Eilen illalla oli kuu lähes täysi, ja se piileskeli ohuen pilvipeiton takana. Pilvissä sen ympärillä oli sellainen oranssikeltapunainen ympyrä, jota aina ihailen kun sen näen. Tällä kerralla, olin lainannut kirjastosta kirjan Ilmakehän ilmiöt ja osasin katsoa sitä tarkemmin ja kauemmin, ja olin näkevinäni renkaissa vähän violettia ja sinistäkin. Tai ehkä se oli vain kuvittelua, kun niin kovasti toivoin, että näkisin. Koska niinhän voisi olla, kaikki sateenkaaren värit tanssimassa pilvissä kuun ympärillä. Tai no. Aika kaukana pilvistähän se kuu aina on, mutta kun kuvittelen eläväni niinä aikoina, jolloin ihmiset vielä luulivat maan yläpuolella olevan taivaankuvun, jossa kaikki avaruuden ilmiöt olivat kiinni, voin ihan hyvin ajatella pilvien värit tanssimaan kuun, tai vaikkapa auringon ympärillä.
Sellaisia hassuja kuvitelmia vanhoista aivoistani löytyy.
Sateenkaaria pidemmälle en ole vielä kirjassa päässyt ja odottelenkin jännittyneenä, mitä uutta sieltä opin. Vaikkapa pilvistä. Tiedän kyllä, että pilvet eivät ole valkeita lampaita tai hattaroita tai untuvapeitteitä vaikka ne siltä näyttävät. Sitäkin asiaa oikeastaan mietin tarkemmin vasta, kun Esikoiseni, laskuvarjohyppyjä harrastaessaan, pujahti pilven läpi ja kertoi, että se oli ikävä kokemus: märkä ja kylmä, "en enää koskaan tee sitä!"
Mietin, että jospa joku pilvi jäätyisi ihan kovaksi jääksi niin että sen päällä voisi luistella! Sepä olisi hauskaa, piruetteja pilven päällä! Mutta eihän se olisi. Pilvissä on jäätävän kylmää.
Parasta vain odottaa, että järvi jäätyy kunnolla. Pilven reunalta voi vaikka pudota piruettia pyöriessään...
Kyllä tuo järvi jo varmaankin on kunnon jäässä. Muutama ilta sitten, kun olin kiikarin kanssa laiturilla etsimässä kauan pilvien takana piileskelleitä tähtiä, kuulin ihmeellistä ulinaa. Ajattelin, että tuuli ulisee aurauskeppien päässä, niitä seisoi laiturimme edessä avannon ympärillä. Mutta ei! Ääntä kuului kaikkialta järveltä, se nousi ja laski ja joskus vähän pamahti. Sellaista en ollut ennen kuullut vaikka jo kaksi talvea olen täällä järvenrannalla asunut, ja se oli aika pelottavaa. Tiesin kyllä, että järvi laulaa jäätyessään, mutta ääni oli välillä selkäpiitä karmiva. Niinpä päätin kuunnella sitä tarkasti että oppisin ymmärtämään, mitä se sanoo. Seisoin siinä kylmästä väristen ja kuuntelin. Ehkäpä se ulvahtelee laajentuessaan? Vai eikö se mahdu järven reunojen väliin kunnolla? Ajattelin, että kyllä minäkin varmaan ulvoisin, jos yhtäkkiä alkaisin laajentua...
Voi ei mitä höpöjä taas mietin!
En uskaltanut astua jäälle, kun se ulvoi. Tiesin, ettei se hajoa, kestihän se naapurin väkeäkin, jotka luistelivat jäällä. Jää vain elää! Huokailee. Ehkä se on nukahtamaisillaan. Päätin kerätä rohkeutta ja kokeilla jäätä huomenna.
Eilen (joka oli toissapäivän huomen), sitten kävelin ison umpeenjäätyneen avannon ympäri. Säpsähdin, kun jää ulvahti. Hiivin ihan varovasti, ja sitten ajattelin, että olenpas ihan hassu, ja pompin takaisin laiturille.
Taas jää ulvoi. Tai oikeastaan kuulosti siltä kuin se olisi nauranut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti