Hiihtoretkiä

 Varhain eräänä aamuna lähdin hiihtelemään. Ajattelin, että auringonnousu saattaisi olla jännemmän näköinen jostain Pannusalmelta kuin keittiön ikkunasta. Järvellä oli ohut lumikerros ja suksi kulki hyvin. Vähän kyllä arastelin jäällä liikkumista, vaikka moottorikelkan jälkiä olikin jo ilmestynyt järvelle.

Varmuuden vuoksi näppäsin ensimmäisen kuvan jo laiturilta kun taivaalla oli hiukan vaaleanpunertavaa. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä pilvet ja aurinko päättävät tehdä. Tässä vaiheessa oli vielä hämärää, kun aurinko ei vielä ollut kunnolla noussut.

Lunta oli jäällä paksulti ja sen päällä kuori, niin että oikeasti ei voinut hiihtää, vaan suksi täytyi joka kerralla nostaa hangen päälle ja ikäänkuin kävellä eteenpäin. Ei se niin kauhean hauskaa ollut kapeilla latuhiihtosuksilla, mutta eihän sitä tallaamatta pääsisi mihinkään. Ajankuluksi mietiskelin lapsuuden hiihtolatujen tekoa, isä edellä, lapset perässä, tervatuilla puusuksilla tehtiin kolmen kilometrin latu, jota jatkettiin myöhemmin viideksi kilometriksi.

Hiihtelin hissukseen Pannusalmesta läpi. Taivas alkoi jo vaaleta, aika söpöä pinkkiä tirkisteli pilvien välistä. Arvelin, ettei tästä mitään aamuruskoa nyt tule, mutta menin vielä Pääskin ohi,

sieltä näkyi Viitaniemenselälle asti. Tuuli oli niin kylmä että piti vetää anorakin huppu päähän siinä rannassa seisoskellessa ja aurinkoa odotellessa.

Hiukkasen jotain punerrusta vilkahti pilvien välistä silloin tällöin, mutta pian pilvien välejä ei enää ollut ja päätin lähteä kotiin palelemasta. Piti sentään vielä poiketa näpsäisemään kuva laivanpoikasista talviunillaan. Ja tulihan kuvaan vähän vaaleanpunaista taivastakin.

Seuraavana päivänä päätin hiukan pidentää hiihtolenkkiäni. Viimetalvinen Pitkäsaaressa käynti oli niin mukava, että hiihdin sinne. Mutta en tainnut hiihdellä saarella samaa reittiä, koska sain rämpiä siksakkia risukoissa ja kierrellä kaatuneita puita kaiken aikaa. Ensi kesänä sitten menen katsomaan, millainen saari on kesäisenä. Kun viime kesänä olin niin puutarhakiireinen etten "millään ehtinyt".

Taas kerran alkoi päässä soida "on aava sun rantas autius", sillä aika ihanat värit tuossa maisemassa oli. Ja tässä kuva saarestakin, vaikka eihän siinä näy kuin pikkuinen osa ja laho kanto:

Seuraavana yönä alkoi pyryttää. Ja pyrytti koko päivän, raskasta märkää lunta, eikä pihan kolauskaan ollut sinä päivänä hauskaa. Sitä seuraavana päivänä oli taas pakkasta ja päätin mennä katsomaan, mitä hiihtolenkilleni kuuluu. Aika hankalalta se kuvassa näyttää, mutta lumi ei ollutkaan sellaista paksua märkää kuin kuvittelin, vaan sen läpi pystyi kyllä ihan hiihtämään. Niinpä en ollutkaan ihan lopen uupunut kun saavuin Pitkäsaarelle.

Katsokaa tuota taivasta! Se näyttää minusta ihan posliinilta. Ja nytpä paistaa aurinkokin!

Oli niin pirteä olo, että päätin talloa uuden ladun tuosta Pitkäsaaren (kuvassa vasemmalla, sinne menee latu) ohi oikealta puolelta vastarannalle. Siellä, vain kivenheiton päässä on Horkanlahden hautausmaa, ja halusin nähdä millaiselta se talvella näyttää. Sielläkin maasto oli siksakkiryteikköä, ja lähdinkin sitten ladon kohdalla metsätielle, auraamattomalle. Mutta sepä kääntyikin liikaa oikealle, ja kipusin viereiselle mäennyppylälle, mielestäni oikeampaan suuntaan. Metsä oli kaunis lumisine puunrunkoineen. Onkohan teidän mielestänne?

Mäeltäpä sitten näkyikin hautausmaa, ja luisuttelin varovasti loivan rinteen alas.

Portissa olevassa taulussa kerrotaan, että hautausmaa on perustettu 1865 ja se täyttyi 1910-luvulla. Kulkutautien aikaan oli hautajaisia jopa 100 vuodessa. n. 3500 ihmistä on sinne haudattu. Mutta nyt näkyy kauniisti sammaloituneita puisia muistomerkkejä vähemmän.

Metsäisellä hautausmaalla oli rauhallista. Aivan kuin koko maailma olisi pysähtynyt, aurinkokin kurkki vain varovasti puiden takaa. Mutta linnut visertelivät! Varmaankin läheisen talon pihassa on niille katettu lounaspöytä kun niitä on niin paljon. Juttelin jonkun aikaa niiden kanssa ja lähdin sitten kohti kotia. Otin suunnan ladolle, siinä ei ollut ihan kamalasti risukkoa.

Mutta hei! Tässähän on joku laskenut mäkeä! Varmaan saukko! Tuolla on viisivarpaiset jalanjäljet ja hännänhuiskausjälkiä. Ja ainakin kolme lyhyttä liukumäkeä. Jes! Olisinpa nähnyt sen vekkulin! Toivottavasti se ei pahasti pelästynyt minua rymistelijää.

Järven lumella oli hienoa kirjontaa, mutta ladulle oli noussut märkää loskaa, eikä aikaakaan, kun suksien pohjat olivat ohuen jääkerroksen peittämät. Eipä siis ollut kovin hyvä hankia hiihdellä kotiinpäinkään. Mutta mukavia muistoja sain! Ehkä teen retken joskus toistekin. Tai vaikka saukonetsintäretken. Mutta silloin pitää rymistellä pusikossa hiljaa ja varovasti.