Ikkunat ovat uudet, kirkkaat, puhtaat. Pakkasta oli viidentoista tienoilla kun niitä asennettiin paikoilleen, ja sisälle tuli hiukan kylmä, vaikka asentajat olivatkin tosi nopeita ja näppäriä. Mutta nyt kylmä pysyy ulkona.
Tuolit ovat tuliaisia Skotlannista. Siellä ne olivat takan edustalla, kuten briteissä on tapana, siis vanhojen, suurten kartanoiden kirjastoissa. Meidän taloa ei toki voinut sanoa kartanoksi, ei vanhaksi eikä edes suureksi, mutta kirjasto-olohuone siellä oli. Takka oli sähkötakka, eikä se yleensä ollut päällä, kun istuin tuolissani lueskelemassa.
Eipä meidän tarvinnut kovin kauan miettiä, kun tuoleille suunniteltiin paikkaa tässä huushollissa. Maisema ikkunasta on niin soma, että sitä jaksaisi katsella vaikka kuinka kauan. Mukavassa tuolissa löhöten vielä kauemmin. Minä istun tuossa oikeanpuoleisessa tuolissa, yleensä kylläkin kirjan kanssa. Vaikkei maisemaa ihan koko ajan katselisikaan, on se siinä vieressä, sen ikäänkuin tuntee. Ja sitten aina välillä katsahtaa ulos, tai tuijottaa hetken, tai joku lintu lentää ohi ja herättää kirjaan uppoutuneen mielen.
Ehkä on kirpeä aurinkoinen päivä, tuuli hiljaa henkäilee, ja koivujen oksilta leijailee lunta. Tai sitten lunta putoaa oikein kunnolla, niinkuin olisi lumi-ilotulitus!
Minusta on mukavaa, että ikkunan ja järven välissä kasvaa puita. Järvi on aika tyhjä laajuus, ainakin näin talvella, kun se ei liiku eikä muutu. Siis koko ajan, niinkuin kesällä. Vaikka mikä minä olen sanomaan, mitä järvi tekee, koko entisessä elämässäni en ole järven rannalla asunut. Puut sitävastoin ovat aina olleet ystäviäni.
Arton tuolista maisema näyttää tältä.
Terassin nurkan lisäksi siinä näkyy laiturille vievän polun varrella seisova lamppu. Ja ihana koivuvanhus. Sanovat, että tuo koivu pitäisi kaataa, se on vanha ja ruma ja vaarallinen! Vain minun protestoivan ruumini ylitse! Onhan se vanha, mutta kaunis! Upea asuinpaikka kaikille pikkuotuksille, ja Michelintähti- ravintola linnuille. Eikä sillä ole vielä aikomusta kaatua. Oksia voi kyllä putoilla, niinkuin on tänäkin talvena pudonnut, mutta eihän sen alla tarvitse majailla ja odotella että oksa putoaa päähän. Eikö olekin upea puu?
Taustalla on Hormalahti, parisataa metriä leveä ja kolmisen kilometriä pitkä. Se syvenee nopeasti, syvimmillään se on 20m. Vastapäiseen metsään ei rakenneta taloja. Yksi mökki siellä on, mutta se ei näy tässä maisemassa. Hormalahdelta sitten pääseekin veneellä vaikka maailman ääriin!
Hei, mikä rapisee? Joku on terassilla! Joku ihan pieni, jota ei saa pelästyttää. Yritän hiipiä salaa katsomaan, kuka siellä on. Onnistun kuitenkin pelästyttämään pienen oravan, joka napostelee villiviinimarjoja nälkäiseen massuunsa. Piiloudun seinä taakse, ja tuleehan se veitikka sen verran näkyviin, että saan siitä kuvan. Onpas se nätti talviturkissaan!
Usein istun lueskelemassa auringonlaskuun ja siniseen hetkeen asti.
Paitsi nythän päivä on jo pidentynyt niin paljon, että illallisaika tulee ennen hämärää. Ja hei, kohta on kevät! Kohta meillä on uusi maisema ihailtavana, koivujen hiirenkorvat, vaalean vihreät lehdet, taustalla sinisenä aaltoileva järvi. Ja sitten tulee syksyn keltakoivut! Onpas tällä näyttämöllä hyvä ohjelma!
Mutta yöllä maisema on salaperäinen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti