! Se oli myös todella hyvin luettu, muistan, miten jännitin Muuli Mukkelista ja noita Kuvakuvaa vaikka olinkin jo kasvanut ohi satukirjaiän. (paitsi että kyllä minä vieläkin joskus luen satuja).

Luin sen tietysti omille lapsilleni, varmaan useammankin kerran, ja tässä sitten ensi kertaa lapsenlapselle. Siitä on kyllä varmaankin jo 22 vuotta! Kuten ilmeistä näkyy, se on välillä aika jännä!

Ja sitten taas välillä tosi hauska:

Luen kyllä jatkuvasti kirjoja, monenlaisia, mielenkiintoisia romaaneja, tietokirjoja, dekkareita nykyään harvemmin. Mieleenjääviä, jännittäviä, hauskojakin. Nykyään kyllä jätän joskus kirjan kesken. On niin paljon sellaisia kirjoja, joista pidän, että en viitsi tuhlata aikaa pakkolukemiseen.

Vaan nytpä kerron teille tästä kirjasta:

Jos fysiikassa ei olisi niin paljon matematiikkaa ja kummallisia yhtälöitä, se olisi tosi mielenkiintoista. Haluaisin oppia lisää myös avaruudesta, ja kun huomasin URSA:n kaupassa tämän kirjan, innostuin. Tämmöinen on sen esittelyteksti:

"Italialainen teoreettinen fyysikko Carlo Rovelli maalaa levein siveltimenvedoin modernin fysiikan maailmankuvan erityisesti niille, jotka "tietävät vähän tai eivät mitään modernista tieteestä". Seitsemän kaunista ja selkeää luentoa johdattaa fysiikan ratkaisemattomiin arvoituksiin ja yrityksiin selvittää niitä."

Eikö kuulostakin mielenkiintoiselta ja jännittävältä? Ja kirja on myös lyhyt, 90 sivua, joten kovin monimutkaisia luennot eivät voi olla.

Eivätkä todella olekaan. Joku Fyysikko ehkä sanoisi, että tässä nyt on oikaistu vähän liikaa. Mutta minusta oikaisu on tehty juuri oikeassa kohdassa (matematiikassa ja yhtälöissä!) niin että fysiikkaa ymmärtämätönkin saattaa tajuta jotakin avaruuden ihmeistä. 

Ensimmäinen luento alkaa sanoin: "Albert Einstein vietti vuoden nuoruudestaan vetelehtimällä päämäärättömästi". Eikös olekin rohkaiseva aloitus? Mielenkiinnon herättävä. Ensimmäisessä luvussa siis kerrotaan yleisestä suhteellisuusteoriasta. Seuraavissa luvuissa kerrotaan kvanttimekaniikasta. Ja silmukkakvanttigravitaatiosta, joka saattaa ehkä yhdistää nämä kaksi edellistä. Sitten seuraa maailmankaikkeuden arkkitehtuuri, fotonit ja kvarkit ja gluonit ja muut pikkiriikkiset arkkitehtooniset aiheet.

Tässä vaiheessa käsitykseni maailmankaikkeudesta oli seuraavanlainen:

Avaruus ei ole tyhjiö, vaan eräänlaista vanukasmaista näkymätöntä ainetta, joka taipuu tähtien ja planeettojen lähellä ja aaltoilee. Tähdet kutistuvat kuollessaan niin pieniksi, ettei niitä voi nähdä, ja vanukkaaseen tulee siihen kohtaa syvä kuoppa tai reikä, josta voi havaita tulevan lämpöä.

Tässä kohdassa mielikuvitukseni laukkasi sen verran, että kuvittelin tähden uponneen vanukkaaseen. Siitä syntyy musta aukko, joka sylkäisee sen takaisin avaruuden pinnalle, eikun mikä se onkaan? No kuitenkin pois mustasta aukosta ja tähti, joka on siis kamalan kuuma, höyrystyy tähtisumuksi, josta syntyy uusia tähtiä. Tämä siis kestää vain avaruudensekunteja, mutta maapallon mittakaavassa miljardimiljardia vuotta, niin että ihmiskunta ei sitä pääse näkemään.

Jätin tämän ajatuksen kehittymään aivoihini ja jatkoin lukemista:

 "Kvantit eivät ole avaruudessa, koska ne itse ovat avaruus".

"Mutta millainen on kuuma gravitaatiokenttä?"

"Menneen ja tulevan ero on havaittavissa vain kun lämpöä siirtyy"

"Onko tämä ymmärrettävää? Ei ole. Paljon on vielä selittämättä."

Ja paljon jäi vielä ymmärtämättä. Onkohan tämä uusinta tietoa, ajattelin, ja tarkistin: kirja on kirjoitettu jo 2014. Kymmenen vuotta sitten! URSA:ssa huomasin, että Carlo on kirjoittanut muitakin kirjoja: "Todellisuus ei ole sitä miltä se näyttää" ja "Valkoiset aukot". Lisää seikkailuja! Ihanaa! Rakastan mielipuolisia asioita!

Kirja loppuu sanoihin:"Täällä tietomme reunalla, tuntemattomien asioiden valtameren äärellä, hohtaa maailman mysteeri ja kauneus. Se on henkeäsalpaavaa."

Voisin suositella tätä kirjaa kaikille, joita vaivaa maailmanloppuahdistus. Minua se ainakin helpotti. Maailmankaikkeudessa on muutakin kuin tämä Tellus.