Minun metsäni

Tuossa Litmaniementien , tie 539, toisella puolella on metsä. Se on noin puoli kilometriä pitkä ja 5-50m leveä Hormajärven rinnesuikale. Älkää naurako, kyllä se on ihan oikea metsä! Me ihmiset olemme ajaneet sen ahtaalle asumusten ja tien väliin, mutta se mitä siitä on jäljellä voi hyvin. Tai ainakin melkein. Tulkaa mukaan, niin näytän teille!

Ensin on ryteikkö. Kun ensimmäisen kerran tulin katsomaan tätä paikkaa, jouduin raivaamaan tieni pienten puunrunkojen ja risujen halki. Saman tien heittelin niitä vähän enemmänkin sivuun, sillä arvasin, että tulen tänne toistekin.

Tässä se metsä on. Ehti jo sataa lunta tänä toisena päivänä kun kävin siellä etsimässä teille hauskoja asioita joita esitellä. Tässä kapeammassa päässä kasvaa enimmäkseen lepikkoa. Luulisin, että tietä rakennettaessa tähän on tuotu kuormakaupalla kiviä, niitä riittää ihan rantaan asti eikä isoja puita ole. Vielä. Paljon pientä sievää katajaa, ja kivet ovat upeasti sammaloituneet, joten, jos unohtaa leppärisukon rinne on ihan kaunis. Tietenkin ihan kamalan kivkkoinen, joten jokainen askel täytyy etukäteen suunnitella.

No ei sitä sammalikkoa tuon lumen alta näykään kuin sieltä täältä, mutta jos katsoo tarpeeksi läheltä voi yrittää laskea kuinka monta eri sammallaatua pikkuisesta metsästä löytyy.

Katsokaas tuota lunta: ihan kuin alla olisi hienoja lumikiteitä ja päällä pikkuruisia lumipalloja!

Hormajärvi on pitkä ja kapea, sen vastarannalla on paljon kesämökkejä. Tässä kuvassa on Koskenniemen talo ja kauempana vasemmalla niitä mökkejä.

Ranta on nättiä sammalkivikkoa, kunhan jostain lepikonraosta pääsee sitä katsomaan.

Silloin ensimmäisellä kerralla kun kävin täällä en huomannut tätä vaaraa, huomaatteko te:

Siinä kulkee kaksi ruostunutta piikkilankaa kuvan suunnassa alhaalta ylös. En huomannut minäkään. Toisella jalalla astuin onnistuneesti niiden yli, mutta toinen takertui! Onneksi kävelin ihan hitaasti ja pysyin pystyssä enkä tuiskahtanut nenälleni tähän

veneenpuolikkaaseen. Toisen pään järvi on nielaissut, mutta tähän puolilahoon päähän luonto on kasvattanut upean kaksiosaisen taideteoksen:

Siristäkääpäs silmiänne kun katsotte. Eikös olekin kuin kaukainen metsä. Annoin taideteokselle nimeksi "Minun metsäni".

Useimmiten kun tulen tänne, käännyn vasemmalle ja kuljen rantaa pitkin noin suunnilleen länttä kohti. Ja mitä matkallani näen:

nuppineulanpään kokoisia kääpävauvoja

tuhatjalkasienen

koivujoulukalenterin

kaatuneen lahopuun. Hauskan tasaisesti on revennyt tuo tuohi.

hienohelmasieniä

kärpässienivauvan piilosolla

sienen päälle pudonneen jäkäläoksan

lisää piikkilankaa

Jonain päivänä kyllä muistan ottaa mukaani leikkurit ja rukkaset ja kerään nuo vaaratekijät pois. Eihän roskien pois vieminen ole täällä kielletty?

Saavun suurelle vallihaudan ympäröimälle kivelle. On se suuri vaikkei kuvassa siltä näytäkään.

Varmaan siihen mahtuisi seitsemän miestä evästelemään, jos nyt ei tappelemaan eikä Toukolan härkiä ammuskelemaan kuitenkaan. Syksyn lehdet peittävät kauniin sammalmaton. Kiven luona käännyn takaisin kotia kohti, sillä ihan lähellä on talo, enkä halua häiritä sen asukkaita.

Kuljen vähän lähempänä tietä, ja jos kuulen auto tulevan, pysähdyn ja muutun metsäksi, niin etten pelästytä kuljettajaa.Vaikka ei minuaedes ruskeassa takissani kukaan karhuksi luule, oletan.

 Useilla puilla on vihreät sammaltöppöset jalassa. Eipä pääse pakkanen nipistelemään varpai...-tai siis...-ehkä juuria.

Täällä ylempänä, lähempänä tietä kasvaa isompiakin puita, mäntyjä ja kuusia ja koivuja. Isompia on helpompi halailla.

 Varsinkin tätä mahtavaa kilpikaarnakoivua! Sen vyötärönympärys on lähes kaksi syltä,

ja sen kaarnan koloissa kasvaa kaikenlaista söpöä:

Sieniä on metsässä monenlaisia, vaikka koskaan en ole nähnyt kanttarelleja enkä torvisieniä enkä suppilovahveroitakaan. Ehkä silmäni eivät halua huomata niitä, kun en osaa sienillä herkutella. Tai sitten mikään näistä puista ei ole niiden ystävä.

Kesällä täällä kasvaa marjojakin, mustikoita ja mansikoita ja puolukoita ainakin. Vielä on jäljellä kielonmarjoja. Kesällä kielojen tuoksu tuntuu isolle tielle asti.

Ja lopuksi: minun metsässäni asuu aina outoja juttuja niinkuin menninkäisiä ja keijuja yms. En kyllä tiedä mitä lajia tämä on:

tai kuka kurkottaa maan povesta kouraansa saappaisiini tarraamaan:

Mutta tiedän, kuka on jättänyt nämä jäljet. Sen höpsön nimi alkaa Eellä.