Joskus tuntuu, että eikö tuo jää ikinä voi sulaa, vaikka loppujen lopuksi, sehän sulaa ihan hirveätä vauhtia, 80 sentin paksuinen jää, vasta kolme viikkoa lämmintä ja senkin välissä pakkasta ja tuiskua eikä aurinkokaan ole monena päivänä paistanut, ja nyt jo jää on hötöä, kaunista helisevää jääpuikkoa.
Sellaisia ajatuksia, kun menin toissapäivänä laiturille ja se keikkui. Istahdin penkille ja odotin laiturin keinuntaa. Mutta ei se tietenkään itsestään keinunut, vesi on vielä jään alla eikä sitä tuuli pääse liikuttamaan, eivätkä aallot laituria. Oli noustava seisomaan haara-asentoon ja keinuttava puoleleta toiselle ja kuviteltava, että vesi se sitä laituria keinuttaa enkä minä.
Kohta jäätä ei ole. Kohta ei ole avantoa.
Kesti aika kauan, että pääsin avantoon sen jälkeen kun se pääsiäisenä tehtiin. Ensin portaat olivat jäässä niin että en voinut kiivetä niitä pitkin veteen. Sitten vesi jäätyi ja sain rikkoa sitä kaiken aikaa joka päivä. (siltä se tuntui!) Mutta sitten, eräänä saunapäivänä ajattelin että meni syteen tai saveen, tänään menen avantoon. Saunan lämmetessä hakkasin avannon auki, vaikka en jaksanut sitä kovin isoksi avata. Onneksi yksi aurikoinen päivä oli sulattanut portaiden jään pehmeäksi, niin että sain niihin jalan mentävät kolot.
Vaikka laituri kyllä oli vielä veden alla ja lujasti jäässä kiinni.
Pakkasta ei ollut ja se oli mukavaa. Olin puhdistanut saunapolun laatat lumesta ja kipaisin paljain jaloin laiturille. Itse asiassa tuntui vähän kesältä.
Sanovat, että avannossa pitäisi olla 20 sekuntia ennenkuin sillä olisi jotain terveydellisiä vaikutuksia. Pääsin laskuissa kymmeneen ja sitten sääret olivat jäätulessa, äkkiä ylös!
Mutta kohta: voi miten ihanaa! Seisoin laiturilla ja ihastelin vastarannan horroksesta heränneitä puita (ei vielä viherrystä). Sinitiainen visersi ja vastasin sen tervehdykseen epäsointuisella tuherrusvihellyksellä. Se kyllä tunsi minut ja minä sen. Vaikka ne kaikki 20 talvivierassinitiaista kyllä ovat aika samannäköisiä
Pesin tukkani, mutta avannon ihanuus ei lähtenyt mielestäni, niinpä hypähtelin saunapolkua pitkin pulahtamaan uudestaan jäätävään veteen. Mikä autuus!
Halusin vielä mennä unelmoimaan jälkilöylyihin, mutta sauna olikin vielä niin lämmin, että tuli väsähtänyt olo. Siispä avantoon! Uudestaan!
Se oli kyllä vähän liikaa. Sääret muuttuivat jääkalikoiksi ja sormetkin vapisivat vaikken niitä edes kastellut. Mutta parempi kuin saunan kuumotus. Olisikohan huomennakin saunapäivä?
Vaikka voihan avantoon ilman saunaakin mennä, ja meninkin, vaikkei se sitten sellainen seikkailu, unelmointireissu, ollutkaan kuin saunoessa. Mutta kiva kuitenkin.
Mutta sitten pakkaset kutistivat avantoa niin etten oikein meinannut järveen mahtua, enkä uskaltanutkaan kun jotenkin pelästyin. Mutta pääsin ylös ja sitten oli taas kivaa.
Tänään, vappuna, pujahdin avantoon sen jälkeen kun olin pari tuntia repinyt vatunjuuria ja lupiineita ylös tulevasta perunamaasta. Potkin ensin vähän avannon reunaa niin että ohuet jääpuikot irtosivat veden pinnalle kellumaan. Se näytti nätiltä.
Ihan kuin jotain satua, ja sinne minä siis laskeuduin ja laskin melkein kahteenkymmeneen, ja se oli tosi nautinto, vaikka en siitä jäätymisestä pitänytkään. Outoa, eikös vain?
Aurinko on paistanut kirkkaalta taivaalta koko iltapäivän. Saa nähdä, joko avanto aamulla on yhtä suuri kuin se, joka ensimmäiseksi joulunaikaan avattiin. Vai onkohan sitä enää ollenkaan?
Ja sitten onkin jo kesä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti