Pumpulikirkko on melkein yhtä hassu nimi kuin Sammakkotammi. Kirkko joka olisi pumpulista...-minkähänlaiselta urkujen soitto kuulostaisi sellaisessa paikassa? No oikeasti nimi tulee kuulemma siitä, että kirkon lattia on sammalta. Pumpulia muistuttavaa sammalta.
Haravapurolla käytyämme lepäsimme niin pitkään että melkein ajattelin Arton unohtaneen koko retken. Ei sentään, yhtäkkiä sitten vain lähdettiin matkaan niin että vesipullokin unohtui matkasta. 8km autolla ja sitten olimme tällaisessa paikassa:
Alue siis nykyään on osa Tiilikkajärven kansallispuistoa. Vasemmassa reunassa, värittömällä alueella on Sammakkotammi ja me olimme kartan punaisessa pisteessä. Siitä kävelimme n.1,3km suunnilleen luoteeseen. Helppo polku, ajattelimme, vaikka emmehän me mitään tienneet.
Polku oli pehmeä, näytti ihan vasta tallatulta, mutta metsä näytti kuolleelta. Niin paljon harmaita oksia, maassa lojuvia runkoja. Mutta sammal oli upean elävää. Ja noitahan vanhassa metsässä on, vanhoja puita.
Mitä pidemmälle kuljimme, sitä elävämmäksi metsä muuttui.
Oli kosteampaa, monenlaista aluskasvillisuutta.
Oli monenikäisiä ja erilajisia puita. Oli myös haapoja, mutta niin vanhaa haapaa ei polun varrella ollut, jossa liito-orava olisi tykännyt asua. Sellaisiakin tällä alueella kuulemma on.
Ja hyvin voi uskoa senkin, että Kuukkelit viihtyvät täällä.
Miten lempeä metsä! Ymmärtääköhän se, että oikeastaan haluaisin asua siellä, jossain kuusen alla tai Mörri Möykkynä kannon kolossa?
Lehdet pitkospuilla muistuttivat mieleeni Englantilaisen luonnon kauniit paikat, joissa ihmiset maksoivat paikan haltialle tai keijukaisille pääsymaksun heidän kotitanhuvilleen: painoivat lahon puun uurteisiin pennin kolikoita. Ne näyttivät jotenkin muinaisuudesta peräisin olevilta jutuilta, rungot täynnä kolikoita!
Hauskoja yksityiskohtia löytyi tälltäkin polulta:
Miten paljon kavereita ja kasvinkumppaneita tuollakin laholla rungolla on!
Ja mitä ihmeellisiä värejä!
Mikähän nävertäjä tuohon keloon on riimujaan kaivertanut?
Metsä muuttui yhä villimmäksi, polku yhä vaikeakulkuisemmaksi.
Aloin ihmetellä kuinka selkäsärkyinen parkinsonpotilas tästä mahtaa selvitä.
Onneksi hän on sitkeä ja sisukas!
Ja yhtäkkiä saavuimme aukiolle! Tämäkö se on se Pumpulikirkko? Eikun se kirkkohan on jonkinlainen hiidenkirnu...-onkohan se tuolla kallionkolossa? Mennään lähemmäs!
Onpas se valtava!
Tuo laakea kivikö on se alttari? Niin varmaan.
Mutta pohjalla ei kyllä enää ole pumpulisammalmattoa. Emme menneet sinne sisälle, jotta sammal saisi rauhassa kasvaa takaisin.
Olisipa ollut hauska olla se ihminen joka ensimmäisenä näki tämän paikan! Tai jos olisi päässyt näkemään, kuinka vesi ja kivet tuossa kirkkoa muotoilivat.
Lammen sammal oli kaunis, varsinkin väriltään, mutta en kyllä sanoisi sitä pumpuliksi.
Sitten lähdettiin takaisin autolle.
Välillä piti levähtää. Tuossa ei oikein voinut istua vierekkäin.
No nyt näkyy jo auto! Selvittiinpäs takaisinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti